Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi juttuni Anssi Kasitonnin (s. 1978) Ars Fennica -palkintonäyttelystä Amos Andersonin taidemuseossa:
Pahviveiston palkittu mestari
Vuoden 2011 Ars Fennicalla palkittu kuvanveistäjä ja videotaiteilija Anssi Kasitonni tekee aitoa pop-taidetta, joka ponnistaa fanittamisesta ja jota katsojatkin voivat yhtä lailla fanittaa. Vailla ymmärtämisen vaikeuksia.
Lahden taideinstituutista vuonna 2003 valmistunut kuvataiteilija Anssi Kasitonni (oik. Heinonen, s. 1978) on uransa alusta asti herättänyt myönteisiä reaktioita poikamaisella asenteellaan. Kyseessä lienee sukupolvenvaihdos – tai kaksikin. Kuvanveistoa pidettiin pitkään äijämäisenä lajina, kunnes naiset valloittivat taide-elämämme viimeisen miehisen linnakkeen. Nyt tuntuu olevan synteesin aika, ja pojillekin on taas tilaa.
Kasitonni on anarkisti, joka ei taiteen säännöistä piittaa, mutta kyllä hän niistä hyvin tietoinen on. Tässäkin näyttelyssä hän osoittaa sen: esimerkiksi kultamaalatusta pahvista valmistettu Damien Hirst’s Skull (2009) ivaa taidemaailman elitistisiä hullutuksia, joiden myötä nykytaiteesta ollaan valmiita maksamaan kymmeniä miljoonia.
Kuvalliset aiheensa Kasitonni ottaa yleensä populaarikulttuurista ja varsinkin omasta nuoruudestaan. Hänen töissään seikkailevat sekä Ritari Ässä ja tämän auto K.I.T.T. (tv-sarja 1982–86) että suloinen avaruusolio Alf (tv-sarja 1986–90). Näin Kasitonnin tuotanto kattaa hienosti sen kuvallisen maailman, jossa 1980-luvun lapset varttuivat. Tätä samaa Kasitonni kuvittaa myös huikeissa filmeissään, joiden käsikirjoitukset ovat yhtä kökköjä kuin innoittajatkin. Ehkä juuri tietoisuus tuosta kökköydestä tekee Kasitonnista mestarin. Hän suhtautuu materiaalinsa lempeällä huumorilla, joka tasapainoilee onnistuneesti fanittamisen ja ironian välimaastossa ja hyvän maun rajamailla.
Damien Hirst's Skull, 2009.
Kuvalliset aiheensa Kasitonni ottaa yleensä populaarikulttuurista ja varsinkin omasta nuoruudestaan. Hänen töissään seikkailevat sekä Ritari Ässä ja tämän auto K.I.T.T. (tv-sarja 1982–86) että suloinen avaruusolio Alf (tv-sarja 1986–90). Näin Kasitonnin tuotanto kattaa hienosti sen kuvallisen maailman, jossa 1980-luvun lapset varttuivat. Tätä samaa Kasitonni kuvittaa myös huikeissa filmeissään, joiden käsikirjoitukset ovat yhtä kökköjä kuin innoittajatkin. Ehkä juuri tietoisuus tuosta kökköydestä tekee Kasitonnista mestarin. Hän suhtautuu materiaalinsa lempeällä huumorilla, joka tasapainoilee onnistuneesti fanittamisen ja ironian välimaastossa ja hyvän maun rajamailla.
Pet, 2009.
Kasitonnin anarkiaa lisää hänen rockmuusikon uransa – tai harrastuksena, kuten hän itse sanoo. Joka tapauksessa se myös kuuluu filmien taustalla. Hänellä on kumppaninsa Maria Stereon kanssa bändi, jonka yksinkertaisen rock-poljennon ja garage-fiiliksen myötä esimerkiksi 8-millinen filmi Planet of Sexes (2011) saa aivan uudenlaisia, rajujakin ulottuvuuksia.
Yksi Kasitonnin keskeisistä materiaaleista on pahvi. Kasitonni on ennakkoluuloton kokeilija, joka käyttää myös monenlaisia materiaaleja välittämättä niiden taiteellisesta statuksesta. Materiaalikokeiluthan eivät sinänsä ole mikään uusi asia, mutta Kasitonni on kyllä vienyt pahviveiston aivan uudelle tasolle – ilman hymyn häivääkään voi puhua pahviveistomme nuoresta mestarista, kuten aikoinaan puhuttiin Hannes Autereesta (1888–1967) ja puuveistosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti