perjantai 10. syyskuuta 2010

Julkaistua 43: Juoksettunutta kermaa?

Tänään ilmestyi Kauppalehdessä ennakkojuttuni Nykytaiteen museo Kiasman Cream-näyttelystä (10.9.–7.11). On pakko todeta, että juuri nyt olen aika väsynyt tähän jatkuvaan urputtajan rooliini, mutta en muutakaan voinut kirjoittaa. Itse asiassa on ihan perseestä, etä Kiasman "vuoden päänäyttely" on näin epäkiinnostava. Oikeesti siis ihan totaalisen epäkiinnostava. Minusta olisi todellisuudessa aika hauska kirjoittaa myönteisiä juttuja hienoista näyttelyistä. 
No, taidan nyt mennä nukkumaan, ja mietitään huomenna asioita uudestaan. Tänään sitä paitsi tapahtui kaikkea muutakin: olin yhdessä seminaarissa ja yksissä avajaisissa. Palaan niihinkin siis huomenna.

 
Juoksettunutta kermaa?

Onko Nykytaiteen museo Kiasman päänäyttely vuoden huipputapahtuma vai kansainvälisten tähteiden pyttipannu?

Kuvataide Nykytaiteen museo Kiasma ilmoittaa itse, että ”vuoden päänäyttely” on 1990-luvun nuoriin brittiläisiin menestystaiteilijoihin keskittynyt näyttely Cream – Damien Hirst & aikalaiset. Formaldehydiin säilötyistä eläimistään – muun muassa tiikerihai ja lehmä – tunnetuksi tullut Damien Hirst (s. 1965) on näyttelyn 16 taiteilijan keulakuva, joka on kyennyt jatkamaan taidemaailman häkellyttämistä aivan näihin päiviin asti. Yksi tuoreimmista tempauksista oli se, kun hän vuonna 2008 myi kokonaisen näyttelyn Sothebyn huutokauppakamarin kautta – siis gallerian sijaan – ja tienasi huikeat 135 miljoonaa euroa.
Näin 2010-luvulla kerma taitaa kuitenkin olla jo vähän juoksettunutta. Sopii kysyä, että oliko tämä mainosmoguli Charles Saatchin myötävaikutuksella taidemarkkinoita kuumentanut porukka, joka sitten lanseerattiin nimellä YBA (= Young British Artists) lopulta niin kovinkaan kiinnostava nimenomaan ryhmänä, mikä se ei varsinaisesti edes ollut vaikka sitä nyt sellaisena lanseerataankin. Hienoja yksittäisiä taiteilijoita on toki nytkin mukana, kuten Tracey Emin (s. 1963) ja Helen Chadwick (1953–1996), mutta juuri tällainen kattaus on hypetyksellään omiaan viemään voimaa itse taiteelta. Minkä ihmeen takia museon täytyy jo etukäteen ilmoittaa, että joku näyttely on ”vuoden päänäyttely”? Eikö tämä ole juuri sitä kaventavaa taidepolitiikkaa, jonka myötä muun muassa riskinottokyky vähenee? Ihan konkreettisesti: laiska kävijä miettii, että ainakin juuri tämä näyttely on nähtävä, jotta pysyisi mukana – eikä sitten ehkä niitä toisia, vähempiarvoisia. Ja missä hän pysyy mukana? Taidemaailman yli kymmenen vuoden takaisissa puheenaiheissa, joihin itse museoväki suhtautuu jo taidehistoriallisella nostalgialla!
Näyttely kannattaa toki katsoa, mutta ehkä vähän normaalia kriittisemmin silmin muistaen, että ei tarjolla ole mitään ihan erityistä. Se varsinainen erityisyys syntyi ulkotaiteellisista asioista, joiden kiinnostavuus on lähinnä sosiologista laatua.

1 kommentti:

  1. Kiitos puheenvuorosta! Jos tokenen täältä sinne etelään niin on hyvä kuulla mitä on ja missä.

    Siis että voihan siellä käydä, ja sitten miettiä että mikä on minkin arvoista. Voi täälläkin käydä siellä ja täällä, vaikka tämä ei Helsinki olekaan.

    VastaaPoista