Viime lauantain Ilkassa julkaistiin arvioni Juhani Harrin (1939–2003) näyttelystä EMMA – Espoon modernin taiteen museossa. Ja jäinpä muuten nyt kiinni pienestä – tosin aika pienestä – eettisestä ongelmasta. Totesin nimittäin aiemmassa postauksessani, että aion tuoda kirjoituksessani esiin tietyn jääviyteni kriitikkona, koska olin osa Harrin ystäväpiiriä hänen viisi viimeistä elinvuottaan, mutta unohdin koko asian kirjoittaessani juttua. Niin, että kevyt anteeksipyyntö nyt sitten tässä.
Lopussa on laatikoituna lyhyt henkilökuva Harrista.
Laatikoitujen esineiden ajaton aika
Juhani Harri (1939–2003) on tapana liittää 1960-luvun uusrealismina tunnettuun taidesuuntaukseen, joka alkoi käyttää teoksissaan arkipäivästä tuttuja esineitä sellaisinaan. Tunnettuja kansainvälisiä tekijöitä ovat muiden muassa Yves Klein, Arman ja Daniel Spoerri.
Vaasalaissyntyinen Harri aloitti maalarina ja opiskelikin vähän aikaa Vapaassa Taidekoulussa Helsingissä, mutta jo varsin varhain 1960-luvulla hän alkoi tehdä erilaisia kollaaseja ja esinekoosteita, jotka vuodesta 1964 saivat useimmin lasiseinäisen laatikon muodon. Näistä ”boxeistaan” Harri tulikin sitten tunnetuksi.
Harrin laatikoissa vanha arkiesineistö – erilaiset käyttötavarat, nuket, laivojen pienoismallit, kirjat, avaimet, työkalun osat ja täytetyt linnut – sai aivan uudenlaisen elämän, joka ei välttämättä liittynyt niiden varhaisempiin vaiheisiin, sillä taiteilijan luova mieli synnytti niiden avulla täysin uudenlaisia maailmoja ja outojakin assosiaatioiden polkuja.
Ballerina, 1965.
Harria on usein nimitetty romanttiseksi ja nostalgiseksi, varsinkin kun hänen luomansa kuvamaailma oli usein äärettömän kaunis ja hienostunut, mutta kyllä hänen työssään oli mukana paljon enemmän: teoksista saattoi usein lukea myös lempeää sarkasmia, yhteiskuntakritiikkiä ja pyrkimystä pois porvarillisesta maailmanenosta. Harrin kauneuskäsitys oli sekin varsin laaja. Vaikka hänen hillitty, ajan hampaan kuluttama värimaailmansa onkin pikaisesti silmäiltynä silkkaa charmia, totesi Harri kauneuden olevan samaa kuin mitä elämässä on: ”Minulle kaunis tarkoittaa kauneutta koko kirjossaan, myös julmuuden kauneutta…”
Juhannusyö, 1967.
Harrin luomassa maailmassa onkin aistittavina paljon yöpuolen asioita, niitä alitajunnan outoja ajatuskulkuja, joista ei aina oikein osaa puhuakaan. Hänen töissään oli usein myös voimakas surrealistinen sivuvire, jota hän ei kuitenkaan halunnut mitenkään alleviivata.
Harrin työt ovat usein tarinanomaisia, ja niiden nimistäkin voi päätellä paljon kirjallisia lähtökohtia, mutta hän ei tarinoitaan koskaan selitellyt. ”Teos jatkaa elämäänsä ja muokkaa itse itseään”, totesi Harri, kun haastattelin häntä vuonna kymmenisen vuotta sitten.
Harri seurasi jo nuoresta iästä lähtien kansainvälistä taide-elämää, mutta laatikoidensa alkuperästä hän kertoi, että lähtökohtana oli kansainvälisen uusrealismin sijaan hänen vaasalaisissa osto- ja myyntiliikkeissä näkemänsä merimiesten tekemät kauniit laivalaatikot. Merimiesten ja myöskin hänen rakastamansa romanikulttuurin myötä Harri olikin sielultaan matkamies. Merimatkojen sijaan hän suoritti matkansa kuitenkin taidemaailmassa, jonka ulapat olivat tarvittaessa rannattomia.
EMMAn näyttely on ensimmäinen kattavampi katsaus Harrin tuotantoon hänen kuolemansa jälkeen. Esillä on noin 70 teosta aina 1960-luvun alusta 2000-luvulle asti.
Näyttely on huolella koottu, ja se sisältää useita Harrin avainteoksia, mutta myös vähemmän tunnettuja teoksia yksityiskokoelmien kätköistä. Se on epäilemättä yksi vuoden tärkeimmistä taidenäyttelyistä. Hiljaisessa kauneudessaan se tarjoaa myös oivan mietiskelypaikan vähän syvemmälle ja hitaammalle taidekokemukselle nykytaiteen kiihkeiden syklien keskellä. Määritellyn historian sijaan esineiden aika muuttuu ajattomuudeksi.
Juhani Harri ravintolapöydän ääressä noin vuonna 1980. Kuva: Seppo Hilpo.
Juhani Harri
Juhani Harri (aik. Wirtanen) oli vaasalaisen Palosaaren seurakunnan rovastin ja kansanedustajan Johannes Wirtasen poika. Käytyään viisi luokkaa Vaasan lyseota ja Vaasan taideyhdistyksen piirustuskoulua hän muutti Helsinkiin, jossa opiskeli vuoden verran Vapaassa Taidekoulussa Unto Pusan johdolla. Hän ei päässyt Suomen Taideakatemian kouluun mutta jatkoi valitsemallaan taiteilijanurallaan ja olikin pian yksi helsinkiläisen taide-elämän keskeisiä henkilöitä. Huolellisesti vahatuilla viiksillä varustettu lempeä boheemi oli karismaattinen hahmo, joka keräsi ympärilleen taidetta ja muutakin elämää seuraavan piirin, jonka maaginen vetovoima vain kasvoi kasvamistaan. Harria onkin usein nimitetty kokonaistaideteokseksi. Hänen taikapiirissään elämä ja taide olivat harvinaisesti yhtä ja samaa, erottamatonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti