Toissaperjantaina kävin Kaapelitehtaalla katsomassa Kankaanpään taidekoulun tämän vuoden lopputyönäyttelyn Silminnäkijät (19.4.–12.5.). Liekö pitkä työpäivä Suomen valokuvataiteen museon kirjastossa tehnyt vaikutuksensa, sillä en oikein jaksanut innostua. Maalaus ja grafiikka vaikuttivat latteilta ja jotenkin liiaksi nähdyiltä, enkä edes vanhalla konstilla – minkä teoksen veisin kotiin, jos saisin – löytänyt mitään erityisesti mieleen jäävää. Joissain veistoksissa oli potkua, ja kyllä esimerkiksi Legoja
voi käyttää jopa ihan plastisesti, jos näkee vaivaa:
Emmi Vuori (s. ?), Rakennettavissa.
Onhan tätä Lego-ideaa toteutettu nykytaiteessa paljonkin, mutta Vuoren teos oli varsin raikas – ehkä juuri siksi, että Vuori on oikeasti kiinnostunut ironisten leikkien sijaan muotokuvasta.
Eniten pidin kuitenkin Aino Mäntysen (s. 1983) tuhkantäytteisistä veistoksista:
Mieleeni tuli jostain syystä puolalainen Tadeusz Kantor (1915–1990), jota näin viime vuonna Kumussa. Mäntysen teoksissa oltiin perusasioiden äärellä. Mukana oli myös historia ja muisti, ajan kuluminen ja kaiken kuluminen. Patinakin muuuttui muodosta sisällöksi. Aika vaikuttavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti