tiistai 1. toukokuuta 2012

Julkaistua 293: Suurvalta osaa myös ottaa vastaan

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi Lontoon matkani viimeinen juttu, Tate Britainin Picasson (1881–1973) brittitaiteeseen tekemää vaikutusta analysoivasta näyttelystä tehty teksti. Kuten lopusta käy ilmi, on mielestäni pelkästään tämä näyttely Lontoon matkan väärti (15.7. saakka). Tai sitten, jos sattuu olemaan menossa Edinburghiin loppukesästä tai syksyllä, voi matkaansa elävöittää samalla näyttelyllä (4.8.–4.11.)

Suurvalta osaa myös ottaa vastaan

Itseriittoiset brititkin alkavat hiljalleen myöntyä sille, että imperiumin piirissä ei keksitty itse kaikkea. 

Tate Modernin Picassoa ja varsinkin Picason vaikutusta muitten taiteilijoiden töissä esittelevä näyttely nousee 2000-luvun suurten taidekokemusten joukkoon. 

Miltei kaikki tiedotusvälineiden kanssa elävät ihmiset tietävät Pablo Picasson (1881–1973) nimen. Suuri osa tietää myös, että Picasso on jo pitkään ollut maailman kaikkien aikojen kuuluisin kuvataiteilija. Ateneumin taidemuseon taannoinen neljän kuukauden Picasso-näyttely 2009–10 keräsi Suomen kaikkien aikojen katsojaluvut: 314.755 kävijää.

Picasso, Still Life with Mandolin, 1924.
  
Lienee oikein päätellä, että Picasso oli 1900-luvun merkittävin taiteilija. Tämä tekee Picasson kuitenkin tietyllä tavalla näkymättömäksi. Teoksen näkeminen saattaa jäädä lukuisten reproduktioiden kautta lähinnä vain tunnistamisen hetkeksi – tai sitten suorittamiseksi, joka on kuin kulttuurinen rituaali: ”Minäkin olin siellä.”

Minäkin olin siellä – ja ystäväni Sirpa.
  
Picasson vaikutuksen myöntävät toki kaikki, mutta taiteilijathan ovat tunnetusti melko kitsaita puhuessaan omista esikuvistaan, joten vaatii oikeasti paljon työtä, kun näitä vaikutteita lähdetään tutkimaan. Brittitaiteen lippulaivamuseossa on nyt laitettu Picasson vaikutteet kunnon suurennuslasin alle.

Brittien itseriittoisuus

Briteillä on epäilemättä ollut alemmuuskompleksia esimerkiksi Ranskaa kohtaan, koska Lontoo ei koskaan ole ollut sellainen taiteen keskus kuin Pariisi, jossa Picassokin vaikutti, ja onpa esimerkiksi Berliini tainnut jo aikoja sitten ohittaa Lontoon tuoreen nykytaiteen kaupunkina. Niinpä Damien Hirstin ja ns. Young British Artin (YBA) nousu 1980-luvun lopulla oli varsin tervetullutta brittiläiselle itsetunnolle. YBA oli kuitenkin osa sellaista kaupallista – ja epäilemättä myös nationalistista – hypeä, että kuluu varmaan vielä aikaa ennen kuin näemme sen todellisen taidehistoriallisen merkityksen.
Brittiläiset ovat kärsineet suurvalta-asemansa tuottamasta näköharhasta, eikä tämä ilmiö ole varmaan vieläkään ohi. Vasta viime aikoina tuota itseriittoisuutta on ainakin taidemaailmassa alettu ohjelmallisesti purkaa. Tate Britainissa on esimerkiksi Picasson kanssa yhtäaikaisesti 500 vuoden maahanmuuton taidevaikutuksia analysoiva näyttely Migrations (12.8. saakka).

Aitoa vuoropuhelua

Picasson merkitys brittitaiteelle oli tavattoman merkittävä, vaikka hänen vastaanottonsa saarivaltiossa ei ollutkaan vailla ongelmia. Picasso sai nimittäin pitkään edustaa kahtalaisesti epäilyttävää: hän oli sekä ulkomaalainen että konservatiiviselle brittimaulle toisinaan suorastaan sairaalloisen raju.
Moderneissa taidepiireissä tilanne oli kuitenkin toinen. Joissain porukoissa Picassoa alettiin ymmärtää jo vuosisadan alkupuolella, ja ensimmäiset hänen työnsä nähtiin Lontoossa vuonna 1910. Yleisö tosin otti uuden taiteen vastaan nauraen ja pilkaten. Näin Picassosta tuli kuitenkin heti modernin taiteen symboli – niin hyvässä kuin pahassakin.

Wyndham Lewis (1882–1957), A Reading of Ovid (Tyros), 1920–21.
  
Tate Britainin näyttelyssä on yleisten vaikutteiden sijaan keskitytty perinpohjaisesti seitsemän brittimestarin Picasso-suhteeseen. Osa heistä on Suomessakin varsin tuttuja kuten Henry Moore, Francis Bacon ja David Hockney, muutkin lähemmän tutustumisen arvoisia: Duncan Grant, Wyndham Lewis, Ben Nicholson ja Graham Sutherland. Näyttelyssä on 60 hyvää Picassoa ja 90 hyvää brittityötä. Monipuolisesti kontekstualisoiva taidehistoriallinen tutkimus ja silkka taidenautinto yhdistyvät ihanteellisella tavalla. Ainakin minulle tämä oli yksi 2000-luvun suurista taidekokemuksista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Lähetä kommentti