Maanantaina oli jo viiden peräkkäinen päivä, kun puhuin julkisesti. Joutumisen sijaan koin kuitenkin tällä kertaa saavani puhua, sillä taiteilijan työn läheltä seuraaminen taitaa kuitenkin olla työni paras puoli. Nyt oli kyseessä valokuvataiteilija Raakel Kuukka (s. 1955), jonka näyttelyn (1.–25.11.) avasin Galleria Ortonissa.
Raakel Kuukka avajaisissaan – ja näkyy taustalla toinenkin valokuvataiteilija, Timo Setälä (s. 1958).
En taaskaan kirjoittanut puhettani paperille, joten en minä siitä paljoa muista. Sen kuitenkin, miten otin vauhtia kirjailija Viivi Luikista ja hänen juuri lukemastani tuoreimmasta romaanistaan, kun vertasin lukukokemusta siihen, mitä tunnen Kuukan kuvien äärellä: kuinka hienoa on kyetä samastumaan toisen ihmisen elämään ja tuntoihin yli sukupuoli- ja kulttuurirajojen. Tämä lienee yksi hyvän taiteen tunnusmerkeistä. Joitain kaikuja puheestani on varmaankin mukana siinä esittelytekstissä, jonka gallerian kotisivuja varten juuri äsken kirjoitin:
Menneisyyden merkitys – ja tulevaisuus
Valokuvataiteilija Raakel Kuukka (s. 1955) on todennut: ”Ehkä minusta tuli valokuvaaja, koska olin niin tietoinen menneisyyden merkityksestä. Olin myös herkkä tuntemaan koti-ikävää.”
Valokuvataidetta on leimannut jo pitkään sen totuusarvon ja toisaalta sen loputtomien fiktiivisten ja runollistenkin mahdollisuuksien ristiveto. Valokuvalla voi dokumentaarisesti puhua aivan erityisellä tavalla totta, ja toisaalta valokuvalla voi valehdella mitä moninaisimmin tavoin. Tässä ristiaallokossa valokuva on hiljalleen noussut kuvataiteen keskiöön. Yksi uranuurtajista on suomalaisen valokuvataiteen kentällä tässä suhteessa ollut 1980-luvulla aloittanut Raakel Kuukka. Hän kuuluu myös siihen vahvojen naistaiteilijoiden pieneen joukkoon, joka toi naisen identiteetin ja myös arkisen elämän taiteen keskeiseksi tematiikaksi – myös stereotypioiden kyseenalaistamisen ja murtamisen.
Kuukka on kuvannut useimmiten perheensä ja lähipiirinsä historiaa: muistoja ja niiden kautta eläviä jännitteitä. Sittemmin hän siirtynyt myös lähemmäs nykyhetkeä ja tulevaisuuden partaalle tuomalla mukaan oman tyttärensä kehittymisen ja identiteetin, mitä on leimannut suomalaisafrikkalainen kulttuurien kohtaaminen. Näin Kuukan aihepiiriksi on kasvanut kymenlaaksolaisen kotipihan lisäksi miltei koko maailma ja maailman suuret kysymykset.
Kuukan ajallinen ja teemallinen jana on huikea: karjalaisesta evakkomatkasta suuren maailman ihmisvirtoihin. Kun Kuukan Rebekka-tytär pukeutuu Kymenlaakson kansallispukuun vaihtaakseen sen sitten batiikkivärjättyyn ghanalaiseen asuun, voimme kuvitella identiteettipolitiikan kaikki arkisetkin ulottuvuudet niiden tv:ssä usein nähtyjen globaalisten ulottuvuuksien lisäksi.
Kuukka ei kuitenkaan pelkästä dokumentoi aiheitaan. Hänen työskentelyprosessinsa on hidas ja usein tietyllä tavalla meditatiivinen, mikä näkyy myös lopputuloksessa. Hitaan prosessin myötä – joihinkin aiheisiin hän palaa vasta vuosia varsinaisten kuvausten jälkeen – pohtiva ja usein runollisen kaunis kuva saa aivan uudenlaista syvyyttä. Toteamuksen sijaan muodostuu mietelause, jonka syvyys avautuu tarvittaessa kaikille katsojille, vaikka samastumispinta olisikin näennäisesti erilainen. Kuukan kuvien kanssa on helppo myötäelää sitä, miten ihminen voi paikkaansa maailmassa hahmottaa.
Rebekka ja kansallispuku, diptyykki, 2003.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti