Julkaistua 239: Pitääkö kaikki yhtiöittää tai yksityistää?

Tänään ilmestyi Ilkassa kolumnini, jossa kehitykseni yhä vannoutuneemmaksi antikapitalistiksi jatkaa kulkuaan. Elämme kulttuurisesti todellisuudessa varsin paskassa maailmassa, eikä lupauksia paremmasta ole kovin kauheasti näkyvissä:

Pitääkö kaikki yhtiöittää tai yksityistää?

Käsi sydämellä: voisitteko koskaan kuvitella tulevaisuudessa aikaa, jolloin ihmiset muistelisivat nostalgisesti Itella Oyj:tä? Aikaa, jolloin postikonttoreista sai huonontuneen palvelun lisäksi sekä Fazerin suklaata että Muumi-mukeja? Kaikki alkoi vuonna 1990, kun posti- ja telelaitoksesta tehtiin valtion liikelaitos, jonka taloudenpito irrotettiin valtion tulo- ja menoarviosta.

Nyt museovirastossa, joka on joutunut säästötoimenpiteiden uhriksi, on alettu vakavasti valmistelemaan osan sen kiinteistömassan myymistä matkailukohteiksi. Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet otti radiohaastattelussa esiin esimerkiksi Anjalan kartanon potentiaalisena matkailukohteeksi myytävänä kiinteistönä.

Arkkitehti Marianne Lehtimäki muistutti samassa radio-ohjelmassa, että ”kulttuuriperintö on demokraattinen kansalaisoikeus”. Luulenpa, että tähän demokraattiseen kansalaisoikeuteen liittyy aika paljon myös tunnepuolen asioita, joihin on vaikea suhtautua analyyttisesti. En ole koskaan käynyt Anjalan kartanossa, mutta jos menisin sinne, ajattelisin todennäköisesti, että ”tämä on meidän yhteistä omaisuuttamme” ja tuntisin jonkinlaista häivähtävää ylpeyttä huomiostani nauttiessani munkkipossukahvia. Toisaalta olen aivan varma, että jos menisin yksityisen firman omistamaan Anjalan kartanoon kesäretkelläni ja söisin siellä vaikka ylihinnoitettua norjalaista kassinieriää 24 eurolla, tuntisin ainoastaan tulleeni höynäytetyksi.

Anjalan kartano. Kuva: Jani Mässeli.

Nyt museoviraston hallinnoima demokraattinen kansalaisoikeus on joka tapauksessa vaarassa. Kyse on kolmesta miljoonasta eurosta, joka ensi vuoden määrärahoista on ehdotettu leikattavaksi. Virastossa on aloitettu yt-neuvottelut, ja jos vähennys kohdistetaan henkilökuntaan, on 60 työpaikkaa liipasimella. Tästä seuraa puolestaan se, että juuri tehty tehokkuuden lisääntymiseen pyrkivä organisaatiomuutos tuhoutuu. Museovirasto ei kykene hoitamaan esimerkiksi sille määrättyjä suojelu- ja valvontatehtäviä suunnitellulla tavalla. Muitakin seuraamuksia on: vähenevällä henkilökunnalla ei kaikkia museoviraston museoita voida enää pitää avoinna yleisölle. Tämä taas johtaa noidankehään, jossa kohde on tuomittu kannattamattomaksi, koska sen ylläpitoon ja vaikkapa markkinointiin ei kyetä satsaamaan lainkaan. Tältä pohjalta ei voida edes yrittää rakentaa imagoa, joka voisi tuottaa tulevaisuudessa hyvää satoa. Tällaista säätelyä on valtionhallinnossa kuitenkin totuttu nimittämään ”tuottavuusohjelmaksi”.

Muutoksia kulttuuriperinnössämme tapahtuu kiihtyvällä vauhdilla. Esimerkkinä vaikkapa nyt valtion virastona toimiva Valtion taidemuseo, jonka säätiöittämistä alkoi tutkia opetus- ja kulttuuriministeriön lokakuussa asettama työryhmä. Asiasta ei ole käyty toistaiseksi juuri lainkaan keskustelua, mutta luulenpa, että museon turvattomuus ja riskialttius ainakin lisääntyy, kun se siirretään pois valtion budjettirahoituksesta. Ja jos uusi malli sallii vielä yksityisen rahan luikertelevan sisään, moninkertaistuvat ”demokraattisen kansalaisoikeuden” riskit. Valtahan tunnetusti viihtyy siellä missä resurssitkin.