keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Julkaistua 230: Taide ja kapitalismin diktatuuri

Tänään tuli ulos Radio YLE 1:n Kultakuumeen kolumni, jonka aamulla kirjoitin ja jonka saman tien kävin Pasilassa lukemassa. Tarkoitukseni oli ensi puhua ihan eri asiasta eli taidekoulutuksen vähentämisen tarpeesta, mutta huomasin yhden liuskan kirjoittamisen jälkeen, että ajatukseni eivät ole selkeitä ja että en osaa ottaa kunnolla kantaa tämän kipeän kysymyksen eri ulottuvuuksiin. Niinpä painoin delete-näppäintä, ja aihe jäi vielä mietintämyssyyn. Tässä sen sijaan jotain taiteen vapaudesta ja tuon vapauden tulevista kohtaloista:

Taide ja kapitalismin diktatuuri

Maailman sosialistisissa valtioissa aina jonnekin 1980-luvun loppuun asti taide ei voinut kovinkaan hyvin. Tai osa taiteesta voi vallan mainiosti – silloin kun taiteilijat suostuivat tekemään johtajia miellyttävää taidetta. Osa taiteesta kärsi ennen kaikkea valtiojohtoisesta ohjauksesta syntyvän vapauden puutteesta. Se hakeutui maan alle ja joutui kärsimään yhteiskunnan asettamista sanktioista – aina vankilaa ja kuolemaa myöten.

 Konstantin Juon (1875–1958), Sotilasparaati Punaisella torilla, öljy, 1941.

Totalitaariset valtiot ovat aina halunneet ohjata taiteilijoitaan. Näin oli myös fasismissa. Sosialismin ja fasismin taide ovat jälkikäteen tarkastellen häkellyttävän samanlaisia. Tyyli, aiheet ja ihanteelliset ihmiset ovat identtisiä – vain symbolit vaihtuvat. Tämä on epäilemättä syy siihen, että perussuomalaisten eduskuntavaalien alla esittämät taidenäkemykset kohauttivat. ”Jäljet pelottavat”, kuten jo antiikin kreikkalainen Aisopos totesi faabelissaan. 

Ernst Vollbehr (1876-1960): Nürnebergin puoluekokous, guassi, 1933. 

Vapaus on ollut aina yksi taiteen suurimmista arvoista. Jopa niin, että se on siirtynyt arkikieleen asti tarkoittamaan muitakin asioita. Kun mikä tahansa asia tehdään vähän sääntöjä väistellen tai niitä rikkoen, voidaan tekijän sanoa ”ottaneen taiteellisia vapauksia”.
Vapaus on myös retorinen ase. Radio Free Europe oli yhdysvaltain kongressin ja keskustiedustelupalvelu CIA:n rahoittama antikommunistinen radio, jolla katettiin Neuvostoliiton itäeurooppalaiset satelliittivaltiot. Samoista lähteistä rahansa saanut Radio Liberty suuntautui puolestaan Neuvostoliittoon. Molempien nimi viittaa vapauteen.


Nyt kun olemme päässeet sosialismista eroon ja kun kapitalismi on ainakin toistaiseksi osoittautunut ainoaksi toimivaksi talousjärjestelmäksi, maailman pitäisi olla vihdoinkin vapautettu ja avoin. Perustuuhan kapitalismi saksalaisen ajattelijan Max Weberin mukaan ”vapaisiin markkinoihin, jotka ovat avoimet sosiaalisesta asemasta riippumatta”.
Valtion rooli ei kuitenkaan ole vielä hävinnyt. Kaltaisessamme sekataloudessa valtio tuottaa tiettyjä julkishyödykkeitä ja infrastruktuurin, joiden varassa kapitalismi voi kulkea kohti suurempia voittoja. Valtio harrastaa myös omaa ohjaustoimintaansa, jolla on esimerkiksi taide-elämälle moninaisia seuraamuksia.
Sosialistisessa yhteiskunnassa taiteilijan tuli menestyäkseen olla valtion palveluksessa. Taiteilija, joka toteutti tinkimättömästi taiteellista vapauttaan, oli anomalia: poikkeama, epäsäännöllisyys, epänormaalisuus. Taiteilija ja taiteen ilmaisukeinot olivat ilmiöitä, joita yleinen sääntö ei voinut ennustaa.
Mutta kuinka taiteilijan kävi kapitalismissa tai kapitalistisessa sekataloudessa? Ei kovinkaan hyvin, koska hän on edelleenkin anomalia. Hän ei ehkä ole kovin kiinnostunut kapitalismin keskeisistä periaatteista, hän ei ehkä halua kasvattaa pääomaa muussa kuin henkisessä mielessä. Hän saattaa ajatella, että rahalla on vain välinearvo tällaisessa kilvoittelussa. Että raha ei ole itseisarvo. Että raha on välttämätön paha. Näin ajatteleva ihminen on huono kapitalisti. Suurin osa taiteilijoista on tällaisia ihmisiä.
Tällaiset ihmiset pitää panna kuriin. Ja jos pelkät markkinat eivät tähän riitä, pitää ottaa käyttöön sekataloudessa mukana olevat valtiot sanktioineen, koska ne ovat myös hyväuskoisesti pitäneet yllä uskoa taiteeseen miltei itseisarvona. Ne ovat esimerkiksi markkinoiden vastaisesti jakaneet taiteilijoille rahaa ilman tulosvastuuta.
Suomessa taiteilijoiden kuriin panemiseen on markkinoiden avuksi valjastettu esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriö, joka on koko 2000-luvun ajan yrittänyt ohjauspolitiikallaan tehdä taiteilijoista yrittäjiä. Osa taideväestäkin on mennyt tähän mukaan. Esimerkiksi Helsingin Sanomien tuoreimmassa HS-raadin pohdinnassa taidekoulutuksen määrästä ja sen vähentämisen tarpeellisuudesta Helsingin taidemuseon johtajan Janne Gallen-Kallela-Sirénin kommentin mukaan ”koulutusta pitäisi kohdentaa yksityisyrittäjyyden suuntaan. Suomi tarvitsee yrittäjiä, jotka puolestaan voivat toimintansa kautta työllistää ihmisiä.” Taidemaalari Osmo Rauhala oli vielä täsmällisempi. Hänen mukaansa ”taidealan opiskelijoille pitäisi antaa enemmän opetusta kielissä, tietotekniikassa ja taloushallinnossa, jotta pystyvät toimimaan myös yrittäjinä”.
Sama kehityskulku koskee myös julkisia taidelaitoksia. Rahahanoja tiukennetaan koko ajan, niin että julkiset taidelaitokset joutuvat enenevässä määrin turvautumaan yksityiseen rahoitukseen. Yksityinen rahoitus ei koskaan ole altruistista, epäitsekästä toimintaa muiden auttamiseksi. Yksityinen raha odottaa aina vastiketta. Loppupeleissä vastike on taiteilijan suurin henkinen pääoma: vapaus.
Taiteilija on matkalla kohti kapitalismin diktatuuria, jossa taiteellinen vapaus ei lopu niskalaukauksella – se vain hioutuu hiljalleen pois, kun taiteilija tekee sellaista taidetta, joka rauhoittaa markkinoita ja ilahduttaa rahoittajia.

1 kommentti:

  1. Tässäpä mielenkiintoista pohdittavaa...
    http://mlab.taik.fi/pdf/ma_final_thesis/2010_liukkonen_jukka_%28abstract%29.pdf

    VastaaPoista