Välillä tuntuu siltä, että olen pelkkä puhekone. Kun olin käynyt Inkerin kulttuuriseurassa puhumassa viime torstaina, en suinkaan saanut mennä viinakauppaan ostamaan valkoviinitötsää ja valmistautua rauhassa viikonlopun lepoon, vaan jouduin huokaisemaan, että taas on kolme esiintymispäivää edessä.
Perjantaina olin Helsingin kirjamesssuilla Viron osastolla puhumassa muutaman matkakirjailijakollegani kanssa aiheesta 'Miten löydän oman Vironi':
Lauantaina olin Rosebudin osastolla puhumassa muutama viikko sitten ilmestyneen Sankarimatkailija Tallinnan raitiovaunuissa ja trolleybusseissa -kirjani neljännen painoksen pohjalta siitä, miten Tallinna on vuosien mittaan muuttunut:
Ja sunnuntaina oli sitten vuorossa taide. Pasilan kirjasto, Minerva ja Taide olivat yhdessä järjestäneet keskustelutilaisuuden 'Kuka määritelee taiteen arvon?' Puhetta johti Taiteen päätoimittaja Pessi Rautio, ja panelisteina olivat lisäkseni taidemaalari Anna Retulainen (s. 1969) sekä FT Pauliina Laitinen-Laiho, taidemarkkinoiden asiantuntija, jolta on tänä vuonna ilmestynyt kirja Miten sijoitan taiteeseen (Minerva 2011):
Yleisöä oli tupa täynnä, mutta sekään ei saanut minua oikein käyntiin, vaikka olinkin varautunut ottamaan Laitinen-Laihon kanssa vähän yhteen. Olen nimittäin sitä mieltä, että taiteen hinnan määrittyminen on ehkä taiteen epäkiinnostavin ulottuvuus ja taiteeseen sijoittaminen taide-elämän epäilemättä vastenmielisin ulottuvuus. Tämän sain toki sanottua, mutta muu keskustelu olikin sitten melko löysää jutustelua, vaikka tuli siinä joitain ihan hyviä pointteja esiin. Varsinkin Retulaisen osalta.
Tunnelmaan ehkä vaikutti osin se, että todellisuudessa inhoan kirjamessuja, joilla olen työni puolesta ollut mukana jo 1980-luvulta alkaen. Liikaa ihmisiä, hirvittävä kakofonia eikä aikaa keskittyä mihinkään – eikä tietenkään myöskään rahaa ostaa kassikaupalla kirjoja, vaikka niitä vähän halvemmalla messuilta saisikin:
Vaan ostin minä messuilta tasan yhden kirjan, ja onneksi en kuitenkaan kuulu siihen varakkaaseen taide-eliittiin, joka joskus saattaa taittaa matkaa jopa helikopterilla, vaan siihen kulttuurityöläisten luokkaan, joka matkustaa messuille raitiovaunulla, sillä sain osin näiden ratikkamatkojen ansiosta jo luettuakin tämän kirjan, joka kaiken lisäksi on mielestäni paras tänä vuonna lukemani kirja:
Viivi Luikin Varjoteatteri (Tammi 2011) on niin kaunista kieltä – sekä kauniita lauseita että kauniita sanaryppäitä – että oikein pakahduttaa. Hänen omaelämäkerrallisessa romaanissaan ei oikein edes tapahdu mitään, mutta se kuvaa niin hienosti sitä, miten olla maailmassa, miten muistella, miten nähdä kulttuurihistoria kytkeytyneenä henkilöhistoriaan, miten kulkea kaduilla – nähdä, haistaa, maistaa, tuntea, kuulla – ja ennen kaikkea miten assosioida mitä kummallisimpia asioita, että oikein hätkähdin sitä, miten omituisen voimallisesti kykenen samastumaan itseäni yli kymmenen vuotta vanhemman vierasmaalaisen naisen maailmaan – ja tuo nainen on kaiken lisäksi vielä diplomaatin vaimo.
Ja kas kummaa, edellisen kerran muistan lumoutuneeni jonkun kirjailijan kielestä samalla voimalla muutamia vuosia sitten, kun luin Viivi Luikin romaanin Seitsemäs rauhan kevät (Tammi 1986). Tuolloin samastumiskohde oli romaanin päähenkilö, viisivuotias tyttö ja hänen tapansa hahmottaa maailmaa. Taidan olla siis kuitenkin inhimillinen.
Pauliinan kanssa on minusta turha ottaa yhteen, koska hän on vain minun mielikuvassa sijoitusneuvoja, joka on ¨ns kiinnostunut taiteesta'', mutta oikeassa hän on siinä, että taide harrastaminen voi olla nautittavaa ja myöskin rahallisesti tuottavaa.
VastaaPoista