Jos taiteen eri lajityypeistä joku on vähiten seksikkäin, on se varmaankin taidegrafiikka. Sitten kun ryhdytään menemään grafiikan alalajeihin, ollaan jo varsinaisessa mummukalsariosastossa. Ja eiköhän Ateneumin taidemuseo sitten järjestä suuren litografianäyttelyn!
Ja eiköhän meikäläinen ole Painavista kivistä (14.10.–15.1.), jossa eilen vierailin, suorastaan lumoutunut! Ateneumilla on monipuoliset litografiakokoelmat, joissa on edustettuna mitä moninaisimmat tavat käyttää tätä aikoinaan niin vallankumouksellista graafista menetelmää – on mainoksia, julisteita, kirjankuvitusta ja varsinaista taidetta. Kaari jostain ensimmäisen maailmansodan julisteesta...
Abel Faivre (1853–1945): On les aura! 2e Emprunt de la Défense Nationale, juliste, 1916.
... Francis Baconiin (1909–1992) on aika huikea:
Francis Bacon: Omakuva, triptyykki, 1980.
Näin sitä kriitikko joutuu tunnustamaan omat ennakkoasenteensa ja rajallisuutensa. Tosi kiinnostava, monipuolinen ja huolella koottu näyttely, johon palaan vielä, koska sain tilaisuuden kirjoittaa Taiteeseen siitä arvion.
***
Kirkastunut, 1939, öljy, yksityiskokoelma.
Kuvataiteen keskusarkisto on myös julkaissut Harimasta kirjan ja verkkojulkaisun. Tällainen buddhalaishindulainen valaistumisen maailma ei ole oikein minun lajityyppiäni, mutta se ei poista tällaisten näyttelyiden kiinnostavuutta ja kulttuurihistoriaalisia ulottuvuuksia. Palaan tähänkin – ja myös huolella tehtyyn julkaisuun – Taiteen sivuilla.
***
Samassa yhteydessä tulen palaamaan myös taiteilijaan, joka ei uransa aikana pitänyt yhtäkään näyttelyä ja jonka taiteellinen jäämistö on myös nyt lahjoitettu museolle.
Kyse on kirjailija Timo K. Mukasta (1944–1973), jolla oli vähän kuvataiteilijankin koulutusta ja joka myös taiteen avulla kuvasi lähiympäristöään. Hänelle omistettu Fokus-näyttely (1.11.2011–12.2.2012) pitää sisällään monia Mukan omakuvia:
Omakuva Ateneumissa, öljy, 1961.
Tätä näyttelyä olin jo osannut odottaakin, sillä Mukka oli minulle varsinkin nuorena ehkä se kaikista rakkain suomalaiskirjailija, jonka tuotannon olen lukenut useammankin kerran läpi. On silti todettava, että ei hän nyt ihan huikea maalari ollut, mikä ei kuitenkaan vähennä näyttelyn kiinnostavuutta. Varsin nostalgisesti minä näitä vähän kömpelöitä maalauksia katselin miettien samalla tällaisen näyttelypolitiikan tärkeyttä. On itse asiassa aika hienoa, että Ateneumissa uskalletaan myös ottaa vankempaa kulttuurihistoriallista roolia ja kontekstualisoida monipuolisesti aikansa taidetta ja kulttuurielämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti