Torstaina tein kirjoitushommien lomassa pienen kävelyn lähistön gallerioihin. Galleria Jangvassa oli kaksi näyttelyä.
David Muth (s. 1971) on Itävallassa syntynyt lontoolais-salzburgilais-turkulainen taiteilija. Hänen näyttelynsä Settings (26.4.–13.5.) koostui valokuvista, joulukuusenpyörityskoneesta (?) ja siitä tehdystä videosta. Valokuvat jäivät viileiksi ja ulkokohtaisiksi. Tiedotteen mukaan "meidän katsojien tulee useimmiten itse tajuta aiheen asiayhteys ja tarkastelemme siksi kuvan rakennetta hyvin keskittyneesti". Minulle ei käynyt näin. Mikään kuvissa ei houkutellut minua keskittyneisyyteen. Video, jossa pyöritettiin moottorilla kuusta, oli vähän hauska – muta lopultakin aika vähän. Jos sen tarkoitus oli kuvata jotain "suomalaista hulluutta", jäi se varsin kliseiseksi.
***
Performanssitaiteemme grand old ladya Helinä Hukkataivalta (s. 1941) ei yleensä voi syyttää viileydestä ja ulkokohtaisuudesta, mutta juuri vähän sellainen hänenkin näyttelynsä Performansseja kameralle (26.4.–13.5.) nyt oli. Hukkataival itse toteaa: "Tämä uusi ilmaisutapa ei ole minulle itsestään selvä, vaan jopa kyseenalainen valinta, koska performanssitaiteen oleellinen ominaisuus, katoavuus muuttuu valokuvaan pysäytettynä objektiksi. Koen tämän ristiriitana, koska juuri tuo aineettomuus sai minut aikanaan kokonaan lopettamaan maalaamisen ja siirtymään performanssin puolelle."
Minäkin koin koko jutun vähän kyseenalaiseksi. Miksi minun pitäisi kiinnostua ikään kuin "hyvännäköiseksi" sliipatusta valokuvasta, jossa taiteilijalla on pussi päässään? En minä keksinyt mitään syytä. Ja vähän samoin kävi videolle, jossa Hukkataival kaataa espressokupin koltulleen ja pyyhkii sitä sitten pois levittäen samalla tahraa. Olisikohan tämä osapuilleen 7478. performanssi, jossa joku kaataa jotain päälleen? Kun Hukkataival itse sanoo, että "kahvihetkessä tapahtuu jotain yllättävää", niin todellisuudessa asia on juuri päin vastoin: mitään yllättävää ei tapahdu. Minä esimerkiksi arvasin sisällön.
***
Galleria Huudon Uudemaankadun toimipisteessä oli Maija Blåfieldin (s. 1973) näyttely Kulta-aika (9.–27.5.). Etuhuoneen Tarkovski-puistoa käsittelevä duuni oli hauskan
alakuloinen, mutta en ymmärrä sitä, että valokuvaa käytettäessä
kiinnitetään nykyään niin vähän huomiota esimerkiksi valotukseen. Kuvat
nyt vain voisivat olla vähän huolitellumpia ja visuaalisesti
kiinnostavampia. Tuskin se olisi mikään rikos tai vähentäisi duunin
kokonaisvaikutelmaa.
Takahuoneen videoteos Kulta-aika oli puolestaan varsin viehättävä ja vähän lumoavakin. Siinä oli paljon ajatusta ja jopa vähän huumoriakin. Vanhojen ja osin unohdettujenkin filmien kooste teki todennäköisesti täsmälleen sitä, mitä Blåfield itsekin ajatteli: "Useimmiten se kertoo jostain aivan muusta kuin siitä, mitä sillä
alunperin on haluttu tallentaa."
Teos on isomman prosessin alku, ja jatkoa seuraa Mäntän kuvataideviikoilla kesällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti