Näyttelykuvia 286: Rankat ikonit

Minulla on rästissä useampikin näyttelykäynti, joista kirjoitan heti kun jaksan ja/tai ehdin, mutta eilinen käynti Henry Wuorila-Stenbergin (s. 1949) näyttelyssä (10.2.–6.3.) Galerie Anhavassa pysäytti niin rajusti, että on pakko purkaa kokemusta heti tuoreeltaan. 

Taidekriitikon elämä on yleensä aika epädramaattista. Sitä käy näyttelyissä, toteaa joistain "hmmm" ja joistain toisista "jaaaa" ja kun vuodet kuluvat, ei muista puoliakaan näkemistään näyttelyistä. Harvoin tulee kokeneeksi mitään varsinaisesti shokeeraavaa. Mutta näin kävi eilen.

Maria Egyptiläinen, öljy, 2010.

Olen nähnyt Wuorila-Stenbergin tuotantoa aika paljon ja aina myös pitänyt hänen maalauksistaan. Hänen iso retronsa Helsingin taidemuseossa vuonna 2004 on selvästikin yksi niistä merkittävistä 2000-luvun näyttelyistä, jotka jäivät ja tulevat jäämään mieleen.

Eilen kun astuin galleriaan, minulta suorastaan purskahti pitelemättömästi ääneen hävettävä kommentti: "Onpa karsea näyttely!" Jonkin aikaa näyttelyssä kierreltyäni tajusin sen, mistä reaktio lähinnä johtui. Kyse ei ollut Wuorila-Stenbergin raadollisen rankasta kuvamaailmasta vaan joistain väreistä. En voinut ymmärtää sinisiä ja vihreitä, jotka pahimmillaan muistuttivat toritaiteen värimaailmaa. Siinä minä ihmettelin ja yritin saada otetta teoksiin, ja aloinkin lopulta ehkä ymmärtää jotain. Tässä auttoi myös Matti Pusan näyttelyn yhteyteen kirjoittama teksti Maria Egyptiläisestä, joka kävi kamppailua lihanhimoja ja muita halujaan vastaan erämaassa. Tätähän se Wuorila-Stenbergin urakin on pitkälti ollut. Taiteellista kilvoittelua itsensä ehjäämiseksi. Nyt hän yrittää löytää siihen apua ortodoksisuudesta. Minulle tuo maailma on melko vieras, mutta kun ajattelen ikonitaiteen perinnettä ja ikoneiden värimaailmaa, alan ehkä vähän paremmin ymmärtää Wuorila-Stenberginkin valintoja. Onhan se nimittäin niin, että ekspressiivisyydelläkin on kontekstinsa – asia jota en ole juurikaan oivaltanut pohdiskella. Nyt täytyy siis miettiä ja vähän tutkailla esimerkiksi liturgisia värejä.

Ja eiköhän kummastukseni jatkunut vielä aidolla taidekeskustelulla. Kun olin siirtynyt Kiasmaan, eräs taiteilijaystäväni soitti ja halusi keskustella Jenni Hiltusen tuoreesta näyttelystä (11.2.–6.3.) Galerie Forsblomissa. Hän vierasti näyttelyä sen takia, että taiteilijan virtuositeetti alistuu teoksissa kuitenkin jollain tavoin pikkuporvarilliselle estetiikalle. Kerroin, etten ollut sitä vielä nähnyt mutta että olin juuri nähnyt Wuorila-Stenbergin ja olin ihmeissäni teosten brutaalista värimaailmasta. No hänhän totesi, että siinä se juju juuri olikin. Hänen mukaansa Wuorila-Stenbergin näyttely oli hieno ja juuri tuo oikea brutaalius oli se tekijä, joka erotti Wuorila-Stenbergin ekspressiivisyyden sellaisesta "pienkapitalistisesta" ilmaisusta, jossa ekspressiivinen jälki näyttää siltä kuin sen ikään kuin oletetaankin näyttävän ollakseen vain sovitulla tavalla ekspressiivistä – siis ikään kuin vain tyylillisenä valintana.

Niinpä tässä piti vielä unen tulemattomuuden uhallakin mietiskellä yöllä Wuorila-Stebergin näyttelyä. Näin tapahtuu todellisuudessa hyvin harvoin.

Taidanpa siis mennä uudestaan taidenäyttelyyn, joka oli kai sittenkin paljon parempi kuin ensituntumalta oletin.

Ja onhan minulla kuolevana ihmisenä – tai siis sen vihdoin tiedostaneena – muitakin tarttumakohtia Wuorila–Stenbergiin, joka varmaan hänkin on tajunnut kehon rapistumisen ja odottavan kuoleman:

 Omakuva, öljy, 2009.

Taide voi siis olla hyvinkin kiinnostavaa – ja monella tavalla.

Seminaarielämää, osa 2

Eikä mennyt kuin kaksi päivää keskiviikon seminaarista, niin taas oli tarjolla sitä samaa: perjantai-iltapäivän täytti verkkolehti Mustekalan yhdessä Kuvataideakatemian kanssa järjestämä keskustelutilaisuus aiheesta Tulevaisuuden taide. Tällaisia piti kysymysten olla: "Millaista on taide tulevaisuudessa, mitkä ovat sen olemassaoloa määrittävät reunaehdot? Miten taiteen tekeminen ja kokeminen muuttuu esimerkiksi uusien taidemuotojen ja sosiaalisen median myötä? Onko taiteella yhteiskunnallista vaikuttavuutta tulevaisuudessa ja millaista?"

No, näihin kysymyksiin ei oikein koskaan päästy, eikä alustajajoukon kokoonpano liiassa hajanaisuudessaan oikein antanut sellaiselle mahdollisuuttakaan. Kiinnostavaa – siis esimerkiksi paljon kiinnostavampaa kuin keskiviikkona – keskustelua kuitenkin käytiin, ja paikoin varsinkin yleisön joukosta – muun muassa performanssitaiteilija Pekka Luhta (s. 1954) ja nuorenpuoleinen kuvataiteilija Topi Äikäs (s. 1976) – tuli erityisen stimuloivia kommenteja.

Tilaisuuden aloitti Kuvataideakatemian maalauksen professori Silja Rantanen (s. 1955), ja hän kyllä jaksaa aina yllättää. Joskus hän saattaa olla erityisen – joskus ehkä vähän liiankin – filosofinen ja sivistynyt, mutta nyt hän uskaltautuikin aika räyhäkkään poliittiseksi – kuitenkin varustettuna sillä samalla harkinnalla ja tarkkuudella, joka hänen julkista puhettaan aina leimaa. Siinä menivät Guggenheimit, oikeistolaistuminen ja taideyliopistojen yhdistämishanke samaan kriittiseen soppaan:

Puhetta jatkoi performanssitaiteilija ja kirjoittaja, Esitys-lehden päätoimittaja Pilvi Porkola (s. 1972), joka oli ehkä vähän turhankin optimistinen ja pitäytyi myös vähän liikaa omissa "pieninstitutionaalisissa" asemissaan. Nuori Riina Hänninen (s. ?) oli ehkä vähän liian nuori tunteakseen suomalaisen taidekentän kiemuroita. Hän myös pitäytyi liikaa muutaman vuoden takaisissa traumaattisissa kokemuksissaan Lahden taideinstituutissa. Eikä tämä tematiikka oikein seminaarin aiheeseen liittynyt.

Taideteoreettiseen lenkkitossureadymade-performanssiinsa vähän liian ihastunut Marko Gylén oli

mustekalamaisen akateeminen, mutta varsinkin juuri Pekka Luhta sai hänetkin siirtymään omassa paperissaan pysyttelemisen sijaan keskustelemaan. Loppujen lopuksi tilaisuus oli aika onnistunut ja ennen kaikkea ihan aidosti keskusteleva. Yleisön joukosta tuli paljon kommentteja ja kysymyksiä.

Mutta on se niin vaikea pysyä aiheessa. Esimerkiksi sosiaalisesta mediasta ja taiteen tulevaisuudesta ei puhuttu halaistua sanaa. Itsekin olin valmistautunut kommentoimaan jotain Facebookista ja monopolikapitalismin vaihtoehdottomuudesta. Vaikka olenhan minä sanani siitä jo saanut sanoa.

***

Mutta nyt annan piutpaut kuvataiteelle. Kuuntelen vähän aikaa Aretha Franklinin 8. Atlanticille tekemää studioalbumia Young, Gifted and Black (1972), 

menen Yrjönkadun uimahalliin uimaan ja sitten syön karitsanmunuaisia ja juon chileläistä punaviiniä ja mietin, että olenkohan minäkin sittenkin 'sivistysporvari' – niin kuin jotkut nuoret eilen seminaarissa kauhukseni ja yllätyksekseni itseään nimittivät.

Miten vain, kuunnelkaa tästä Young, Gifted and Black.

Työhuone-elämää

Keskiviikon seminaarin jälkeen oli taas hauska jalkautua taiteilijan työhuoneelle. Teorian muuttuminen käytännöksi tekee yleensä sielulle hyvää. Torstaina vietin pari tuntia Pasi Karjulan (s. 1964) työhuoneella:

Pähkäilimme hänen tulevaa Galleria Ortonin näyttelyään – mietimme eri vaihtoehtoja puuveistosten ja piirustusten välillä. Vaikka kyllähän hän tietää, mitä tekee, joten minun osuudekseni jäi lähinnä saada vakoilla hänen töitään – sekä vanhempia että ihan uusia islantilaisessa residenssissä tehtyjä – kaikessa rauhassa työhuoneen kaaoksessa sliipatun ja yliviritetyn galleriatilan sijaan. Uskon, että ymmärrykseni taideteoksista on kasvanut aika paljon juuri tällaisten mahdollisuuksien myötä.

Seminaarielämää

Toisinaan tuntuu siltä, että erilaisia seminaareja järjestetään vähän turhan heppoisin perustein. Taidemaalariliitto oli järjestänyt Kiasmassa keskiviikkona nelituntisen seminaarin Taiteilijuus ja uustaiteilijuus, jossa nyt ainakin kävi selväksi, että ei tuollaista uustermiä kuin 'uustaiteilijuus' kannata ehkä sittenkään käyttää. Kyllä se sitä samaa vanhaa taiteilijuutta on, vaikka siitä neromyytit karsittaisiinkin. Taide pitkä, esitystalous lyhyt.

Ennen vanhaan tilaisuuksissa vietettiin aikaa piirtoheittimien kanssa räpeltäen, nyt yritetään saada läppäriä toimimaan, kuten tässä seminaarin puheenjohtajan, taidemaalari Mikko Paakkolan (s. 1961), Paula Holmilan ja Jussi Kiven (s. 1959) voimin.

Vaikka kyllä niitä viisaitakin sanoja kuultiin. Kuvataideakatemian rehtorilla Markus Konttisella (s. 1957) on tapana punnita puheensa varsin hiotun viisaaseen muotoon. Jussi Kivi (s. 1959) ja Tellervo Kalleinen (s. 1975) olivat odotetun instituutiokriittisiä, mutta olisivat he voineet vähän skarpata. Kiven ajatus haahuili välillä aika syvällä ranskalaisten viivojen välisessä hetteikössä ja Kalleinen vähän tyylittömästi käytti tilaisuutta hyväkseen ja näytti peräti kolmea teostaan yleisölle – puhui kylläkin jäsennellysti ja hyvin muun muassa yhteisöllisyyden tuomista muutoksista taiteilijuuteen.   

 Tellervo Kalleisen videot olivat aika hienoja, vaikka ehkä eivät yhtä lukuunottamatta niin suoraan teemaan liittynetkään.

Ei-taiteilijoista kriitikko ja toimittaja Paula Holmila oli ehkä vähän liiankin hstoriallinen puhuessaan jopa Erkki Koposesta (1899–1996), ja Taidemaalariliiton pääsihteeri Terhi Aaltonen sekä opetus- ja kulttuuriministeriön taideyksikön päällikkö Paula Tuomikoski olivat kaunosieluisuudessaan – hehkuttaessaan esimerkiksi taiteilijan 'vapaan tilan' puolesta – puolestaan vähän tekopyhän tuntuisia. Varsinkin Tuomikoski, joka hieman perverssisti oli varsinainen syyni seminaarissa liian pitkään roikkumiseen. Jotkut kuulemma käyvät Kalliossa ruoskituttamassa itseään. Minä puolestani saan ihanan masokistisia creepsejä kuunnellesani näitä opetus- ja kulttuuriministeriön munkkilatinisteja, joille tuntuu aina tulevan miltei koiranpentumaiset ilopissat, kun he saavat käyttää sellaisia sanoja kuin 'ansaintalogiikka' ja 'luova talous'. 

Jo jokunen vuosi sitten kirjoitin eräässä radiokolumnissani: "Toinen samanlainen projekti on ollut opetusministeriön turhanpäiväisen kulttuurivientiyksikön perustaminen. Sielläkin opetetaan opetusministeriön virkamiehille lähinnä talouden kieltä, ja osa heistä on siitä vielä naiivin ylpeitä, kuten yksikköä vetävä neuvotteleva virkamies Paula Tuomikoski, jonka muistan eräässä seminaarissa oikein riemuinneen siitä, että pääsee oppimaan uutta kieltä."

Olen ollut jo ainakin Suvi Lindénin ajoista (1999–) lähtien sitä mieltä, että opetusministeriö on ollut kulttuuripoliittisissa kannanotoissaan joko tekopyhä tai sitten suorastaan jopa taiteen petturi.

 Paula Tuomikoski kertomassa taiteilijoille ilosanomaa siitä, kuinka heidän panoksensa näkyy kasvavana osuutena bruttokansantuotteesta. 

Kaikkineen seminaari oli loppujen lopuksi aika hedelmätön. Toki se näyttää vuosikertomuksessa toiminnalta, mutta jos sen tarkoitus on herättää sellaista keskustelua, joka jotenkin eläisi ja tuottaisi joitain uusia asioita (vrt. saksan Wirkungsgeschichte = engl. effective history), niin luulen, että mitään ei varsinaisesti käynnistynyt.

Julkaistua 122 & Näyttelykuvia 285: Dokulampun paikka

Perjantaina ilmestyneessä Taiteessa ilmestyi arvioni Hyvinkään taidemuseon uudesta kokoelmanäyttelystä Dokulamppu ja muita tarinoita – taidemuseon uushankintoja ja lahjoituksia 2000–2010 (14.1.–27.2.), jota katsomaan tein varsin onnistuneen retken 27.1.:

Dokulampun paikka

Toisinaan taiteen konteksti on aika paljon laajempi kuin äkkipäätä osaisi kuvitellakaan. Minulle esimerkiksi matka Hyvinkään taidemuseoon on taidekokemuksen lisäksi tai toisinaan jopa sen sijaan aina ennen kaikkea retki. Junassa voin miettiä sitä, milloin Helsingin epäpaikkaisuutta luova heijastusvaikutus päättyy ja milloin ollaan siellä, jossa on oikeita paikkoja. En ole rajaa vielä löytänyt, mutta siitä olen jo varma, että Hyvinkää on olemassa.

Hyvinkäälle tuleminen on sekin aina miellyttävä kokemus, koska lyhyellä matkalla rautatieasemalta taidemuseoon näkee ainakin kolme hienoa funkistaloa. Viritys taidekokemukselle on siis aina kelpo.

Syy tällaisiin pohdintoihin on yksinkertaisesti se, että toisinaan tulee miettineeksi taidemuseon paikallista tarvetta. Minulla on sellainen tunne, että esimerkiksi Vantaan taidemuseo ei vielä sinä päivänäkään ole löytänyt vantaalaisuutta, kun kaupunki on jo auttamattomasti liitetty Helsinkiin.

Hyvinkäällä taide on sitä vastoin aivan selvästi osa paikallista kulttuuri-identiteettiä. Tässä on kyse sekä vanhemmista ajoista, Helene Schjerfbeckistä, Jalmari Ruokokoskesta, Tyko Sallisesta ja Yrjö Saarisesta – ja vielä vaikkapa Terho Sakista. Tälle kokoelmanäyttelylle nimen antanut Dokulamppukin viittaa paikalliseen taiteilijaelämään: Olli-Pekka Merimaan maalaus liittyy Solbon taiteilijatalon pihapiiriin, jossa vaikuttivat aikoinaan muun muassa Raimo Reinikainen, Taisto Martiskainen, Anneli Sipiläinen ja Olavi Suomela.

Tällainen kokoelmanäyttely on väistämättä vähän sellaista tilkkutäkkiä kuin vaikkapa vuosinäyttelyt, mutta jotain sympaattista tällaisessakin esitystavassa on. Kun tila on osaavasti viritetty, voi katsoja alkaa etsiä erilaisia vuoropuheluita. Siis ihan konkreettisesti ilman mitään taidekliseitä: minäkin tajusin yhtäkkiä, että kokonaisuutta voi katsoa myös paikallisuutta etsien. Siellä olikin yhtäkkiä eri-ikäisiä ja eri tyylisiä näkemyksiä Hyvinkäästä ja sen tunnelmista. Osa ihan suoraan nimettynäkin – kuten Mika Karhun Hyvinkää by Night (1999), Kaisu Paavllaisen Sveta ja Vanja (2003) sekä Ari Rantamäen
vähän käsitteellisempi Maisema Hyvinkäältä (1987). Sitten niitä alkoi oikein etsiä. Sitten huomasin vahvan naisedustuksen läsnäolon, ja aloin tietoisemmin etsiä naisnäkökulmaa. Ja sitten on vielä tietenkin se ulottuvuus, että löytää aiemmin tuntemattomia taiteilijoita, joiden nimet tulee ilolla painettua mieleen. Syitä kiertää näyttelyä uudestaan ja uudestaan löytyy siis useampiakin.

Tade-elämä on joskus täynnä sellaista hypeä, että hirvittää. Silloin tällainen taidekokemus on kuin terapiaa. Ulos astuttuaan sitä miettii, että tällainen taidemuseo täytyy olla olemassa. Ja että tällaisia näyttelyitä täytyy olla olemassa. Ja että Hyvinkäällä on syytä käydä niin usein kuin mahdollista.

Hetken tunsin itseni aivan hyvinkääläiseksi, mutta sitten alkoi ottaa pannuun, kun vastapäisen funkistalon olutkapakka aukeni niin myöhään, että en saanut pohdiskella kokemustani oluttuopin äärellä.

 Ari Rantamäki (1957–1994), Maisema Hyvinkäältä, 1989.

Julkaistua 121: Intohimosta maalaukseen

Perjantaina ilmestyneessä Taiteessa oli lyhyt kritiikkini Hannu Gebhardin sympaattisesta muistonäyttelystä Galleria BE '19:ssä:

Nimetön, 1989.

Intohimosta maalaukseen

Nuorena kuollut taidemaalari Hannu Gebhard (1954–2004) on 1970-luvun kasvatteja Vapaasta Taidekoulusta – siis vielä sitä ikäpolvea, josta ihan oikeasti kannattaa ja voi sanoa, että tekijä tulee Vapaasta Taidekoulusta. Hän siis tunsi Albersinsa, mutta toisaalta myös Rothkonsa, joten hänen töissään oli vankasti tutkittu tausta, mutta ne eivät kuitenkaan koskaan jääneet kuivakkaan akateemisiksi tutkielmiksi esimerkiksi värien vuorovaikutuksesta. Niihin sisältyi värien draamaa, ja töiden taustalta kykeni aistimaan aidon intohimon maalaukseen.

Rothkon töiden tavoin maalaus kulki Gebhardin käsissä parhaimmillaan kuin kohti saturaatiopistettä, jossa äärimmäinen tunnelataus ja draama on saavutettu sinänsä vähäisillä elementeillä mutta samalla sellaisella intensiteetillä, jonka väri voi kestää ikään kuin tarkasti rajoilleen vietynä – muodostumatta falskiksi, ylittämättä sitä rajaa, jossa kaikki maalauksen draama lässähtää.

Gebhard olikin intohimoinen maalari, joka kykeni maalaaman yhtä taulua vaikka vuoden, jos se oikea viritys tuntui jäävän vajaaksi. Hänen tyttärensä – kohti taidetta hänkin jo suuntautunut – on kirjoittanut: ”Hän levitti väriä kankaalle, pesi sen pois, lisäsi, pesi sen pois, lisäsi, pesi, antoi välillä kuivua ja pesi taas, lisäsi väriä, käänteli, valutteli ja väänteli. Ihan ohuelta näyttävässä maalauksessa saattoi olla kymmeniä huolellisesti mietittyjä kerroksia.”

Gebhardin töissä toteutuu useimmiten sellainen meditatiivisuus, jossa sanat tai muunlainen merkityksenanto tuntuu lopultakin aika tarpeettomalta. Tämän sanon silläkin uhalla, että hänen töissään oli joskus suorastan kalligrafisilta tuntuvia elementtejä. Siksi hieman vierastinkin sitä varsin pienen muistonäyttelyn – vain kahdeksan maalausta – sävyä, jota leimasi hieman liikaa se, että kolme teoksista oli 1980-luvun Sibelius-teemaa. Näin pienessä näyttelyssä se johtaa siihen, että katsoja tuntee helposti olevansa vähän liiaksi lukuohjeistettu ja sitten sitä ryhtyy vähän tahattomastikin etsimän muistakin töistä hieman ulkokohtaisen tuntuisesti illustratiivisia elementtejä. Tällaisella on taipumus kaventaa näyttelykokemusta.

Heitän siis mieluusti ilmaan ajatuksen, että Hannu Gebhardin tuotantoa voisi joskus olla mukava katsoa kunnon museaalisissa olosuhteissa ja vähän enemmänkin.

Julkaistua 120: Voiko periferia olla trendi?

Anteeksi taas poissaoloni. Nettiyhteyteni on ollut poikki, mutta nyt se toimii. Tai valettahan tuo oli. Olen siipeillyt naapurien langattomissa verkoissa, mutta ne kävivät liian epävarmoiksi, joten jouduin hommaamaan vihdoinkin oman. 

Postiluukusta tipahti eilen kuoressa kirja: Art Ii Biennale of Northern Environmental and Sculpture Art – Pohjoisen ympäristö- ja veistotaiteen biennaali (Taidekeskus KulttuuriKauppila 2010). Se toi mieleeni hauskat muistot Iin reissusta10.–11.2010, kun osallistuin puhujana 

 Iin linja-autoasemalla oli kansainvälinen meininki.

ympäristötaidebiennaaliin, join olutta Jäppisen baarissa ja saunoin mahtavassa merenrantasaunassa kansainvälisen taitelijajoukon kanssa. Tehtäväni oli myös kirjoittaa myöhemmin ilmestyvään julkaisuun lyhykäinen essee periferiaproblematiikasta. Nyt se on siis ilmestynyt:

Voiko periferia olla trendi?

Ajatus keskuksesta ja periferiasta liittyy taloustieteeseen ja ennen kaikkea epätasaiseen taloudelliseen vaihtoon, jossa periferialla on järjestelmässä alisteinen paikka: matalan jalostusasteen tuottajana tai kansainvälisen työnjaon järjestelmästä riippuvaisena tuotantorakenteeltaan yksipuolistettuna tuottajana.
Malli on varsin yksinkertainen ja mielestäni myös edelleenkin tosi, vaikka sen yksinkertaisuutta onkin erilaisin – toisinaan ehkä vain tietyistä syistä retorisin – keinoin yritetty muuntaa. On puhuttu siitä, kuinka malli ei ole kattava: on esimerkiksi olemassa alueita, jotka jäävät järjestelmien ulkopuolelle kokonaan. Sitten on puhuttu optimistisesti periferiaan jäämisen sijaan mahdollisuudesta erikoistua, mihin liittyy myös verkostoituminen.
Useimmiten keskus–periferia-ajattelu sisältää myös ajatuksen evoluutiosta, lineaarisesta kehityssuunnasta, joka mielletään vaihtoehdottomaksi edistyksen suunnaksi. Karkeimmillaan: kaupunkilaisuus edustaa modernia ja kehittynyttä, maalaisuus perinteistä ja alikehittynyttä. Periferia on siis myös ongelma.
Taidemaailmastakin on helppo löytää historiallisesti tarkastellen keskuksia, jotka toki ovat vaihdelleet aikain saatossa. Aikoinaan Pariisi oli kaiken taiteen keskus, mutta nykyään se on sitä vain vähäisissä määrin. Edelle ovat ajaneet ainakin nykytaiteen osalta New York, Lontoo ja Berliini.
Taiteessa on viimeistään 1980-luvulta alkaen harrastettu erilaisia valtarakenteita purkavia kehityskulkuja, väliin pinnalliseksi trendiksi asti. Yksi keskeinen alue onkin ollut keskus–periferia-dikotomian purkaminen, tietty taidemaailman dekolonisointi. Tästä suomalainenkin nykytaide on saanut ainakin hieman nauttia – aivan samoin kuin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeinen entisen itäblokin taide, joiden kautta yhteisten eurooppalaisten traumojen purkaminen on ollut varsin terapeuttista. Usein kyse on kuitenkin melko eleenomaisesta poliittisesta korrektiudesta, jossa kiireiset kansainväliset tähtikuraattorit valitsevat sieltä sun täältä sopivia marginaalin edustajia. Tiettyjä taiteen kentän perusrakenteita eivät nämäkään kehityskulut ole murskanneet: esimerkiksi vuoden 2001 ARS-näyttelyssä Helsingissä uuden kattokäsitteen kolmannen tilan – käsite joka tuli kohulla ja meni menojaan – yritettiin kohtauttaa erilaisista kulttuuritaustoista tulevaa visuaalista ilmaisua. Todellisuudessa kaikki näyttelyn ympäri maailmaa tulevat taiteilijat tulivat paikalle keskeisimpien metropolien ja keskeisimpien biennaalien ja triennaalien suodattamina.
Toisinaan näiden yritysten yhteydessä on puhuttu erityisestä marginaalin romanssista. Tämänhän voi kääntää vaikkapa periferian trendikkyydeksi. Vastaus otsikkoni kysymykseen siis on: Kyllä, periferia voi olla trendi.
Mutta kannattaako tällaisen trendikkyyden antaa tyydyttää? Se voi toimia hetken aikaa, mutta trendeillä on taipumus mennä ohi, hiipua. Toki se voi tuottaa pikkuruisten taide-disneylandien kaltaista elämystoimintaa vähän pidemmäksikin aikaa, mutta voiko senkään varaan aidosti rakentaa. Voiko olla niin julmasti, että turismi ja siihen liittyvä kitsch ovat ainoa vaihtoehto periferiaan jäämiselle?
Periferiaa voi toki lähestyä myös myönteisenä voimavarana, mutta silloin on mukana aina pelko eksotismiin ”syyllistymisestä”.
Helsinkiläinen maantieteilijä Marko Leppänen puhuu kehittelemänsä esoteerisen maantieteen koulukunnan yhteydessä periferiaterapiasta, joka perustuu polariteettiperiaatteelle ja sen kunnioittamiselle ja itseisarvoisuudelle. Leppänen näkee periferian – eli piilotajunnan, viettien ja unien alueen – jungilaisittain aarrearkkuna, ei siis freudilaisittain likaviemärinä.

Leppäsen mukaan: ”Periferiaa leimaava toiseus ja salamyhkäisyys oudoksuttaa ja pelottaa keskusta, joka ei tunnista vastapoolinsa itseisarvoa. Periferian luontainen epämääräisyys halutaan keskuksen toimesta kaulita auki, siitä halutaan tehdä, filosofi Jean Baudrillardin sanoin ’rivo’, eli jotain ’näkyvää, liian näkyvää, näkyvääkin näkyvämpää’. Aluetasolla tämä näkyy taipumuksena tehdä alue täysin näkyväksi, hallituksi, läpivalaistuksi. Periferiaterapia puhuu tässä yhteydessä ’rivosta kuriympäristöstä’.”
Toki Leppästä voi syyttää perustelemattomasta romantiikasta, mutta taiteen historia voi ainakin kertoa, että sieltä vähemmän rationaaliselta ja vähemmän säädellyltä alueelta on aina haettu voimaa, kun ilmaisu on alkanut tukehtua itseensä. Ja aina sitä on löytynyt. Viime aikoina esimerkiksi suomalaisesta ITE-taiteesta.
Erikoistuminen ei keskus–periferia-jännitettä koskaan ratkaissut, koska se myös yksipuolistaa tuotantorakenteet ja tuo siten omat riskinsä. Taidemaailmassa ainoa hajauttamisen malli, joka on kiistatta osoittanut toimivuutensa, on keskuksia karttava ja erikoistumaton verkostoituminen eli residenssitoiminta, joka on tuonut taiteeseen aitoa kulttuurivaihtoa pystyyn kuolleen ja valitettavasti Suomessakin viralliseen taidepoliittiseen asemaan nousseen kulttuurivienti-ajattelun sijaan. Residenssitoiminnasta voi myös löytää kasvupohjaa periferiaterapian kaltaiselle ajattelulle. Maailmalla liikkuvat taiteilijat eivät taatusti halua nähdä toisiaan muistuttavia nykytaide-elämyspuistoja tai pelkkää tilaa, johon ripustaa taidettaan, vaan oikean paikan, jossa on myös paikan henki. Sitä taiteilijoiden on varjeltava.

***

PS. Tästä linkistä vähän lisää esoteerisesta maantieteestä ja periferiaterapiasta.

Kauneuden universaalisuudesta

Eilisessä kauneuskeskustelussa sivuttiin myös sitä mahdollisuutta, että kauneus olisi täysin kulttuurisidonnaista. Eräs yleisön edustaja huomautti osuvasti, että vaikka näin olisikin, on se kuitenkin universaalia, että tällainen kategoria ylipäänsä on olemassa. Välillä siirryttiin tässä teemassa evoluutioon, välillä vauvojen tapaan hahmottaa maailmaa. Vessassa käydessäni huomasin, että on olemassa ainakin joitain visuaalisen viestinnän alaan liittyviä universaaleja asioita. Toki huononäköinen voi joutua tihrustamaan Amos Andersonin taidemuseon vessojen symbolikieltä vähän tarkemmin, ja paremmalla näölläkin varustettu saattaa ainakin vähän yllättyä miettiessään sitä, kumpaan vessaan pitäisi mennä:

Kauneudesta

Eilen järjestettiin Amos Andersonin taidemuseossa suuri kauneus-keskustelu Vapaan Taidekoulun 75-vuotisjuhlanäyttelyn Voistiko nähdä näin? (4.2.–28.3.) yhteydessä. Tiedotteessa sanottiin näin:

 

Kauneus ja taide

Paneeli- ja yleisökeskustelu Amos Andersonin taidemuseossa 

keskiviikkona,16.2.2011, klo 17.30–20.00, 6. krs.  

Miksi kauneudesta on lakattu puhumasta taiteen yhteydessä? 

Tai miksi tuota puhetta – toisinaan ainakin – häpeillään? Miksi estetiikkaa muuttui kauneuden filosofiasta taiteen filosofiaksi? Koska kriitikko on viimeksi käyttänyt sanaa kaunis? Kannattaako kauneudesta enää ylipäänsä puhua? Suuressa kauneus-keskustelussa mukana:

Carolus Enckell, taidemaalari, Vapaan Taidekoulun entinen rehtori 

Arto Haapala, Helsingin yliopiston estetiikan professori 

Pessi Rautio, Taide-lehden päätoimittaja 

Reijo Viljanen, taidemaalari, Vapaan taidekoulun entinen rehtori

Moderaattorina toimii taidekriitikko, kuraattori Otso Kantokorpi

Tervetuloa! 

Seuraava paneeli- ja yleisökeskustelu on  keskiviikkona, 2.3.2011, samaan aikaan. Keskusteluissa pohditaan taiteen näkemistä. Sisällöstä tiedotetaan lähemmin myöhemmin.

Viisi rillipäistä äijää puhui vakavasti kauneudesta (etualalta Haapala, Enckell, Rautio, Viljanen). Tuntui jopa siltä, että onnistuin moderaattoritehtävässäni, vaikka tiedän että en ole kovin hyvä toimimaan kiihkottoman demokraattisesti silloin, kun puheenvuoroja täytyy jakaa muillekin. Uskaltaisin jopa todistaa, että 30-henkisen innokkaasti keskustelevan yleisön myötä tilaisuudesta tuli ilman mitään kliseitä suorastaan "lämminhenkinen". Hyvä fiilis ainakin jäi, eikä unikaan meinannut tulla, kun piti miettiä filsosofisen estetiikan ydinkysymyksiä. Sen ainakin uskallan sanoa, että kauneudesta kannataa edelleenkin puhua – ja itse asiassa Arto Haapala vahvisti, että yliopistolla sitä taas uskalletaan tehdäkin.

Rakkauden nuoli

Maanantaina sain laittaa seinälleni uuden taideteoksen. Kyseessä oli Jan-Erik Anderssonin (s. 1954) teos Kärlekens pil: 

Vähän sellaista Raipe Helmistähän tässä pitäisi tietenkin esittää, mutta olin minä hetken aikaa aika riemuissani menestyksestäni – ja itse asiassa riemuissani siitä, että tämä blogikin on huomattu. Tällainen saate teoksessa oli:

 

Otso Kantokorpi on vuoden nykytaiteen ystävä

Kiasman Ystävät ry on Nykytaiteen museo Kiasman tukiyhdistys, jonka tehtävänä on hankkia museolle ystäviä ja tukijoita sekä lisätä nykytaiteen arvostusta Suomessa sekä kannustaa alan tekijöitä ja tukijoita.

Ystävät ovat lahjoittaneet Nykytaiteen Museo Kiasmalle huomattavan määrän merkittäviä taideteoksia arvostetuilta kotimaisilta ja kansainvälisiltä taiteilijoilta. Yhdistys on vapaaehtoisten nykytaiteesta kiinnostuneiden yhteenliittymä, eräänlainen museon kanta-asiakaskunta, jonka jäsenmäärä on n. 1000 henkilöä.

Yhdistys valitsee joka vuosi Vuoden nykytaiteen ystävän; henkilön tai tahon, joka on merkittävällä tavalla toiminut nykytaiteen hyväksi. Vuoden nykytaiteen ystävä nimetään nyt jo kuudennentoista kerran.

Vuoden nykytaiteen ystävä on toimittaja, taidekriitikko, tietokirjailija, kuraattori Otso Kantokorpi.

Kiasman ystävät ry:n hallitus perustelee valintaa seuraavasti:

Otso Kantokorpi on toiminut taidelehti Taiteen päätoimittajana ja freelance-kriitikkona avustaen Taiteen lisäksi mm. Kauppalehteä, Ilkkaa sekä Uutta Suomea.

Hän on toimittanut Suomen arvostelijain liiton lehteä Kritiikin Uutiset ja pitää blogia ”Alaston kriitikko”.

Kantokorpi toimii myös Yle1:n Kultakuumeen vakiokolumnistina.

Kriitikkotoimensa ohella Kantokorpi on kirjoittanut lukuisia näyttelyjulkaisuja ja kirjoja.

Kantokorpi on nykytaiteen tiedon levittäjä. Hän on lukijan palvelija. Hänen kirjoittamansa kritiikit ja artikkelit ovat analyyttisiä ja persoonallisia. Ne herättävät keskustelua ja ajatuksia. Taide-elämä seuraa ja odottaa Kantokorven kirjoituksia, sillä hänen asiantuntemuksensa on vahva ja laaja. Kantokorpi on rohkea kirjoittaja, joka ei kaihda esittää voimakkaita, suorasanaisia mielipiteitä. Jakaahan myös nykytaide ja sen laatukysymykset voimakkaasti katsojien mielipiteitä.

Henkilökohtaisesti yhdyn Kantokorven julkisesti ilmaisemaan kantaan, että on olemassa hyvää makua. Hyvän taiteen edessä Kantokorvella on rohkeutta herkistyä.

Otso Kantokorpi pani rohkeasti oman arvovaltansa likoon kirjoittaessaan Kauppalehdessä vuonna 2009, että Wäinö Aaltosen museon venäläisen avantgarde-näyttelyn teokset ovat väärennettyjä. Tällaisen paljastuksen, joka kyseenalaistaa tunnetun museon asiantuntemusta, voi tehdä vain henkilö, jolla on vankka asiantuntemus ja silmää taiteelle.

Eräs Otso Kantokorven vahvuuksista on, että hän ei ole taiteen byrokraatti. Hän liikkuu siellä missä tapahtuu ja näkee sekä vaihtaa mielipiteitä. Työn ja vapaa-ajan rajat hämärtyvät Kantokorven elämässä.

Kirjoittamisen ohella Kantokorpi on kuratoinut useita, merkittäviä taidenäyttelyitä suomalaisissa taidemuseoissa ja gallerioissa. Tulevana kesänä hän kuratoi Mäntän kuvataideviikkoja ja toimii Galleria Ortonin näyttelyiden kuraattorina.

Kiasman ystävät haluaa Vuoden nykytaiteen ystävä- nimityksellä osoittaa arvostusta Otso Kantokorven työtä kohtaan nykytaiteen tiedon levittäjänä. Maamme tarvitsee asiantuntevia, analyyttisia ja rohkeita kirjoittajia sekä taiteen parissa toimivia henkilöitä.

Meillä on ilo luovuttaa Otso Kantokorvelle taiteilija Jan-Erik Anderssonin pienoisveistos ”Kärlekens pil” (rakkauden nuoli) ja kunniakirja ”Hjärta” (Sydän).

Yhdistyksen aiemmin nimeämät Vuoden nykytaiteen ystävät ovat: Henna ja Pertti Niemistö, Pekka Korpinen, Leena Peltola, Annmari Arhippainen, Aune Laaksonen, Pentti Kouri, kulttuurimakasiiniohjelma Arthur, presidentti Tarja Halonen, Mäntän Kuvataideviikot, Päivi Karttunen, Vexi Salmi, Seppo Seitsalo, Anne-Maj Salin, Pirkko Pasanen ja Lars-Göran Johnsson.

Helsingissä 14.2.2011

Lasse Pahlman, Kiasman Ystävät

Katutaidetta 36: Uusia neulemalleja

Tammikuun 13. päivä bongasin pitkästä aikaa uuden neulegraffitin, Albertinkadun ja Lönnrotinkadun kulman liikennevaloista, missä se tulee varmaan säilymäänkin aika pitkään:

Nämä neulegraffitit saavat minut aina jotenkin hyvälle päälle. Ne eivät ole kovin vallankumouksellisia tai raflaavia. Mutta toisaalta voisi ajatella, että niiden lempeän hyväntuulinen interventiopolitiikka saattaa sittenkin olla vähän vallankumouksellista. Arjen asenteissahan moni asia oikeasti tapahtuu.

Katutaidetta 35: ... tai siis vessataidetta

Yritän kuroa vähän kiinni kuluneen vuoden unohduksia, lähinnä tietenkin raportoimattomia näyttelyitä. Koska kuvaan joka päivä, ja tietokoneeni päivää kaikki sinne hillotut kuvat, on minun helppo pysyä kronologiassa. Ohessa jotain katutaiteen sukulaista, siis vessataidetta kuvattuna 10.1. – jolloin olin ensimmäistä päivää Suomessa Tallinnassa vietetyn vuodenvaihteen jälkeen eräässä keskustan juottolassa, jossa kävin pitkästä aikaa katsomassa vanhaa kaveriani Ekiä:

Tekstinä "Nam nam sanoi Diapam". Eiköhän tämä kerro tylyä kieltään suomalaisen syrjäytyneen tai syrjäytymisen riskivyöhykkeessä olevan miehen arjesta – sanoi EVA:n johtaja Matti Apunen mitä tahansa, niin kuin hän 8.2. A2:n työpahoinvointi-illassa sanoi kehuen falskisti suomalaisia työolosuhteita ja halveksien samalla varsin vastenmielisesti hädässä olevia ihmisiä. Marmattajia ja laiskureitahan tässä siis ollaan.

PS. Mainitakoon nyt sekin, että jo vähän vanhentuneiden tilastojen (2005) mukaan yli 6 % eli yli 300 000 tuhatta suomalaista käyttää säännöllisesti bentsoja. Tuskin katukauppa on mukana näissä tilastoissa.

Mestareita ja kisällejä

Eilen pääsin taas pitkästä aikaan käymään minulle entuudestaan tuntemattomalla työhuoneella. Kyseessä oli kuvanveistäjä Tommi Toijan (s. 1974) työhuone itäisessä Helsingissä. Istuskelimme kahvikupin ääressä ja puhuimme sekä ensi kesän Mäntän kuvataideviikoista että eräästä projektista, jota olemme virittelemässä ja josta sitten myöhemmin lisää, kun sen aika koittaa:

Työhuoneilla vieraileminen on oikeastaan yksi työni hauskimmista ulottuvuuksista. Liekö sitten vähän lapsellistakin, mutta niissä käymiseen tulee suorastaan keräilijäminen himo. On hieno päästä näkemään sitä taiteilijan maailmaa, jossa luovuus ja ahkeruus sekoittuvat villeimmillään. Toisenkin bongarin tiedän, valokuvaaja ja kustantaja Jussi Tiaisen (s. ?), jonka hienoon taiteilijoiden työhuoneita kartoittaneeseen kirjaan Taiteilijatiloja (Parvs Publishing 2007) tein aikoinaan johdantotekstin. Kun katselin Toijan sekamelskaa, muistin taas sen, kuinka tuolloin siteerasin omaan tekstiini hienoa ranskalaista kirjailijaa Georg Pereciä (1936–1982): "Huoneen henkiinherätetty avaruus riittää palauttamaan ja elävöittämään mitä katoavimpia, viattomimpia ja myös mitä merkityksellisimpiä muistoja." Ja voihan sitä miettiä taiteilijan alitajtuntaakin, jos niikseen tulee:

Ja niitä kiehtovia yksityiskohtia on mahdollista löytää vähän joka paikasta. Tässä esimerkiksi pulpetilla lojuvat nyrkkeilyhanskat, jotka Toija peri kuvanveistäjämestari Kain Tapperilta (1930–2004), jonka apulaisena hän työskenteli muutaman vuoden:

Ja niinpä mietin taas myöhemin illalla yhtä niistä kirjoista, jotka minulla on vielä kirjoittamatta. Olen jo vuosia suunnitellut kirjaa, jossa kävisin läpi kaikki – siis ihan kaikki – suomalaisen kuvanveiston mestari–oppipoika-suhteet. Kaiken pystyisi kartoittamaan todellisuudessa melko helposti, ja paljon on elossa sellaisia veistäjiä, joita olisi vielä mahdollista haastatella vähän vanhempien mestareiden oppipoikana olemisesta. Kunhan vain se aika minullekin löytyisi...

Mutta kyllä minun täytyy vielä se kirja kirjoittaa. Tuli taas niin voimakas tunne siitä.

Näyttelykuvia 284: "Pinnallista" eli 1940-luvulla syntyneet ihanat naiset

Harvoin olen käynyt taidenäyttelyssä, jossa taiteilija esittäytyy ja kertoo töidensä olevan "pinnallisia". Näin kävi eilen, kun vierailin  Galleria TILAssa Kirsti Tuokon (s. 1943) vaatteita käsittelevässä näytellyssä Vaatepuhetta (päivitystä) (3.–27.2.). Mukana oli myös Helinä Hukkataipaleen (s. 1941) tuore videosarja Tuokon vaatepuheista. 

Olin päätänyt, että en tee lauantaina mitään muuta kuin käyn ostamassa hyvän levyn itselleni viikonlopuksi. Fennica Recordista sellaisen löysinkin, mutta samalla muistin, että nurkan takana oli galleria, johon olen ollut koko ajan menossa mutta jonka unohdan aina. Niinpä matkasin kotiin sitä kautta ja tapasin onneksi itse Tuokon paikan päällä:

Sympaattinen taiteilija kertoi teossarjastaan ja sen "pinnallisuudesta". Tiedotteessa hänen maalaustensa sanotaan "heijastelevan muotilehtien estetiikkaa ja problematisoivan näkymisen ja näyttäytymisen kysymyksiä". Juuri näin, mutta kaikki tämä tapahtuu oudon vapautuneella huumorilla, ja niinpä taiteilija halusi korostaa minulle vielä housujensa leikkausta:

Molemmat naiset ovat muuten toimineet Tampereella kuvismaikkoina, ja tuskin kovin paljoa erehdyn, kun oletan, että näiden ikianarkistien ansiosta taiteilijakuntamme on lisäntynyt useammallakin tamperelaisnuorella. Hienoja ja rohkeita taitelijoita kumpikin.

Ja entä sitten se levy? Sitä kuuntelen paraikaa tätä kirjoitettaessa, ja siinäkin kyseessä on samaa ikäluokkaa oleva nainen: soulin kuningatar Aretha Franklin (s. 1942), jolta on ilmestynyt edulliseen hintaan varhaisia Atlantic-levytyksiä sisältävä viiden CD:n setti. Olen nyt kuunnellut kaksi päivää hänen Atlantic-esikoistaan I Never Loved A Man The Way I Love You (1967):

Tästä ei soullevy voi enää paljoa parantua. Kuunnelkaapa vaikka tästä linkistä Otis Reddingin Respect, josta maestro sanoi kuultuaan Arerha Franklinin version, että nyt hän "menetti biisinsä". Tai entä nimikappale, jossa Muscle Shoals -studion miehet laittavat kunnolla parastaan?

On pakko todeta, että ihania ovat nämä 1940-luvun alussa syntyneet naiset.

Julkaistua 119: Pekka Kauhanen uransa huipulla

Tämän viikon tiistaina ilmestyi Kauppalehdessä lyhyt arvioni Pekka Kauhasen (s. 1954) hienosta näyttelystä Helsingin Taidehallissa (29.1.–13.3.). Mutta eipähän tuohon vajaan liuskan juttuun taaskaan kovin syvällisiä pystynyt mahduttamaan.

Sen verran avoin ihminen olen tottununut olemaan, että nyt on pakko kertoa pikkuruinen kaskunpoikanen, joka on totta. Juttuni otsikko oli todellisuudessa tarkoitettu vähän niin kuin vittuiluksi Kauhaselle – jonka tunnen siis hyvin jo vuosien takaa. Siis että onko se nyt tässä? Pystytkö vielä laittamaan paremmaksi ja mahdollisesti miten? Sillä eihän Kauhanen kuitenkaan mikään ikäloppu mies vielä ole, vaikka vähän niin kuin kaiken on nyt jo saanutkin. Vaan eiköhän Taidehallin viestintävastaava Kaija Suni soitttanut minulle ja kysynyt lupaa siteerata Hesarin ilmoitukseen juuri otsikkoani. No, en kai minä sellaista edes voi kieltää, mutta ei hän kysyttyäni edes oikein tajunnut tarkoittamaani sävyä. Niin että kai minä sitten epäonnistuin velmuilussani. Mutta tässä kuitenkin juttu:

Pekka Kauhanen uransa huipulla

Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen (s. 1954) on jo vuosia sitten kivunnut kuvanveistäjiemme kärkikaartiin. Vaikka hän onkin saanut maistaa presidenttisarjalaisuutta – Kajaanin Urho Kekkosen muistomerkki Suuri aika (1990) –, ei hän ole valinnut ylenpalttisen pönöttävää linjaa. Kauhanen on uskaltanut tuoda fantasiansakin vapaasti jopa julkiseen veistotaiteeseen, kuten tapiolalaiseen liikenneympyräveistokseen Taidepoliisi (2006). Kolmikätinen poika valvoo sujuvasti liikennettä. 
Nyt Suomen Taideyhdistys on kutsunut Kauhasen pitämään isoa näyttelyä Helsingin Taidehalliin. Tähänkin kutsuun Kauhanen on vastannut ovelasti: hän ei ole rakentanut mitään arvokasta retrospektiiviä kolmekymmentävuotisesta urastaan, vaan on sijoitellut uusien teosten joukkoon tyylikkäästi retrospektiivisiä elementtejä. Hän käyttänyt vanhempia veistoksiaan installaation osina ja on palannut esimerkiksi vanhaan koirateemaansa tekemällä aiheesta täysin uuden veistoksen.

Kauhasen näyttely on vähän uskaliaastikin ripustettu, millä ripustajana toiminut näyttelyn kuraattori – Kauhanen itse – haluaa epäilemättä ottaa etäisyyttä modernismiin. Tämän näkyy myös siinä jalustattomuudessa, mikä on leimallista 1970-luvulla aloittaneille tekijöille. Kokonaisuus on erittäin hienosti viritetty, hauskasti mutta myös tarkasti – ja aina vessoja myöten.

Näyttelyn yhteydessä ilmestyi Kauhasen tuotannosta myös mittava kirja, joten jatkossa lienee lupa odottaa vain jatkuvaa lisävapautta luovuudelle. Onhan pahimmat menestyspaineet taatusti viimeistään nyt purettu.

Julkaistua 118 & Näyttelykuvia 283: Kantoja avaruudessa

Viime maanantaina oli Galleria Ortonin – jossa siis toimin kuraattorina – helmikuun taiteilijan näyttelyn avajaiset. Tuorein taiteilija on minulle entuudestaan jo hyvin tuttu Bo Haglund (s. 1963), jonka kanssa olen hyvässä hengessä tehnyt erilaista yhteistyötä jo vuosien ajan ja joka on sekä hieno sarjakuvataiteilija että samalla myös uskottavasti "ihan oikea" taiteilija – ja aika syvällinen sellainen. 

 Bosse Haglund avajaistunnelmissa.

Avajaisissa pidin pienen ex tempore -puheen, josta varmaan – tai ainakin toivottavasti – osa siirtyi gallerian verkkosivuille kirjoittamaani taiteilijaesittelyyn:

Kantoja avaruudessa

Monipuolinen kuvataiteilija Bo Haglund (s. 1963) sai alun perin lavastustaitelijan koulutuksen Taideteollisessa korkeakoulussa. Vaikka hän onkin tehnyt lukuisia lavastuksia teatteriin, elokuvaan ja televisioon 1980-luvulta asti, ei hänen ryöppyävälle visuaaliselle luovuudelleen tunnu riittävän mikään väline pelkästään.

Haglund on luonut myös uraa jo useammankin albumin julkaisseena sarjakuvataiteilijana, graafisena suunnittelijana – onpa hän suunnitellut jopa kankaita – ja taidemaalarina. Moni katsoja muistaa hänet YLE:n Valopilkku-ohjelman nopeana ja oivaltavana piirtäjänä. Hänen tuolloin luomansa hahmo Kauko tarkkaili kulttuurielämää lempeän kriittisesti.

Helmikuussa 2010 Galleria Ortonissa nähtävä näyttely jatkaa tarinaa, jossa Haglundin toinen ja myöskin pitkäikäinen sarjakuvahahmo Stubbhuvu (Kantopää) jatkaa elämäänsä sekä sarjakuvamaisena piirroshahmona että maisemallisten – tai ehkäpä pikemmin avaruudellisten – maalausten sivustakatsojana. Toisin kuin Kauko, Stubbhuvu on vakava ja syvällinen hahmo – sellaisena kuitenkin antisankarin tavoin taipuvainen tragikoomisuuteen.

Haglundin töissä onkin runsaasti eksistentiaalisia ulottuvuuksia, jotka saavat isompien maalausten avaruudellisissa sommitelmissa pelottavan suurimittakaavaiset puitteet olennolle, joka on ns. ”heitetty maailmaan”. Avaruus on sekä kosminen paikka että myös sähköisen nykyajan sfääreissä risteilevien viestien ja sosiaalisen median tuottama hahmoton kokonaisuus. Rauli Heinon sanoin: ”Avaruudesta tulee vertauskuva tyhjyydelle, hiljaisuudelle, mielikuvitukselle ja vapaalle ajatukselle. Mutta siitä tulee myös toisen todellisuuden, identiteetin ja yhteisöllisyyden etsimisen symboli siellä täällä risteilevissä, internetin virtuaalisen kommunikaation maailmasta lainatuissa teksteissä.”

Tällä tavoin Haglund pystyy tuomaan esiin todellisuuden – sekä virtuaalisen ”todellisuuden” että ”todellisen” todellisuuden – moniulotteisia piirteitä, joiden ristivedossa ihminen joutuu suuntiansa valitsemaan. Stubbhuvun ristiveto syntyy näin metsän ja sivilisaation ikiaikaisista jännitteistä, joita taide on tottunut monin tavoin kuvaamaan, mutta Haglund on kliseiden sijaan tuonut aiheen ajan tasalle.

Julkaistua 117: Miten taidetta pitää ja voi katsoa?

On taas kulunut liikaa aikaa edellisestä. Olen pahoillani viiveestä. Kiire on välillä kauhia ja sitten taas tulee väsy. Nyt en oikein tahdo pysyä ajan tasalla. Tässä kuitenkin toissapäivänä ilmestynyt Radio YLE1:n Kultakuumeen kolumnini:

Miten taidetta pitää ja voi katsoa?

Maailman suosituin ja tunnetuin hakukone Google on lanseerannut uuden taideprojektin (www.googleartproject.com), jonka avulla nettisurffailija kykenee tällä hetkellä tutustumaan 17 yhdysvaltalaiseen ja eurooppalaiseen taidemuseoon virtuaalisesti ja katselemaan joitain valittuja taideteoksia, kuten esimerkiksi Sandro Botticellin Venuksen syntymää, sentti sentiltä – kuin tutkisi maalausta suurennuslasilla.

Olin ensi alkuun aika viehättynyt moisesta projektista, mutta sitten aloin miettiä sitä, miten ihan oikeasti haluan taideteoksia katsoa. Luulenpa, että esimerkiksi maalaukselle on melko tarkkaan määriteltävissä optimaalinen katsomisetäisyys, jota toki pitää voida varioida, jotta pystyisi näkemään sekä metsän puilta että välillä puun metsästä. Kaikki tämä tapahtuu ihmiskehon välityksellä jotenkin ”luonnollisesti”. Ranskalainen filosofi Maurice Merleau-Ponty on ilmaissut tämän kauniisti: ”Kaikki periaatteessa mahdolliset liikkeeni tulevat merkityiksi jonnekin maisemassani, ne piirtyvät näkyvän kartalle.” Ja vielä ylevämmin hän jatkaa: ”Näkyvä maailma ja minun liikkeitteni projektioiden maailma ovat molemmat saman Olevan täysiä osia.”

Johonkin tällaiseen suhteeseen perustuu varmaan myös se, että taideteos voi ns. kolahtaa – siis tuottaa vaikeasti sanoin kuvattavan, ikimuistoisen ja voimakkaan taide-elämyksen. Jonkinlaisen kaiun tästä voi saavuttaa nähdessään saman kuvan kirjan sivuilla tai tietokoneen näytöllä, mutta en usko, että tietokoneen näytön väräjävä ja oudon kirkas kuva voi koskaan tuottaa yhtä voimakasta elämystä kuin se ”luonnossa” koettu voi olla.

Tiede ja tekniikka ovat aina vaikuttaneet taiteen tekemiseen ja vastaanottamiseen. Sekä mikroskooppi että kvanttifysiikka ovat varmasti vaikuttaneet siihen tapaan, jolla olevaista ja sen kuvaamista – siis myös taidetta – tutkailemme. Ja kyllä optiikan kehityksellä on epäilemättä ollut oma vaikutuksensa taiteen kehitykseen. Turhaanko minä siis tässä yritän asettua kehityksen jarruksi? Eiväthän esimerkiksi kubismi ja futurismi olisi voineet kehittyä ilman tällaisia yhteyksiä.

Olen oikeasti vähän hämillänikin ärtymisestäni. Eikö tällainen netin kautta tapahtuva maksuton virtuaalimuseovierailu ole demokraattista ja maailman kansoja yhdistävää puuhaa? En minäkään ole koskaan edes käynyt Yhdysvalloissa, ja nyt olen kuitenkin tiiraillut New Yorkin Modernin taiteen museon kokoelmissa olevaa Vincent van Goghin Tähtikirkasta yötä sekä kokonaisena että mielettömän tarkkana suurennoksena. Tosin siihen säätönappulan heiluttelemiseen ja kuvan tarkentumisen odottamiseen kyllästyi aika äkkiä, eikä sentti sentiltä etenevä maalaustekniikan tutkiminen ollut lopulta kovinkaan kiinnostavaa.

Tuli aika nopeasti vähän samanlainen olo kuin nykyään silloin tällöin television äärellä. On nimittäin olemassa yksi tietty uusi ohjelmatyyppi, jota en voi sietää ja jonka suosio tuntuu vain lisääntyvän. Kyseessä on ohjelma, jossa kerrotaan kuinka joku elokuva tai tv-sarja tehtiin.

Eihän taikurikaan kerro koskaan temppujensa saloja. Miksi ihmeessä minun täytyisi yrittää poistaa elokuvasta sen varsinainen mysteeri – sen omituinen totuusilluusio ja sen väliin aivan uskomaton lumovoima – näkemällä kuinka ohjaaja huutaa ohjeitaan ja kuinka näyttelijät ottavat kohtauksen uudestaan ja uudestaan ja kuinka epäonnistumista seuraa vihdoin onnistuminen?

Kyllä minulla on sitä paitsi edelleenkin tunne, että Tähtikirkas yö on minulta vielä näkemättä. Olen nähnyt sen kuvan jo varmaan 1970-luvulta lähtien useissa kymmenissä kirjoissa ja nyt olen tarkastellut sen paksua maalipintaa varsin läheltä tietokoneeni välityksellä.

Mutta mitä minä varsinaisesti pelkään? Olisiko kyse samasta ilmiöstä kuin eräässä toisessa harrastuksessani, raviurheilussa. Netin kautta tapahtuva totopelaaminen on vähentänyt raveissa käymistä runsaasti. Ymmärrän toki, että varsinainen jännitys syntyy tietyllä tavalla enemmän uhkapelin kuin urheilun kautta, mutta kyllä esimerkiksi Urheiluruudun kautta on vaikea ymmärtää sitä, kuinka lujaa ravihevonen ravaa, kuinka voimakas ja hurja eläin se on mennessään täyttä vauhtia. Ja kuinka herkkä ja arka se toisaalta on. Raveissa hevosta pääsee näkemään läheltä, usein myös tallialueella ennen ja jälkeen suorituksen. Oikean hevosen kanssa voi tuntea monenlaisia tuntemuksia, ihailua sen kauneutta kohtaan ja vähän pelkoakin sen isoa kokoa ja hirvittävää voimaa kohtaan. Sen kanssa täytyy miettiä, että kuinka lähelle sitä uskaltaa mennä.

Uhkakuva on tietenkin se, että jonain päivänä lauantain ravit suoritetaan tietokoneohjelmoidusti ja virtuaalihevosilla. Ja se kaikista kauhein uhkakuva on tietysti se, että jonain päivänä katsoja ei näe sellaisessa mitään outoa.