Näyttelykuvia 674 & Julkaistua 299 & 300 & 301: Jiri Geller matkalla maailmanmaineeseen & Muotoilun ja kuvataiteen rajat & Kierrättämisen riemusta

Toissa-aamuna lähdin Helsinki Showroomiin katsomaan Jiri Gellerin (s. 1970) näyttelyä Sugared (5.5.–10.6.) ja tekemään hänestä pientä haastattelua Kauppalehteen. Juttu pitikin kirjoittaa heti tunnissa, jotta se ehtisi eiliseen lehteen, minkä se sitten tekikin. Alkuperäinen otsikko oli 'Sokerihumalan asteet':

Jiri Geller matkalla maailmanmaineeseen

Jiri Gellerin hiotuista veistoksista löytyy myös aina särmää. Tuoreimmassa näyttelyssä ilmapallo ja läskimaha kertovat samaa tarinaa sokerihumalasta.

Lähinnä kuvanveistäjäksi luokiteltava Jiri Geller (s. 1970) on melkoinen kummajainen taidemaailmassa. Hän on punkkariasenteella ladattu anarkistinen taiteilija, mutta erottuu esimerkiksi Anssi Kasitonnista varsin sliipatulla jäljellään. Perfektionistiset veistokset ovat kuitenkin silkkaa käsityötä sen sijaan, että ne olisivat kotoisin kiinalaisesta hikipajasta tai Andy Warholin Tehtaan kaltaisella työhuoneelta. Gellerillä on hopeasepän koulutus, mutta käsityöläisyys ei sinänsä ole hänelle erityisen tärkeää.

– Ei se ole mikään arvo sinänsä. Eikä sillä, että olen oppinut manipuloida jalometallien molekyylejä, ole paljoakaan tekemistä nykyisten materiaalieni kanssa. Kaikki on täytynyt opetella työn myötä. Käsityöläisyys on vain työkalu, jotta pystyn toteuttamaan ideani. Yksityiskohdat on kuitenkin aina ratkaistava itse – niin kuin prosessin myötä tulevat ongelmat. Eri asia olisi tietenkin, jos minulla olisi varaa maailman parhaisiin tekijöihin.
Gellerin tuoreinta näyttelyä leimaa hänelle ominainen velmu ristiriita. Hän tehnyt keveitä ja samalla räiskyviä pysäytyskuvia ilotulituksesta. Mukana on myös iloisen pirskahtelevia pääkalloja ja yksi ilmapallo, jotka ovat täynnään sokerihumalan epätodellista tunnetta. Ja kaiken keskellä spotti valaisee jalustaltaan valuvaa läskimahaa. Tunnelma on yhtä aikaa kepeä ja kuitenkin aika ahdistava.

Geller itse kokee läskimahan tarinan keskeiseksi tekijäksi, vaikka naurahtaa samalla, että galleristi Tuomas Zetterberg on todennäköisesti ihmeissään juuri sen kanssa. Kuka nyt sellaista haluaisi olohuoneeseensa?

– Läskimaha on tärkeä tässä näyttelyssä, jossa päin silmiä vittuilun taso on kuitenkin alempi kuin aiemmin.

Kokonaistunnelma on epätodellinen sekoitus raskautta ja kepeyttä. Geller muistuttaa tavallaan vanhoja pop-taiteen klassikoita, mutta samalla hänen töissään on jotain viiltävää.

– Jos minun pitäisi lokeroida itseäni, niin kai minä olen sitten pop-surrealisti. Mutta ei minulla taiteen puolella ole varsinaisia esikuvia. En seuraa taide-elämää vaan keskityn omaan tekemiseeni.

Gellerillä on kuitenkin lämmin suhde edeltäjiinsä.

– Kyllä esimerkiksi Alvar Gullichsenin työ silloin 1990-luvulla on ollut tärkeää. Ilman Allua ei olisi välttämättä mahdollista tehdä nykyään tällaista. Ei ainakaan niin helppoa.

Geller on hiljalleen noussut vakavasti myös kansainväliseksi tekijäksi, josta on ilmestynyt juttuja erilaisissa trendilehdissä. Googlettamalla selviää myös nopeasti, että hänet on huomattu blogeissa ympäri maailmaa. Näin on hän selkeästi saavuttamassa myös erään poliittisen tavoitteensa.

– Yritän miettiä sellaisia aiheita, että kuka vaan missä päin maailmaa tahansa pystyy sen tajuamaan. Sitä joutuu miettimään sellaisiakin asioita, että tunnistaako joku intialaisen pikkukylän asukas Gene Simmonsin (eräs Gellerin vanhempi aihe). Arabimaista en ole vielä ihan varma.

Se on kuitenkin varma, että Geller on jo huomattu maailman taidekeskuksissa.

***

Jutun yhteyteen oli tilattu pieni kainalojuttu, ja päätin vähän raapaista kuvataiteen ja muotoilun rajanpinnan ilmeisen ikuista ongelmaa. Kunhan nyt nostin tämän edelleenkin keskustelua tarvitsevan asian taas esiin:

Muotoilun ja kuvataiteen rajat

Jiri Gellerin hopeasepän koulutus ei ole pehmittänyt hänen taiteilijauraansa. Muotoilijat törmäävät jatkuvasti siihen, että ns. puhtaamman taiteen hiekkalaatikko pysyy suljettuna. Keramiikka- ja tekstiilitaiteilijat ovat tottuneet siihen, että he ovat ihan oma kategoriansa. Poikkeuksia on vähän. Niitä, joita kutsutaan kansainvälisiin – tai edes kotimaisiin – nykytaiteen näyttelyihin, ei juurikaan ole. Ja kun taiteilija on toisenlaiseen sarjaan päässyt, on hänellä usein tapana hylätä toisenlainen menneisyys.

Joitain poikkeuksia säännöstä toki on, kuten nykytaiteemme menestyvää keskipolvea edustavat Kim Simonsson (keramiikka) tai Anu Tuominen (tekstiili). Tähän ongelmaan on Gellerkin törmännyt, mutta itsetunto alkaa olla kohdillaan:

 – Olen minä sitä kokenut urani ajan jossain määrin. Nykyään toki vähemmän. Minulla on jo sellainen CV, että siinä on paha huudella.

Kyllä yleisölläkin on vielä opiskeltavaa ennakkoluulojensa kanssa.

***

Aloitin eilen myös Kauppalehden kolumnistina. Kerran kuussa pitäisi pohtia taideasioita 1500 liuskan jutulla – siis ei kovinkaan monella sanalla:

Kierrättämisen riemusta

Miksi taidetta kerätään ja mitä sille käy?

Sotheby’s myy 22.–23. toukokuuta arviolta yli 20 miljoonalla punnalla taidetta 1960-luvun kuuluisan playboyn, saksalaisen Gunther Sachsin (1932–2011) kokoelmista, muun muassa pop-taidetta warholeineen päivineen. Sachshan tuli kuuluisaksi aikoinaan muun muassa Brigitte Bardotin aviomiehenä (1966–69). Riiureissunsa hän suoritti heitellen helikopterista ruusuja Bardotin Rivieran huvilalle.

Sachs & Bardot.

  
Taidepiireissä on alettu puhua ”turhamaisuusnäyttelyistä” – trendistä, jonka myötä museot esittelevät rikkaiden keräilijöiden yksityiskokoelmia sen sijaan, että kuratoisivat asiantuntevia teemanäyttelyitä. Bilbaon Guggenheimissakin esiteltiin viime vuonna viisi kuukautta kreikkalaisen miljonäärin Dimitris Daskalopoulosin kokoelmaa – onhan hän myös Solomon R. Guggenheimin säätiön johtokunnan jäsen.

Moni taidemuseo rakentuu yksityisille kokoelmille. Silkkaan altruismiin on kuitenkin useimmissa tapauksissa turha uskoa. Taide tuottaa runsaasti sosiaalista pääomaa. Se pyhittää keräilijänsä nimen ja tuottaa kauniin monumentin. Itse asiassa ihan kohtuullisella hinnalla.

Sachsin kokoelman ”hajoamista” on kauhisteltu. Muistan kun olin antikvariaatissa töissä. Saimme ostaa erään häkellyttävän hienon kirjakokoelman. Syy oli keräilijän viimeinen toivomus: ”Ei perheeni ole näistä kiinnostunut. Haluan, että kaltaiseni saavat kerätä näitä samoja kirjoja samoista antikvariaateista kuin minäkin. Tuntea samaa löytämisen riemua.”

Taidettakin voi kierrättää. Kyllä niitä warholeita museoissa piisaa.

Tällaista warholia olisi nyt kaupan.