Tänään kävin Galerie Forsblomissa katsomassa eilen avatut uudet näyttelyt.
Raili Tang (s. 1950) on aina kuulunut mielimaalareihini, eikä pettymystä tullut tästäkään Valoa ja tulta -näyttelystä (25.11.2011–8.1.2012). Tangin abstraktit ja värikylläiset maalaukset ovat täynnä tunnetta ja myös paljon selittämättömiä asioita, jotka houkuttelevat katsomaan teoksia kaukaa ja läheltä, tutkimaan ensin kokonaisvaikutelmaa ja sitten pintaa ja siveltimenvetoja. Valtavan jännitteisiä maalauksia ja hienoa punaista:
Palaan piakkoin asiaan, koska olen kirjoittamassa Kauppalehteen juttua aiheesta.
***
Palaan asiaan myös Katja Tukaisen (s. 1969) suhteen, joka esiintyy Forsblomin studiossa nimellä Such a Lovely Place (25.11.2011–8.1.2012). Ja taas oli punaista – tosin pinkkiä:
Minulla on ollut aika paljon opettelemista tämän pinkin ja japanilaisvaikutteisen tyttömaailman kanssa, eikä se edelleenkään ole oikein minun juttuni. Tukiainen on kuitenkin aito maalari ja myös taidokas installoimaan teoksiaan, joten koulutustani on vain jatkettava. Jotensakin symppis näyttely, mutta palaan siis vähän artikuloidummin asiaan.
***
Forsblomin kolmas näyttely oli Tony Ourslerin (s. 1957) As Above, So Below (25.11.2011–8.1.2012). Olen tottunut katsomaan taidetta aika ajoin melkoisina ryöppyinä, mutta nyt kolmas näyttely oli vähän liikaa. Ourslerin edellinen esittäytyminen Forsblomilla vuonna 2007 oli melko vaikutava, mutta nyt tuli sellainen tunne, että jotain ihan uuttakin pitäisi keksiä. Tekee hän emotionaalisesti ja visuaalisesti tehokasta äänen ja kuvan yhdistelmää, mutta vähän maneeriseksi hänen hassut hahmonsa ovat menneet:
Oursleriin en palaa enää jutun myötä, mutta pannaan tähän muistutukseksi ja taustoiksi juttu, jonka kirjoitin Uuteen Suomeen (26.11.2007) hänen edellisestä näyttelystään (aika samoin fiiliksin tätäkin näyttelyä voisi lähestyä – tarkoitan lähinnä tuota viimeistä virkettä, niin pinnallista kuin se olisikin):
Beep, beep, beep...
Kaukana takana ovat ne ajat, jolloin Suomen taide-elämässä piti vain haikailla maailmantähtien perään. Esimerkiksi Tony Oursler (s. 1957), joka on epäilemättä yksi videotaiteen valovoimaisimmista kiintotähdistä 1990-luvun alusta lähtien, on Suomessakin jo varsin tuttu. Hänen töitään on nähty ARS 95 -näyttelyssä vuonna 1995 ja isossa retrospektiivissä Taidemuseo Tennispalatsissa vuodenvaihteessa 2005–06. Nyt Galerie Forsblom juhlistaa 30-vuotista taivaltaan Ourslerin pitkäkestoisella yksityisnäyttelyllä.
Oursler syntyi samana vuonna kun yhdysvaltalaiset saivat kauhistua Neuvostoliiton avaruusteknologisesta voittokulusta, ja avaruudesta alkoi kuulua ensimmäisen Sputnikin lähettämä äänisignaali: ”Beep, beep, beep...” Yhdysvaltalaiset ovat toki aina olleet avaruusorientoituneempia kuin me suomalaiset, mutta sama mytologia täälläkin on hiljalleen kasvanut.
Minäkin muistan lapsuuteni ufo-jutut ja öiset tähtitaivaan tuijotteluhetket. Ja olihan meilläkin Juhan af Grann ja Rauni-Leena Luukanen, joilla lienee sadoittain kollegoja Yhdysvalloissa. Luukanenhan esimerkiksi väitti, että saksalaiset kävivät kuussa jo 1940-luvulla ja että yhdysvaltalaiset ovat käyneet jo Marsissakin.
Osin tällaista taustaa vasten nousevat Ourslerin ”ulkoavaruudelliset” työt. Lisäksi kannattaa muistella populaarikulttuurin ja varsinkin television historiaa. Oursler itsekin muistelee lapsena uskoneensa, että elokuvissa ja tv-sarjoissa kuolevat ihmiset kuolevat oikeasti ja ovatkin näyttelijöiden sijaan kuolemaantuomittuja rikollisia, jotka ovat valinneet tämän vähän kiinnostavamman kuolintavan.
Oursler ei kuitenkaan ole mikään ufologi, vaan legendaarisesta CalArtsista (California Institute of the Arts) valmistunut taiteilija, joka tutkii ja kommentoi töissään hyvinkin kriittisesti toden ja fantasian suhdetta, mediaa, populaarikulttuuria ja moraalista maailmanmenoa.
Oursler on varsin monipuolinen taiteilija, joka tunnetaan videoiden lisäksi myös perinteisemmästä ilmaisusta ja performansseista sekä rockyhtyeestä The Poetics.
Ourslerin tavaramerkiksi on kuitenkin noussut videoiden projisoiminen mitä moninaisimmille alustoille, jotka saavat usein veistosten muodon. Teoksissa on mukana myös yleensä ääniraita, jossa hän itse tai joku yhteistyökumppani esittää Ourslerin runoutta lähentelevää tekstejä. Juuri tällaisia teoksia Forsblomin näyttelyssä on useampiakin, mutta mukana on myös sekatekniikalla paperille toteutettuja ja perinteisesti kehystettyjä töitä, joiden tematiikkaa on kuitenkin videoiden tavoin melko avaruudellista. Mukana on muun muassa teos, joka juhlistaa meteoriitin alle vuonna 1954 jäänyttä Ann Elizabeth Hodgesia.
Ourslerin teokset ovat tavattoman taitavasti toteutettuja ja voimakkaan elämyksellisiä ja avautuvat siksi varmaan sellaisellekin, jonka taideharrastus ei ole ylen vakavaa. Niissä on mukana myös ripaus huumoria, joten jos ei kaikkia ääniraitoja jaksakaan kuunnella, on kokemus todennäköisesti vajaanakin varsin palkitseva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti