Eilen tuli postiluukusta tuorein Taide (2/12), jossa oli kaksi kritiikkiäni – toinen näyttelystä ja toinen kirjasta. Sanottakoon vielä Deweyn kirjasta, että mitään niin taiteen tarkastelun kannalta tärkeää en olekaan vähään aikaan lukenut. Tässä jutut:
”Enemmän kuin 15 minuuttia”
Outi Ikkala & Seppo Kärkkäinen: Taiteilija ja hänen miehensä
Järvenpään taidemuseo 9.2.–27.5.
Tuntuu vahvasti siltä, että taiteemme lähihistoria ja erityisesti 1960–70-luvut luku alkavat olla taas varsin kiinnostavaa aikaa. Moni taiteilijasukupolvi on ehtinyt kasvaa jo ilman erityisiä oppiriitoja, eikä nykytaitelijoiden tarvitse enää tuntea mitään isänmurha-ajatuksia modernismia kohtaan.
Toisin oli vielä 1980-luvulla, jolloin lähihistoriaan suhtautuminen oli monin tavoin tulehtunutta. Kun esimerkiksi Suomen Taideakatemia järjesti vuonna 1980 kiertonäyttelyn Kokeileva 60-luku, ei siinä noteerattu oikeastaan lainkaan Vapaan Taidekoulun piirissä syntynyttä konstruktivistista Ryhmä 4:ää, jonka vaikutus aikansa taide-elämään oli kuitenkin varsin merkittävä. Tämän tosin huomasi jo silloin Taide-lehteen (4/80) kirjoittanut Paul Osipow, joka totesi ryhmästä: ”Tuolloin, nk. informalismin ollessa lähes kaikennielevänä voimana, edusti Ryhmä Neljä ainoaa varteenotettavaa vaihtoehtoa nuoren polven keskuudessa ja sillä oli tärkeä vaikutus kehittymiseemme.” Osipow myös ennusti aivan oikein, että Kokeileva 60-luku -näyttelyn luettelo tulisi muokkaamaan kaanonin syntyä ja siten jättämään Ryhmä 4:n melko tarkkaan ulos taidehistoriasta. Ja juuri näin kävi.
Lyhyenä kertauksena: Sam Vannin (1908–1992) oppilaiden muodostama Ryhmä 4 esiintyi ensimmäistä kertaa vuonna 1959 Taidesalongissa, jolloin kokoonpanoon kuuluivat Tor Arne (s. 1934), Erkki Hienonen (s. 1933), Kauko Hämäläinen (1928–1986) ja Seppo Kärkkäinen (s. 1935). Myöhemmin joukkoon liittyivät Tapani Tamminen (s. 1937), Sakari Alanen (s. 1940) Outi Ikkala (1935–2011) ja
Tuomo Latvala (s. 1926). Kun ryhmä esiintyi viimeistä kertaa yhdessä Kluuvin galleriassa vuonna 1969, oli joukon koko siis kahdeksan.
Seppo Kärkkäinen: Maalaus, 1972.
On tietenkin liian suppea määrittää kahta pitkän uran tehnyttä taitelijaa pelkästään 1960-luvun taide-elämän kautta, mutta taiteilijapariskunta Ikkala & Kärkkäisen ura on seurannut johdonmukaisesti Ryhmä 4:n konstruktivistista henkeä ja myös sitä ankaraa vakavuutta, jota ryhmä manifestoi viimeisessä esiintymisessään: ”Syy yhteisesiintymiseen oli yhteinen usko puhtaan kuvakielen olemassaoloon ja sen mahdollisuuksiin toimia ilmaisukeinona ajassamme. Epämääräisessä ja opportunistisessa kulttuuripiirissämme jatkamme työskentelyä tietäen, että tulee aika ja on jo, jolloin selviää: Että taiteen keinot ovat toiset kuin sirkuksen. Että kuvataiteen ei tule ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin. Että taideteoksen on kestettävä enemmän kuin 15 minuuttia. Että kuvan on puhuttava itse ilman kvasifilosofiaa, koodeja ja kehyskertomuksia. Että taide on perusolemukseltaan konstruktiivista. Että kuvallinen kieli on yleispätevää, yli ajan, kulttuurin ja paikan. Että taiteen tärkein tehtävä on tehdä meidät onnellisiksi ja että se sisällöstään riippumatta sisäisesti vapauttaa meidät.”
Järvenpään taidemuseo kunnioittaa pitkään Järvenpäässä vaikuttanutta taiteilijapariskuntaa komealla yhteisnäyttelyllä, joka on samalla Outi Ikkalan muistonäyttely.
Ikkalalla onkin näyttelyssä selkeä päärooli, mutta molemmilta taiteilijoilta on koottu edustava retrospektiivinen otos, jonka avulla on hyvä tutkailla heidän konstruktivisminsa kestävyyttä. Ja kyllä se kestääkin paljon, paljon enemmän kuin nuo mainitut viisitoista minuuttia.
Toki ajan kevyt patina tuo teoksiin kevyttä taidehistoriallista häivähdystä, mutta sekin on lähinnä lempeän nostalgista, sillä mitään tunnetta siitä, että joistain teemoista olisi ajanut aika jotenkin peruuttamattomasti ohi, ei synny lainkaan.
Mukana on molemmilta taiteilijoilta kuitenkin myös erilaisia kokeiluja, jotka kertovat siitä, että taiteilijan itsekin on täytynyt toisinaan epäillä ja testata perusajatustensa kantavuutta. Viivoitin vaihtuu välillä siihen harmaaseen alueeseen, jossa kuvapinnan värien välimaasto on parhaimmillaan kuin päivätietoisuuden ja unen logiikan vuoropuhelua – näinkin voi abstrakti ja konstruktivistinen teos vaikuttaa. Kärkkäisen kokeilut muistuttavat toisinaan Tor Arnen tuotantoa – ja molemmat toisinaan tietyllä tavalla niitä draamoja, joita esimerkiksi Mark Rothkon (1903–1970) tuotannossa oli.
Outi Ikkala: Risteystasot, 1968.
Ikkalaa ja joitain hänen keskeisiä teoksiaan – joita olen ennen nähnyt lähinnä vain valokuvina – katsellessani tuli vääjäämättä mieleen, että tässä taiteilijassa on selvästi aineksia jopa suureksi suomalaiseksi klassikoksi. Jäin vain kaipaamaan hänen veistoksellisia kokeilujaan, niitä teollisesti ja sarjana – toki vain valitettavasti teoriassa – valmistettavia multippeleita, joita hän teki Suomen Taideakatemian mittavaan Multippeli-näyttelyyn vuonna 1972.
Ainakin sen tämä näyttely vahvisti, että Ryhmä 4 oli oikeassa todetessaan taiteen olevan yleispätevää yli ajan. Vaikka lähestynkin näyttelyä nyt historiallisesti, toi katsomiskokemus mieleeni filosofi John Deweyn sanat ”menneisyydestä voimavarana, johon luottaen voidaan siirtyä eteenpäin”. Näin Dewey toista filosofia siteeraten: ”Jokainen elävä kokemus on velkaa rikkaudestaan sille, mitä Santayana on sattuvasti kutsunut ’vaimentuneiksi jälkiheijastuksiksi’.”
***
Taide minän ja maailman ykseytenä
John Dewey: Taide kokemuksena. Suom. Antti Immonen & Jarkko S. Tuusvuori. niin & näin 2010.
Yhdysvaltalainen filosofi ja psykologi John Dewey (1859–1952) on yksi merkittävistä pragmatismin edustajista – Charles Sanders Peircen (1839–1914) ja William Jamesin (1842–1910) ohella. Pragmatismihan tiivistetään usein banaalisti maksiimiin: ”Se mikä toimii, on totta.” Hedelmällisempää olisi ottaa lähtökohdaksi pragmatismin suhde käytäntöön, käytännön ensisijaisuus, missä lähtökohtana on aina ihmisen suhde ympäristöönsä – ja muun muassa myös sitä muokanneeseen menneisyyteen. Dewey itse huomautti, että kyse ei ole käytännön ja teorian vastakkaisuudesta. Hänen mukaansa tavoite ei ollut ”älyn käytännöllistäminen vaan käytännön älyllistäminen”.
Erillistä eristettävää kokemusta ei – ei siis esteettistäkään – Deweyn mukaan ole: ”Kaiken kokemuksen lähde on kuitenkin eliön vuorovaikutus ympäristönsä kanssa, joko suora tai epäsuora, ja kokemuksesta juontuvat ne tarkistukset, vastarinnat, edistämiset ja tasapainotukset, joista koostuu muoto, kun ne kohtaavat oikealla tavalla organismin energiat.”
Kokemus ei siis esiinny pelkästään mielen tai tietoisuuden sisällä. Dewey korostaa sitä, että minän ja maailman välillä on ”luontainen yhteys altistumisen ja tekemisen vastavuoroisuudessa”. Tässä vastavuoroisuudessa taidekin tapahtuu. Tähän kokonaisvaltaiseen näkemykseen liittyy myös Deweyn psykologinen ajattelu: ”Mitkään luontaiset seikat eivät erota toisistaan ihmisluonteen älyllistä puolta aistivasta, tuntevaa ideallisesta tai kuvittelevaa käytännöllisestä.” Toki yksilöt tai yksilöluokat suuntautuvat eri tavoin, mutta kokemuksen eväät ovat kuitenkin kaikille samat. Dewey näkeekin yhdeksi taiteen tehtävistä keinotekoisten luokitteluiden ylittämisen: ”Mutta juuri samalla tavalla kuin taiteen tehtävä on yhdistää opitut jaottelut ylittämällä koetun maailman alla piilevät yhteiset tekijät ja kehittää yksilöyttä kyvyksi nähdä ja ilmaista näitä tekijöitä, niin sen tehtävä on yksilössä lepuuttaa eroja, poistaa eristymistä ja eripuraa olemuksemme osatekijöiden keskuudessa ja rikastaa persoonallisuuttamme hyödyntämällä noiden osatekijöiden joukossa esiintyviä vastakkaisuuksia.”
Ihminen ja luonto ovat yhtä, ja yhtä on ihminen myös muiden ihmisten kanssa. Tähän yhteyteen asettuu myös taide: ”Tiedetään hyvin, että taide liittää lujasti yhteen ihmisen ja luonnon. Taide saa myös ihmiset tietoisiksi keskinäisestä alkuperän ja kohtalonyhteydestään.”
Pragmatistit olivat empiristejä. Näin Wikipediassa: ”Meidän tulisi pyrkiä selittämään kaikki, minkä saamme kokemuksen kautta, mukaan lukien asioiden väliset yhteydet ja merkitys, sen sijaan että selittäisimme ne pois ja asettaisimme aistitiedon lopulliseksi todellisuudeksi.”
Kokemus pitää sisällään menneen ja myös siemenen tulevaan. Ajan ulottuvuus esteettisessä kokemuksessa onkin tärkeä: ”Taideteoksen arvostamisessa ei kuitenkaan ole mitään takarajaa. Se vain jatkuu, minkä vuoksi se onkin yhtä paljon välineellistä kuin lopullista.”
Esteettinen ei siis Deweyn mukaan ole objektissa tai sen ominaisuuksissa. Kyse on tekijän ja kokijan suhteesta ilmaisevaan ainekseen. Mukana on myös aina mennyt ja tuleva. Deweyn mukaan: ”Lyhyesti sanoen esteettinen toistuminen on elintärkeä, fysiologista, funktionaalista. Uusiintuvia eivät ole niinkään osatekijät kuin suhteet, jotka toistuvat erilaisissa yhteyksissä ja erilaisin seurauksin, niin että jokainen toistuma on sekä uutuus että muistuma. Tyydyttäessään jotakin virittynyttä odotusta se myös perustaa jonkin uuden kaipauksen, herättää uutta uteliaisuutta ja vakiinnuttaa muuttuneen jännityksen.”
Oma kiinnostuksensa on sillä, miten Dewey käsitteli korkeakulttuurin ja populaarin eroja. Hän nimittäin totesi, että ”kuvataiteissa kaikki rajat olivat pyyhkiytyneet pois 1800-luvun loppuun mennessä”. Tällä hän toki tarkoittaa sitä, että kaikki aiheet olivat sallittuja, mutta oli hänellä selvästikin syvempiäkin ja edelleen täysin kurantteja ajatuksia: ”Luovan mielen luonteeseen kuuluu tavoitella ja ottaa haltuun mitä tahansa sitä hämmentävää ainesta niin, että siitä voidaan puristaa esiin arvoa, josta tulee uuden yksittäisen kokemuksen aines. […] Eräs taiteen tehtävistä onkin heikentää moraalista arkuutta, joka saa mielen sävähtämään tietyistä aineksista ja kieltäytymään päästämästä niitä havaitsevan tietoisuuden kirkkaaseen ja puhdistavaan valoon.” Dewey on itse asiassa aika ankara tässä suhteessa: ”Mikä ikinä kaventaa taiteen käyttöön soveltuvia aineksia, kaikki se haittaa myös yksittäisen taiteilijan taiteellista vilpittömyyttä. Se ei salli hänen elintärkeälle pyyteelleen reilua peliä ja purkautumistietä. Se ohjaa väkisin hänen havaitsemisensa vanhoihin, kuluneisiin uomiin ja leikkaa hänen mielikuvitukseltaan siivet.”
Deweylle esteettinen kokemus on kiihottunutta ja tihentynyttä. Antikantilaisena hän intoutuu jopa seuraavanlaiseen heittoon kontemplaatiosta: ”Kontemplaatio, joka ei ole havainnossa aistiperäisesti esiin tulevaa aineksen kohdistuvan huomion kiihottunut ja tihentynyt muoto, on joutavaa toljotusta.”
Dewey kokee taiteen olevan tietyllä tavalla pidemmällä kuin filosofian: ”Filosofian on sanottu alkaneen ihmettelystä ja päätyneen ymmärrykseen. Taide lähtee ymmärretystä ja pääty ihmettelyyn. Tuossa päätepisteessä inhimillinen panos taiteessa on myös luonnon elvytettyä työtä ihmisessä.”
Deweyn mukaan esteettisessä kokemuksessa aisteja ja järkeä ei siis voi erottaa toisistaan. Onkin hyvä lopettaa hänen humoristiseen tokaisuunsa: ”Näin taide onkin tapa leipoa järjen substanssikakku että myös nauttia sen syömisen aistillisesta mielihyvästä.”
Vaan en kuitenkaan vielä lopeta. On vielä pakko todeta, että Deweyn kirja on kuin loputon joukko pieniä esteettisiä kokemuksia. Miltei joka sivulta herää halu kirjoittaa muistiin aforistinen miete – siksi olen edellä siteerannutkin niin paljon. Deweyn kommentit laukaisevat loputtomasti muistista omia taidekokemuksia ja myös outoja assosiaatioita. Yksi syy tähän on varmaan myös käännöksessä. Immonen ja Tuusvuori ovat paneutuneet tekstin semanttisiin kiemuroihin äärimmäisellä huolella ja kuitenkin samalla muokanneet monet vaikeat käsitteet ja substanssiltaan usein ylen tiineet lauseet ilmeisen ohjelmallisesti varsin kauniiksi, vähän vanhahtavankin tuntuiseksi suomeksi, joka parhaimmillaan on kuin runoa.
