Näyttelykuvia 517 & Luettua 84: Maailma matkalaukussa

Eilen olin pitkästä aikaa avajaisissa, joita yleensä yritän vältellä. Mutta nyt olikin varsinainen syy poikkeukseen: Espoon modernin taiteen museo – EMMA avasi Juhani Harrin (1939–2003) näyttelyn Maailma matkalaukussa (11.11.2011–17.3.2013). Näyttely kattaa Harrin tuotantoa 1960-luvun alusta aina 2000-luvulle saakka. Suurin osa noin 70 teoksesta on peräisin Saastamoisen säätiön kokoelmasta ja Porin taidemuseoon deponoidusta yksityiskokoelmasta. Pieteetillä laadittu näyttely oli juuri niin hieno kuin pitikin: ehdottomasti yksi syksyn merkittävimmistä näyttelyistä.

Kriitikkona olen hieman jäävi, koska istuin tiiviisti Harrin kantapöydässä hänen viisi viimeistä elinvuottaan, mutta palaan silti asiaan tässäkin ominaisuudessa, koska kirjoitan pyydettynä Ilkkaan jutun – toki jääviyteni julki tuoden – näyttelystä. 

Kantapöydän haikeaa väkeä oli muutenkin paikalla, muiden muassa kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s. 1952), joka suunnitteli Harrin hautaveistoksen Hietaniemen hautausmaan taiteilijakukkulalle:

Harrin teokset ovat sekä hiljaisia että runsaan monitulkintaisia. Lintuja ja matkaamista rakastanut taiteilija ei paljon teoksiaan selitellyt, vaikka niiden taustalla olikin lukuisia tarinoita ja assosiaatioita. Hän ei pelkästään sallinut teostensa moninaista tulkintaa vaan suorastaan rohkaisi siihen. Mitä enemmän tarinoita, sitä parempi. Niin, että kertokaa itsellenne vapaasti tästäkin Kuninkaasta ja kuningattaresta (1994):

***

Lyhyen jatkoilla piipahtamisen jälkeen halusin olla ja ajatella yksikseni. Ennen nukahtamistani luin ja kävin läpi vielä näyttelyyn liittyvän julkaisun:

Päivi Karttunen (toim.): Juhani Harri. Saastamoisen säätiö 2011.

Kirjaa varten on tehty aika raikas kirjoittajaratkaisu. Saastamoisen säätiön Päivi Karttunen, joka myös tunsi Harrin, esittelee Harrin elämää ja vaiheita tasapainoisesti, mutta johdantoesseen kirjoittajaksi on valittu nuori (s. 1973) esseisti – "katolinen, feministi ja vegaani" Antti Nylén. Sinänsä johdonmukaista, sillä outo ja ennakkoluuloton mies se Harrikin oli, mutta ehkä Nylénin teksti jää sittenkin vähän ulkokohtaiseksi ja liian kirjallisesti ankkuroituneeksi. Lisäksi kirja ei ole visuaalisesti loppuun asti hiottu: kuvien säätäminen on mennyt joissain kohdin varsin pahasti pieleen, eikä Hannele Grönlundin taittoratkaisu, jossa käytetään liikaa samansävyisiä yli marginaalin meneviä ja motivoimattomasti aukeamalle vastakkain lätkäistyjä teosyksityiskohtia, tue lainkaan Harrin teosten haurasta ja väliin hyvinkin kuulasta maailmaa. Sääli. 

Lumikuningatar, 1970.