Näyttelykuvia 518 & 519: Videotaiteen esittämisen ja katsomisen vaikeudesta

Sunnuntain taideretken päätteeksi kävin vielä Forum Boxissa katsomassa kahta näyttelyä – näin kai se on tulkittava, kun näyttelyiden julisteetkin olivat erillisiä (tällä hiustenhalkomisella on muuten ihan oikeasti merkitystä, koska jos kyseessä olisi tietoisesti yhdessä suunniteltu ryhmänäyttely, muodostuisi katsomiskonteksti väistämättä erilaiseksi). 

Elena Näsäsen (s. 1968) Round (4.–27.11.) koostui kahdesta videoteoksesta, Round (2011) ja Spell Lyhykäisessä Spellissä juhlaseurue on nukahtanut kahvipöytään: (2011).

On se vain nyt pakko tunnustaa, että minä en keksinyt mitään erityisen jännittävää siinä, että joku seurue on nukahtanut kahvipöytään. Kaiken lisäksi ero stillkuvaan oli tehty alleviivaavasti sillä, että kuvauksessa oli käytetty savukonetta, jolloin vain savun liikkuminen paljasti, että kyseessä on elävä kuva. Ei sekään minusta ollut kovin jännittävää. Lisäksi tällaisissa videoissa, joissa tekijän mukaan on "narratiivi", on ällöttävää katsoa video aloittaen keskeltä ja lopettaen sitten siihen kohtaan, josta sattumalta aloitti. Näinhän siinä aina todellisuudessa käy. Siinä se narratiivi sitten on.

Vähän pidempi Round oli kahden projisoinnin duuni, jossa toisessa kuvassa mies ja toisessa kuvassa nainen kävelevät katua jurrissa ja saapuvat sitten kapakkaan, jossa he baaritiskillä juodun juoman jälkeen tipahtavat baarijakkaralta ja lähtevät pois. Tässäkin tapauksessa aloitin katsomisen noin puolivälistä ja lopetin noin puoliväliin. Näin siis lineaarisen teoksen lopun ennen sen alkua. Mitenkähän tämä vaikutti katsomiskokemukseeni?

Teos oli tunnelmaltaan kuitenkin aika metka, ja tokihan sitä tuli katsottua identtisiä filmejä sillä tavalla ajatuksia herättävästi, että miestä ja naista tulee kai katsottua vähän eri tavalla. Mutta ei nyt lopulta kuitenkaan kauhean eri tavalla. Sitä paitsi synkan olisi pitänyt olla paljon tiukempi, että tunnelma olisi ollut tiiviimpi. Nyt pienissä tapahtumissa oli sen verran heittoa, että se vain ikään kuin tahattomasti rikkoi selvästi haussa ollutta jännitettä:

***

Rita Jokirannan (s. 1958) Every Image Is a Beginning (2011) (4.–27.11.) oli puolestaan ei-narratiivinen. Tiedotteen mukaan "lähtökohtana on ohikiitävän tapahtuman tallentaminen ja sen esittäminen niin, että katsoja joutuu tulkinnassaan vertaamaan sitä omiin kokemuksiinsa ja tunteisiinsa". Usealla screenillä virtaava sattumanvarainen kuvamateriaali ei minussa kirvoittanut mitään tulkinnan halua. En myöskään löytänyt "pinnan alla piilevää uhkaa tai pelkoa, jota katse ei tavoita, mutta tunne siitä tunkee mieleen". Mieleeni ei tunkenut mitään. Korkeintaan vähän tylsä kuvien kaaos:

   

Ja sitten mieleeni tunki ärtymys. Molemmat taiteilijat olivat "lisäkoristelleet" näyttelynsä irtokuvin. Näsäsellä oli muutama stillnaamakuva Spellistä ja Jokirannalla puolestaan muutama modernistiselta taideteokselta näyttävä kuvamosaiikki videoidensa materiaalista:

Molemmat kuvasarjat olivat suhteessa teosten julkituotuihin intentioihin täysin motivoimattomia ja myös katsojan kannalta epäkiinnostavia. Vai onko kyse vain siitä, että videotaiteilijan on tuotettava myös helpompia myyntiobjekteja?