Tämän aamun Kauppalehdessä ilmestyi lyhyt mutta varsin innostunut – melkein vähän punastutti – arvioni Paul Osipowin (s. 1939) tuoreesta näyttelystä. Lyhyt otsikkoni ('Taiteilija tietyssä iässä...') oli vaihtunut pidempään ja vähän hassuun:
Paul Osipow ei suostu lopettamaan – ja hyvä niin!
Taidehistoriaan itsensä jo 1960-luvulla maalannut mestari tekee edelleen järkyttävän komeaa jälkeä.
Kun taiteilija tulee tiettyyn ikään, alkaa hän usein hyytyä. Parhaat ideat on jo käytetty eikä uusia tahdo enää löytyä. Jotkut lopettavat taiteen tekemisen miltei kokonaan.
Onneksi on olemassa toisenlaisiakin taiteilijoita. Taidemaalari Paul Osipow (s. 1939) tuntuu vain vetreytyvän. On kuin tiettyyn ikään päästyään hän ei välittäisi enää sääntöjärjestelmistä tai hänelle taidehistoriassa varatusta paikasta – se paikka on varattu hänelle epäilemättä jo 1960-luvun pop-taiteen myötä.
Osipow on puhdasverinen maalari, jolle aihe taitaa olla aika yhdentekevä asia – useimmiten vain tekosyy maalata. On hänellä tuoreimmassakin näyttelyssään aihe: hän on vieraillut Turkissa Didyman temppelialueella, ottanut valokuvia, tehnyt niiden pohjalta luonnoksia ja sitten maalannut komeita maalauksia, mutta ne eivät taida enää juurikaan alkuperäistä malliaan muistuttaa.
Muuri, 2011.
Osipowin rauniomaalaukset eivät ole raunioromantiikkaa, niiden parissa ei tule haikailtua klassisen sivistyksen tuhoa tai kaiken ohikiitävyyttä. Hän lähestyy muurinpätkiään ja pylväänpalasiaan vähän kuin pop-taiteilija. Voimakkaat ääriviivat tuovat maalauksiin jopa sarjakuvamaisia sävyjä. Mutta ei mene kauaakaan, kun katsoja aiheen tunnistettuaan joutuu aivan toisenlaiseen maailmaan.
Osipowin värit ovat rohkeita, väliin suorastaan päällekäyvän töykeitä, mutta samalla niissä on sellainen intensiteetti ja lumovoima, vieläpä jotensakin salaivainen hienostuneisuus, että katsoja vain ajautuu haukkomaan henkeään. Miten pelkkä maalauskin voi olla näin järkyttävän komeaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti