Huh, mikä helpotus! Olin melko kriittinen Anssi Kasitonnin (oik. Heinonen, s. 1978) äskeistä Galleria Sculptorin näyttelyä kohtaan, mutta aavistin, että kyse oli ennakoimattomasti syntyneestä näyttelyruuhkasta – aiemmin varattu näyttelyaika ja yllättävä Ars Fennica -palkinto jyräsivät päälle. Olen nimittäin aina pitänyt Kasitonnin tuotannosta, mutta pidin hänen gallerianäyttelyään vähän löysänä.
Onneksi Ars Fennican palkintonäyttely Amos Andersonin taidemuseossa (18.11.2011–30.1.2012) osoittaa, että Kasitonnilla on kaikki elementit hallussaan myös isoa museonäyttelyä varten.
Anssi Kasitonni ja pahvinen Plymouth (2009). Kuva: Jukka Salminen.
Kasitonni hallitsee sekä tekniikkansa että myös rock-asenteella varustetun huumorin – jopa ironian taidemaailmaa kohtaan. Yksi esimerkki tästä on se, että esimerkiksi minulle vanhat 1980-luvun tv-hahmot – Alf ja K.I.T.T. – eivät merkitse nostalgisesti yhtään mitään, mutta Kasitonnin käsissä ne tulevat niin hienosti käsitellyiksi, että kaikki vastustukseni tätä kökkömaailmaa kohti sulaa sen siliän tien. Kasitonnin työskentelyssä on jotain niin totaalisen vastustamatonta.
Mutta palaan asiaan piakkoin, sillä kirjoitin tänään jo heti näyttelyssä käytyäni pikaisesti Kauppalehteen tilatun arvion, joka ilmestyy huomenna.
Jos mahdollista niin puhuta kaveria! Tekstiä tuli ja se oli niin valloittavaa että varmaan koko ihminen on valloittava. Lisäksi kun tekee vaimonsa kanssa musiikkia niin voi että.
VastaaPoista