Kimmo Jylhämö & Klaus Welp (toim.): Louserit Vuittuun ja muita Voiman vastamainoksia. Voima / Into 2011.
Ilmaisjakelulehti Voima on vuodesta 1999 alkaen julkaissut vastamainoksia, joissa irvaillaan brändimaailman tapaa manipuloida meitä, suoranaisesti valehdella meille ja vaikuttaa asenteidemme maailmaan. Louserit Vuittuun kokoaa näitä mainoksia vuosien varrelta. Kokonaisuudesta selviää myös nopeasti, että kyse ei ole pelkästään irvailusta tai huumorista. Kyse on paljon vakavammasta asiasta, muun muassa kriittisestä medialukutaidosta, jota tämän kirjan avulla voi kukin tykönänsä kehittää. Kirjan omin sanoin: "Vastamainonta kyseenalaistaa mainosviestinnässä käytetyn retoriikan ja mielikuvakytkennät kaappaamalla viestin, purkamalla sen osiin ja kääntämällä sisällön päälaelleen. Vastamainos imitoi mainonnan kuvakieltä ja puhetyyliä, se purkaa markkinoinnin konventioita ja tekee huumorin avulla näkyväksi kaupallisia pyrkimyksiä ja strategioita."
On selvää, että kaikki Voiman vastamainonnan oivallukset eivät ole silkkaa neroutta, mutta suurin osa kirjan esimerkeistä omaa kyllä klassikkoainesta. Jokaisen mainoksen kohdalla on myös mainoksen syntyä hyvin avaava teksti – usein myös varsin havainnollisine ja yksityiskohtaisine syntyhistorioineen, jolloin innokas lukija ja photoshoppaaja kykenee myös ottamaan virikkeitä. Tämä onkin kirja, joka kuuluisi mielestäni jokaisen koulun kirjastoon ja kuvataideopetuksen materiaaliksi.
Ja itsehän tietysti anti-Guggenheim-henkilönä riemastuin tästä (Voima 7/11):
Vielä yksi tärkeä asia. Klaus Welpin (s. 1970) – Voiman AD, joka on vuodesta 2005 vetänyt lehden vastamainoskampanjaa – jälkisanat saivat minut hyvin surullisiksi. Tässä ote: "Alkuvuodesta 2011 otimme yhteyttä Kiasman johtoon tarkoituksenamme ehdottaa retrospektiivistä näyttelyä Voiman vastamainoksista Kiasman sisä- tai ulkotiloissa. Ensireaktio oli lupaava, mutta kokouspöydässä kuvaan marssivatkin elämän realiteetit: kerrottiin, että Kiasman yhteistyökumppaneita kritisoivia teoksia ei mahdolliseen näyttelyyn voisi sisällyttää ja että edessä olisi vielä keskusteluja siitä, 'mihin olemme päätämme pistämässä'."
Kun toimin Taiteen päätoimittajana kymmenisen vuotta sitten, puutuin useammankin kerran kirjoituksissani kasvavan sponsoroinnin vaaroihin – muun muassa sensuurin ja itsesensuurin lisääntymiseen. Tuolloin muun muassa Kiasman Perttu Rastas vähätteli miltei isällisesti naureskellen riskejä käydessämme keskustelua lehden palstoilla.
Tässä se nyt sitten nähtiin käytännössä. HÄPEÄ, Pirkko Siitari!!!
PS. Tässä muuten toissapäivänä kuvaamani Kiasman kunniataulu:
Siinä siis pääyhteistyökumppanit: A-lehdet, Deloitte, Hasan & Partners ja Nokia. Ja myös ne pienemmät maksajat eli tavallisemmat yhteistyökumppanit Dagmar, Lönnberg ja Tikkurila.
Käännettynä käytännön kielelle: Jos olet nuori taiteilija ja teet yhteiskuntakriittistä taidetta, älä käsittele näitä toimijoita, jos haluat päästä töinesi Kiasmaan.
Heissan, kun nyt isällinen vähättelyni pääsi blogiisi niin sallittaneen periaatteellinen kantani:
VastaaPoista1. Näissä asioissa olisi oltava hyvinkin tarkka kuka sanoi ja missä merkityksessä asiasta ettei väärinkäsityksille olisi paljonkaan sijaa.
2. Omasta mielestäni Kiasmalla ei ole mahdollisuutta taidemuseona rajoittaa kriittisen taiteen esiintymistä, pikemminkin tukea sitä ja nostaa se esiin yhtenä nykytaiteen keskeisistä ilmiöistä. Kiasman sponsorit eivät voi tai saa vaikuttaa Kiasman ohjelmapolitiikkaan ja valintoihin mitenkään; sponsoriohjelma (ja kulttuurinen keskustelu sen ympärillä) on täysin eri luokan kysymys kuin Kiasman näyttelypolitiikka. Näyttelypolitiikka ja päätökset mitä ja kenen taidetta Kiasma esittää täytyy olla täysin riippumaton Kiasman taloudellisten toimintaedellytysten pohdinnasta.
Klaus Welp todellakin ehdotti Kiasmalle Vastamainoksia käsittelevää näyttelyään. Tapasin hänet alkuvuodesta 2011 ja olin innostunut vastamainoksista - nehän ovat älykkäitä ja kriittisiä ja sinänsä sopisivat hyvin myös Kiasmassa esiteltäviksi.
VastaaPoistaKiasman ohjelmisto suunnitellaan kuraattoritiimimme tapaamisissa, joissa keskustellaan ideoista, projektien sisällöistä, aikatauluista, budjeteista; niistä kokonaisuuksista, joista Kiasman näyttelyohjelmisto muodostuu. Taiteen asiantuntijat linjaavat Kiasman ohjelmistosisällön ja suunnittelevat näyttelykokoisuudet. Tällä kokoonpanolla myös arvioidaan lukuisat Kiasmalle esitetyt hankkeet. Usein käy niin, että vaikka hanke on sisällöltään kiinnostava, sille ei - kuten Klaus Welpin ehdottamalle projektille - ole sopivaa aikaa tai kontekstia muun ohjelman yhteydessä.
Kiasman yritysyhteistyökumppaneilla ei ole vaikutusvaltaa Kiasman taiteelliseen sisältöön. Kuten ei varmasti ole myöskään Helsingin Taidemuseossa, Emmassa, Amos Andersonin taidemuseossa, Taidehallissa, Ateneumissa tai missään muussa taidelaitoksessa, jolla yritysyhteistyökumppaneita on.
Welpin kirjaa myydään Kiasma-kaupassa ja hän oli esittelemässä sitä yhdessä Otso Kantokorven kanssa Kiasmassa järjestetyssä ARS Café -keskustelusarjassa.
No nyt on niin, että tässä on ns. sanat vastakkain. Welp sanoo sinun sanoneen (sekä kirjassa että henkilökohtaisissa kekusteluissamme että tv-uutisissa), että yhteiskumppania herjaavia vastamainoksia ei voida laittaa esille. Sinä väität, että et ole "mielestäsi" näin sanonut. Taisit mennä jo sananvalinnoillasi vähän miinaan. Welpillä nyt vain on yksinkertaisesti tässä tapauksessa paljon vähemmän syitä valehdella ja todennäköisesti jopa paljon valppaampi "muisti", sinulla kun on niin paljon enemmäm muistettavaa.
VastaaPoistaEhkä tässä ei kuitenkaan mennä JSN:n pakeile. Tai ihan miten vain. Mitä taas tulee taiteen sisältöön ja sponsoreihin, niin Perttu Rastaskin oli aikoinaan tuomaristossa, kun Nokian 9000-sarjan Communicatorille kehiteltiin soittoääniä yhteistyössä Nokian ja Kiasman kanssa ns. Kiasma Sound-kilpailussa vuonna 1998. Siitä se kaikki alkoi. Ja mitä se sitten oli? Sisältöä mahdollisesti? Olihan silloisen kulttuuriministerin mielestä jo pelkkä Nokian kuorenkin muotoilu sisältöä.
Pleikkarillakin oli muuten oma huone yhdessä Arsissa. Mitähän se nyt sitten oikein oli? Ehkä olen vain naiivi. Mikään jeesus en kuitenkaan yritä olla. Ottaa vain pannuun tällainen meno. Ja mitähän se Helsingin taidemuseon Star Wars -meininki sitten oli? Ei ainakaan taidetta. jne. jne. jne
PS. Toisinaan uskallus olla rehellinenkin ja myöntää mokansa voisi puhdistaa ilmaa (et kai sinäkään ihan mikään Ilkka Kanerva ole). Ei meistä virheettömiä ole kukaan. En taatusti minäkään. Taivaspaikka – tai mielenterveys tai vähintäänkin yöunet – tässä kaikilla on katkolla.
PS. Kiasma-kauppa on muuten Rosebudin omistama samoin kuin heidän järjestämänsä oli myös mainittu keskustelutilaisuus, missä minä en muuuten ollut lainkaan keskustelemassa Welpin kanssa vastamainoksista vaan ainoastaan Guggenheimista. Ja soittelemassa levyjä. Ja oli muuten ihan olohuonemaisen hauskaa.
Jatkamatta sen kummemmin keskustelua Kiasman ja vastamainosten suhteesta, muutama sana tästä kännykkä-äänikilpailusta 1998. Se oli aika varhainen ajatus tuoda jotain taiteellisuutta kännyköiden soundimaailmaan. Kilpailunhan voitti Yleisradion Harri Huhtamäki Amazonin ääninauhoituksiin perustavalla kännykkäsoundilla. Minusta se äänimaailma kontekstissaan oli taidetta. Yritin vielä myöhemminkin usuttaa Nokiaa taiteilijoiden pariin tässä kontekstissa ja jotain tästä taisi osuakin kun Nokia 2006 julkaisi 8800 Sirocco puhelimen johon Eno oli suunnittelut äänimaailman. Enohan vieraili Kiasmassa 2000, jolloin hän kävi saunassa Ahtisaaren kanssa, sen Markon.
VastaaPoistaHyvä Perttu-veli,
VastaaPoistajuurihan tuossa yllä pääsit sanomaan, että "Kiasman sponsorit eivät voi tai saa vaikuttaa Kiasman ohjelmapolitiikkaan ja valintoihin mitenkään". Mikäs muu kuin valinta se Nokian Communicator sitten oli? Ihan yks lysti oliko se taidetta vai hyvää sellaista tai että kuka mitä saunassa veteli ja ketä mitä häh, oleellista on se, että valtion verovaroin toimiva museo käytti eri tavoin resursseja sponsorina toimivan yksityisen firman tuotekehittelyyn. Minä näen sen sekä vakavana ongelmana että moraalisesti arvelluttavana. Näin silloin ja näen edelleenkin.
Entäs jos
VastaaPoistaKuvitellaan, että fiktiivinen suomalaistaiteilija "RS" olisi residenssissä jossain sisällissodan partaalla horjuvassa maassa Lähi-Idässä. Residenssin aikana hän antaisi "kärkevän" lausunnon suomalaiselle sanomalehdelle jostain tähän liittymättömästä asiasta.
Lausunnosta keskusteltaisiin residenssikohteessa ja keskustelussa vaikkapa nousisi esille maan sisäinen turvallisuustilanne.
Seuraavassa vaiheessa kuvitteellinen taiteilija "RS" olisi yhteydessä suomalaiseen sanomalehteen kertoen, että hänen lausuntojaan on pyritty S E N S U R O
I M A A N.
Suuren suomalaisen sanomalehden kulttuuritoimittaja varmaankin kirjoittaisi taiteilijaparasta puolen sivun artikkelin, jossa siteerattaisiin sanasta sanaan taiteilijan kohtaama sensuuri hänen itsensä kertomana.
Residenssikohteesta pyydettäisiin journalistisen etiikan nimissä lyhyt lausunto. Toimitajan myötätunto olisi kenties jo valmiiksi taiteilijan puolella ja näkökulma sen mukainen.
Tässä kohtaa voitaisiin kysyä: Mitä syytä taiteilijalla voi olla valehdella tai liioitella?
Naiivi tulkinta:
Ei varmasti mitään. Taiteilija on uhri ja sensuroitu vapaan kriittisen taiteen sankari.
Lähdekriittinen tulkinta:
Kuka hyötyy ja miten? Saako taiteilija kenties kaipaamaansa julkisuutta muistamalla vähän väärin ja liioittelemalla käyty keskustelu.
Mikä on toimittajan rooli ja motiivi? OLisiko jutulla ollut minkäänlaista julkaisuarvoa, jos taiteilijan lausuma olisi tullut kriittisesti punnituksi?
Mitä tästä on sitten opittavissa? Kannattaisiko kysyä kriittinen kysymys, kuka tässä käyttää julkisuutta ja kenen hyväksi?
Tämä Nokia kännykkäkilpailu toimii ehkä esimerkkinä hyvässä että pahassa. Kiasman panos asiassa oli asiantuntijaraadin kokoaminen ja voittajan valinta, tilojen tarjoaminen muutamaan kokoukseen, informaation levittämistä kilpailusta ja tietenkin Kiasman museokontekstin tarjoaminen Nokia -yhteistyön merkeissä projektille. Nokia kuitenkin maksoi kaiken, vieläpä osti voittaneen teoksen tekijänoikeudet erikseen kilpailupalkintorahojen lisäksi. Valitettavasti Nokia ei koskaan liittänyt kilpailun kännykkä-ääniä puhelimiinsa johtuen tekijänoikeustilanteesta tuolloin.
VastaaPoistaParhaimmillaan sponsoroinnista saavat siis jotain taloudellista hyötyä taiteilijat ja Kiasman tapauksessa myös Kiasman budjetti, joka mahdollisti joidenkin sellaisten projektien toteuttamisen joka normaalein varoin ei olisi ollut mahdollista. Ja tästä hyötysivät myös taiteilijat koska parhaimmillaan Kiasman pystyi jopa tilaamaan tai tuottamaan taiteilijoiden teoksia näyttelyihin.
En ole niin naiivi että väittäisin ettei sponsorointi jollain tasolla vaikuta kulttuurisen tajuntaamme ja jopa valintoihimme koska raha tuottaa toimintakeskiöitä ja aktiviteetteja. Mutta sponsoritoiminta ja yhteistyö ei saa määrätä vähimmässäkään määrin museotoiminnassa keskeisiä kuratoriaalisia päätöksiä tai johtaa siihen että yritysten edustajat ohjaisivat museon toimintaa tai valitsisivat mitä museossa esitetään tai miten museossa toimintaa. Tässä on raja ja se ei ole veteen piiretty.
Sinun pitäisi Perttu mennä retoriikan kertauskurssille. Jos onnistut samassa kappaleessa toteamaan, että "raja ei ole veteen piirretty" ja että sponssaus ei saa määrätä "keskeisiä kuratoriaalisia päätöksiä", niin eikö juuri tuo sana "keskeisiä" piirrä vettä viivan ympärille? Nokia-tapaus ei sitten varmaan ollut "keskeinen"? Eikä se varmaan sitä ollutkaan, mutta tällaisella politiikkaa muistuttavalla retoriikalla ei piirretä minkäänlaisia viivoja. Vaikka onhan meillä toisaalta nykyään ns. keskeisiä ministeriöitä, joihin kulttuuri- ja opetusministeriö ei tunnetusti lukeudu. Tässä suhtessa Nokia on varsin keskeinen suhteessa Kiasmaan.
VastaaPoistaMutta eiköhän sedät ole nyt tarpeeksi muistelleet ja on syytä palata 13 vuoden takaa nykyhetkeen.
Nokiasta se on muuten tässä Louserit-tapauksessakin epäilemättä kyse.
Kerrataan nyt sitäkin vähän lisää. Welp ilmoitti Kiasmalle s-postilla halunsa vetäytyä hankkeesta sensuroinnin takia ennen (siis huom.: ennen) kuin hänelle vastattiin, että näyttely ei nyt mahtuisi ohjelmaan. Eiköhän tämä kerro ainakin logiikaan tasolla juuri Welpin puhuneen totta?
Samaa mieltä vanhojen muistelusta, sanoo hän poistellen tikkuja silmästä. Pari lopetusajatusta. Ruben Stiller sanoi kerran minulle että Nokiaa ja Kiasmaa voi lyödä joka päivä. Uskon hänen tarkoittaneen sitä että ne ovat alueillaan niin vahvoja alfaorganisaatioita että kaikki vertaaminen ja asioiden suhteuttaminen niihin tuo heti esiin skaalan mihin kohdentaa.
VastaaPoistaTosiasia on että Kiasma osana Valtion taidemuseota on menettänyt taloudellisia mahdollisuuksiaan viime vuosina huomattavasti. Museoilla on periaattessa kolme merkittävämpää aluetta kohentaa toimintamahdollisuksiaan; 1) saada lisää lipun maksavia kävijöitä, 2) tehostaa omavaraista taloudellista toimeliaisuutta esim. museokauppojen ja myyntituoteiden kautta ja 3) saada avustusta yritysyhteistyön kautta.
Kaikissa näissä on omat riskinsä ja ongelmansa. Muut mahdollisuuden ovat aika heikoissa. Etenkin valtion kautta saatavan perusrahoituksen nostamiseen tajuttavissa olevavina lähivuosina ei tunnu todennäköiseltä, sen nyt ymmärtää arkirealismillakin.
Kai muuten tuli selväksi että mielestäni nämä vastamainokset olisivat hienosti sopineet esim. Kiasman ala-aulassa ns. Takaikkunan toimintaan. Miksi se on poistettu Kiasman toiminta-ohjelmasta on päätös jonka taustaa en tunne eikä se minulle enää kuulu.