Julkaistua 246: Tuhannen taalan paikat ja ruohonjuuritaso

Eilen tipahti postiluukusta tuorein (2/11) KirjaIN-lehti (laittaisivat nyt ihmeessä nettisivunsa kuntoon, jotta sen kehtaisi linkittää!), johon minulta oli tilattu kolumni. Taas kerran piti olla Guggenheimista jotain mieltä. Seuraavan kerran palaan asiaan epäilemättä vuodenvaihteessa, kun selvitysryhmän raportti ilmestyy. Alkaa jo vähän puuduttaa koko juttu, mutta siitä olen kuitenkin vain varmistunut enemmän ja enemmän, että kulttuurin kehitykselle ei spektaakkelin kultuurilla ole mitään merkitystä – ei sen paremmin wau-arkkitehtuurilla kuin erilaisilla tuotteistetuilla pääkaupunkintapahtumillaakaan. Minä haluan uskoa enemmän autenttiseen sosiaaliseen elämään kuin sen pelkkään representaatioon.

Tuhannen taalan paikat ja ruohonjuuritaso

Kun Helsinkiin alettiin puuhata Guggenheimia, otti osa kulttuuriväestä hankkeen vastaan kielteisesti. Näin ei tapahtunut Helsingin Sanomissa, joka on kolmeen kertaan propagoinut hanketta pääkirjoituksessaan. Lehti on myös etukäteen määritellyt hankkeen epäisänmaallisen vastustamisen syyt: ”Hanke on loistava tilaisuus mutta myös riski. Sen kaatumisella olisi helposti kielteinen vaikutus Helsingin ja Suomen maineeseen maailmalla ja myös meidän käsitykseemme omista mahdollisuuksistamme. Tätä tilaisuutta ei todellakaan kannata tuhota keskinäisellä kyräilyllä tai kuppikuntien riitelyllä. (HS 19.1.2011) Tai näin: ”Suomi on käpertymässä henkisesti sisäänpäin. Siksi kaikkea ulkomaista vastustetaan nyt niin helposti.” (HS 10.6.2011)

 

Hankkeen puoltajilla on tapana vedota Bilbaon menestystarinaan, joka alkoi vuonna 1997. Turisteja onkin riittänyt, mutta miten on baskikulttuurin laita? Suomessa hanketta ajetaan myös loistavana tilaisuutena saada aikaan kytkennät kansainväliseen taidemaailmaan ja sitä kautta lisää näkyvyyttä. Bilbaon G ei ole tuottanut tällaista lisäarvoa baskikulttuurille. Ainoa kansainvälisesti tunnettu baskitaiteilija on edelleenkin kuvanveistäjä Eduardo Chillida, joka oli tunnettu jo paljon ennen Guggenheimia.

Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén on todennut, että Helsingin taidemuseo saa mennä. Museolla on ollut tärkeä rooli suomalaisen nykytaiteen esittämisessä. Ei ole mitään syytä olettaa, että G ottaisi hoitaakseen tämän tehtävän. Sen tulo todellisuudessa vain näivettäisi suomalaista taide-elämää, sillä rakennuksen ja lisenssin hinta, ylläpitokustannukset ja vuosittaiset kansainväliset taidehankinnat vähentäisivät suomalaisen taiteen resursseja. Sisäänpäin käpertymisen kanssa ei tällä havainnolla ole mitään tekemistä. On kannatettavaa olla yhteistyössä kansainvälisten toimijoiden, myös Guggenheimin kanssa. Näin on tehtykin. Sekä Ateneumin taidemuseossa että Kiasmassa on nähty teoksia Guggenheimin kokoelmista.

Guggenheimin tavoin Helsingillä on edessään toinenkin ”tuhannen taalan paikka näkyä, kuulua ja verkottua” (kulttuurijohtaja Pekka Timonen Kauppapolitiikassa 29.11.2009). Kyse on designpääkaupunkivuodesta. Timosen mukaan ”Helsingillä ei ole vuoden 1952 olympialaisten jälkeen ollut vastaavaa globaalia asemaa”.

Uskallan epäillä tätäkin hypetystä. Vaikka kuinka olen miettinyt, en keksi mitään kulttuurisesti merkittävää asiaa, joka olisi jäänyt elämään Helsingin kulttuuripääkaupunkivuodesta (2000). Uskon paljon enemmän uuden tapahtuman herättämän varjoliikkeen – Alternative Design Capital – tuottamiin avoimiin ja demokraattisiin kehityskulkuihin. Juha Huuskosen mukaan (City 25.10.2011) ”vaihtoehtoa tarvitaan, koska virallinen hanke ei saavuta avoimuutta”. Näin on Guggenheiminkin laita, mutta aivan vastaavasti toivon ja uskon, että G-hankkeellakin on puolensa. G-mörkö saa toivottavasti jo pitkään omaehtoisesti kansainvälisesti verkottuneen taiteemme ruohonjuuritason pohtimaan ponnekkaammin sitä, miten 2000-luvulla taidetta esitetään. Yhtään mihinkään käpertymättä.