Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi juttuni Raili Tangin (s. 1950) ja Katja Tukiaisen (s. 1969) näyttelyistä Galerie Forsblomissa. Mainittakoon, että otsikko ei ole alkuperäinen – minulla ei ole tapana käyttää ilmaisua 'naismaalari' poikkeuksena miesmaalaria tarkoittavasta ilmaisusta 'maalari'. Liekö sitten taiton takia pitänyt pidentää? Alkuperäinen otsikko: "Maalari maalaa punaista..."
Mitä taas tulee Tukiaisen yhteydessä käyttämääni ilmaisuun 'tyttöenergia', nousee se puolestaan itse maalauksista ja tyylillistä seikoista. Nuoret 'pojat' maalaa eri tavalla.
Mitä taas tulee Tukiaisen yhteydessä käyttämääni ilmaisuun 'tyttöenergia', nousee se puolestaan itse maalauksista ja tyylillistä seikoista. Nuoret 'pojat' maalaa eri tavalla.
Naismaalarit maalaavat punaista
Onko ”maalaus vain litteä pinta, joka on peitetty tiettyyn järjestykseen asetetuilla väreillä”, kuten taidemaalari Maurice Denis on todennut? Ainakin sen voi tehdä monella tavalla.
Nykyään on tapana erottaa toisistaan modernismi ja sen jälkeinen – nimitetään sitä vaikka postmodernistiksi. Toisinaan on hauska testata omaa makuaan tällä janalla.
Raili Tang (s. 1950) on ekspressiivinen maalari, jonka maalaukset eivät koskaan ole ”esittäneet” mitään. Tai toisaalta, niin kuin hän itse on todennut, ”kaikkihan esittää jotain, läntti esittää länttiä”. Ihmisen silmä ja mieli toimivat kuitenkin niin, että teoksesta hakee jotain tunnistettavaa muotoa, jonka kautta sen mysteeriä voi yrittää kehiä auki. Tangin kohdalla tämä on kuitenkin turhaa, koska tavoitteena taitaa olla juuri tuo mysteeri: ”Pidän töistä, jotka ovat jollain tavoin epäselviä. Kyllä taiteessa täytyy olla mysteeri”, hän on todennut.
Näin on jälleen. Sitä on tunnistavinaan kukan tai puun, mutta maalauksen lumovoima rakentuu kuitenkin jostain käsittämättömästä, kun on ensin katsonut kaukaa ja sitten läheltä ja sitten taas kaukaa. Teokset ovat voimakkaita, intensiivisiä ja tunnekylläisiä, ja Tangin mestarillisuus välittyy jo pelkästään siitä, miten voimakkaasti hänen punaisen maailmansa voi kokea. Mitään näin punaista en muista suomalaisen taiteen edessä ihmetelleeni.
Näin on jälleen. Sitä on tunnistavinaan kukan tai puun, mutta maalauksen lumovoima rakentuu kuitenkin jostain käsittämättömästä, kun on ensin katsonut kaukaa ja sitten läheltä ja sitten taas kaukaa. Teokset ovat voimakkaita, intensiivisiä ja tunnekylläisiä, ja Tangin mestarillisuus välittyy jo pelkästään siitä, miten voimakkaasti hänen punaisen maailmansa voi kokea. Mitään näin punaista en muista suomalaisen taiteen edessä ihmetelleeni.
Pinkkiä tyttömaailmaa
Forsblomin studiossa on esillä Katja Tukiaisen (s. 1969) näyttely Such a Lovely Place, joka on sekin varsin punainen – tosin liekehtivän sijaan pinkki, joka pitää sisällään paljon kulttuurisia latauksia.
Eikö Tukiainenkin ole aikansa lapsi niin kuin Tang? Hän on kehittynyt maalariksi aikana, jolloin populaarikulttuurin ainekset on legitimoitu osaksi korkeakulttuuria. Hillityn modernismin värien pelko on saanut kyytiä, ja maalausten kuvamaailmaan on hiipinyt uusia aineksia – muun muassa japanilaisesta mangasta ja animesta. Herooisten miestaiteilijoiden maailmaan on tunkeutunut myös tyttöenergiaa, jota ei tarvitse hävetä ja jota ei enää voi vähätellä. Kaltaiseni keski-ikäinen mieskatsoja voi joko sulkea silmänsä tai opetella. Suosittelen jälkimmäistä, sillä yhtymäkohtia modernismiinkin on tarjolla.
Tukiainen on taitava installoimaan teoksiaan, ja lopputuloksessa henkii voimakkaasti myös eräänlainen mysteerin tuntu. Ja kun onnistuu ylittämään tiettyjä värejä kohtaan tuntemansa vieroksunnan, tarjoaa tuo pinkki maailma ihan omanlaisensa tunnelatauksen, jonka vietäväksi on hauska heittäytyä.
Tukiainen on taitava installoimaan teoksiaan, ja lopputuloksessa henkii voimakkaasti myös eräänlainen mysteerin tuntu. Ja kun onnistuu ylittämään tiettyjä värejä kohtaan tuntemansa vieroksunnan, tarjoaa tuo pinkki maailma ihan omanlaisensa tunnelatauksen, jonka vietäväksi on hauska heittäytyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti