Kun kirjoittaa työkseen ja paljon, voi välillä tapahtua outoja yllätyksiä. Helsingin kulttuurikeskus ja Helsingin opetusvirasto ovat juuri julkaisseet kirjasen Kulttuurin käsikirja opettajille – se on muuten ladattavissa pdf:nä tästä linkistä. Huomasin yllätyksekseni, että siinä oli minultakin juttu, jonka kirjoittamisen olin jo ehtinyt kokonaan unohtaa. Löysin alkuperäisen kuitenkin tietokoneeltani (juttu oli näköjään kirjoitettu viime vuoden maaliskuulla), joten tässä tuo pikkuruinen mutta kai ihan kelpo ja ehkä vähän hauskakin teksti:
Miten katsoa taideteosta?
Juuri kun ainakin opettajat olivat oppineet katsomaan modernia taideteosta tämän omassa kontekstissa, taiteen omien – joskin kirjoittamattomien – sääntöjärjestelmien kautta, kaikki mureni käsiin.
Tämä lienee syytä muistaa ensimmäisenä, kun opettaja ja oppilas lähestyvät taideteosta – varsinkin jos kyse on ns. nykytaiteesta. Keskittyminen, hiljaisuus ja viipyilevä pohdinta ovat tärkeitä asioita, mutta ei niillä taiteen kanssa ole välttämättä mitään tekemistä. Taideteoksen kanssa voi keskustella ihan ääneen, tarvittaessa vaikka naureskellen tai vähän pilkatenkin. Sääntöjärjestelmistäkään ei tarvitse piitata: jos abstrakti veistos muistuttaa autotallisi lämpöpatteria, voit aivan hyvin sanoa sen. On totuttu siihen, että taiteesta puhuessa on valjastettava käyttöön eri koodi kuin arkisessa puheessa, mutta ei tähän oikeasti ole mitään perustetta. Impressionistiset maalarit saattoivat ihastua lehvistössä leikkivästä auringonvalosta ja yrittää maalata sen synnyttämän vaikutelman, mikä on siis oikeasti täysin arkista havaintopsykologiaa. Aivan vastaavasti modernin kuvanveistäjän voi ajatella kiinnostuneen vaikkapa lämpöpatterin toistuvasta rakenteesta, sen tuottamasta rytmistä sekä rytmin ja pintastruktuurin suhteista. Jos esimerkiksi kuvanveistäjän teema on abstrakti, voi näitä teemoja lähestyä monin arkisin tavoin: tasapaino, järjestys, hierarkia, harmonia, disharmonia – kaikki ne näyttäytyvät arjessamme monin tavoin, oli sitten kyse tiskikasoista, kirjapinoista tai läjästä vaatteita.
Se on kuitenkin syytä muistaa, että tietyllä tavalla taideteos syntyy vasta keskustelun kautta. Apua tällaiseen keskusteluun voi hakea myös muista taiteenlajeista. Kuvataiteen ja musiikin rytmejä voi rinnastaa toisiinsa, mutta kannattaa uskaltautua ehkä vaikeammillekin alueille. Esimerkiksi jonkun rockbiisin lyriikka saattaa käsitellä aivan samanlaisia identiteettiongelmia kuin äkkipäätä oudolta tuntuva video- tai valokuvateos ihmisistä, jotka kuumeisesti miettivät identiteettinsä rakennuspuita tekemättä näennäisesti juurikaan mitään. Usein tämä liittyy luonnollisesti seksuaalisuuteen, joten on syytä myös valmistautua keskustelemaan seksuaalisen identiteetin erilaisista variaatioista.
Suurin osa nykytaiteesta on itse asiassa varsin poliittista, usein mukana on myös ekologisia teemoja tai sitten identiteettipolitiikkaa ja sen yhteiskunnallista kontrollia, joten nykytaide on helpointa vastaanottaa jopa varsin kiihkeällä poliittisella keskustelulla, jonka pystyy integroimaan melkein mihin tahansa muuhunkin aihepiiriin: kieleen, historiaan, filosofiaan, psykologiaan jne. Äänen korottaminen lienee vain merkki siitä, että taideteos on onnistunut.
Ota siis etukäteen selville näyttelyn teema, jotta voit valmistautua vaikkapa keskusteluun, jonka aiheesta et ehkä tiedäkään niin paljoa kuin luulet.
Kartoita teoksista helposti tartuttavat arkiset yhtymäkohdat ja käytä niitä hyväksesi – sen sijaan että häpeilisit juuri niitä.
Muista, että harvasta taiteilijasta kannattaa edes yrittää käyttää ilmaisua ´nero´. Kyseenalaista myös taiteilijan ratkaisuja. Jos joku teoksen kohta on mielestäsi esimerkiksi ”ruma” tai jopa ”pilaa teoksen”, sano se ihmeessä ääneen. Siitäkin voi seurata mielekäs keskustelu erityisesti teoksen tekniikasta, joka on myös yksi mahdollinen vastaanoton taso. On kuitenkin syytä muistaa, että seuraavan kymmenen vuoden aikana Suomessa valmistuu noin miljoona taideteosta. Eivät ne kaikki voi olla mitään mestariteoksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti