Eilen raahauduin jälleen kipeytyneellä polvellani Ateneumista vielä Galerie Forsblomin kautta sänkyyn, jossa olenkin tänään maannut koko päivän lukien. Jouduin jopa peruuttamaan yhden keskusteluosallistumisen.
Forsblomilla oli tarjolla kolme taiteilijaa (28.10.–20.11.), jotka eivät minua paljon hetkauttaneet.
Olen usein miettinyt sitä, miten sitä on tavallaan oppinut vuosien mittaan tunnistamaan tietyn laadun, mutta kaikkina näinä vuosina on myös aina ollut taiteilijoita, joiden tuotannosta en "yhtään tykkää" vaikka "tiedän", että he ovat ikään kuin "hyviä". Minä en ole koskaan ymmärtänyt Marianna Uutisen (s. 1961) taidetta, vaikka ymmärränkin – ainakin tietyllä tavalla – hänen arvostuksensa. Olen aina pitänyt hänen maalauksiaan jotenkin ylimielisinä ja pinnallisina ja myös aika epäkiinnostavina. Ja arvatkaapa, että hävettääkkö yhtään sanoa näin ääneen. Hävettää. Ja enköhän näyttelyssä jutellut yhden tuttuni kanssa, joka sanoi, että hän saa Uutisen töistä valtavasti energiaa, jonka hän tuntee joka solullaan:
Olkoon sitten niin. Minä en vain pääse osalliseksi näihin aniilininsävyisiin energiakenttiin. En vaikka kuinka yrittäisin. Mutta onhan se niinkin, että taidemaailma olis kauhia paikka, jos kaikki tykkäis aina samasta. Olipa hemmetin analyyttisesti todettu!
***
Ja yhtä älyllisesti jatkuu. Jos Alessandro Twombly (s. 1959) olisi jonkun muun kuin suuren mestarin Cy Twomblyn (1928–2011) poika, hän tuskin olisi esillä Forsblomilla. Kaj Forsblom ei kysyttäessä tätä varmaankaan myöntäisi, mutta olen varma, että juuri näin on. Ja silti samalla ymmärrän, että Cy Twomblyn poikana olemisen täytyy olla hirveä rasite taidemaailmassa. Niinpä oikein pakotin itseäni katsomaan näyttelyä sympaattisella asenteella:
Nojaa, olihan se lopulta ihan sympaattinen näyttely. Samalla kuitenkin varsin epä-älyllisesti ajattelin, että olisihan sieltä Italiasta löytynyt varmaan satoja kiinostavampia viisikymppisiä rivitaiteilijoita kuin juuri se yksi, joka nyt sattuu olemaan Cy Twomblyn ainoa lapsi. Tyhmä mä.
[Huomautus: Tämähän ei siis ole kriitikkiä vaan polvisärkyisen kriitikon huolettomia taidepäiväkirjamerkintöjä.]
***
Ja sitten vielä yksi epä-älyllinen havainto. Jos Forsblom toisi Suomeen vain suurten kansainvälisten tähtien taidetta, olisi helppoa heitellä jotain sellaista, että me saamme nähdä näitä jämiä – international leftovers, niin kuin sanotaan. Mutta hänhän todellisuudessa tuo näytille kansainvälisistä kuvioista myös nuorempia ja ei-niin-kuuluisia taiteilijoita, kuten vaikkapa nyt Hidemasa Fujii (s. 1984). Tämä valoilla pelaava taiteilija on ihan raikas, mutta ei ehkä kuitenkaan paljoa muuta:
Ja sitten huomasin oman epä-älyllisyyteni saaneen jo oudot mittasuhteet. Tajusin nimittäin, että yleensä menen katsomaan vain taidetta – myös ns. huonoihin gallerioihin –, mutta juuri Forsblomilla minussa herää aina kummallinen taka-ajatus: Miksiköhän se on tuonut esille juuri tämän taiteilijan?
Paskaako se minulle oikeastaan kuuluu? Yritän siis ehkä opetella tästä eroon.
Tai sitten vain polveni on liian kipeä – tai ehkä olisi pitänyt mennä suoraan sänkyyn. Hyvää yötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti