Kun toimin aikoinani Taiteen päätoimittajana, en koskaan julkaissut juttuja taiteilijoiden 50- tai 60-vuotispäivien kunniaksi. Olen aina jotenkin inhonnut tasalukumystiikkaa. 63-vuotias taiteilija voi olla paljon kiinnostavampi kuin 60-vuotias taiteilija. Silti tuntui aika juhlavalta, kun tänään tuli ulos Radio YLE 1:n Kultakuumeen kolumnini, joka oli järjestysnumeroltaan 100. Nostan itselleni siis kuitenkin maljan. Aihetta olen miettinyt jo pitkään, enkä ole vieläkään oikein varma siitä, sainko argumenttini oikein ja tarkasti asetetuiksi, mutta tässä kuitenkin juttu:
Somalikossu tuplana
Ystävä- ja kaveripiiriini on koko aikuiselämäni ajan kuulunut maahanmuuttajia. Olen pelannut jalkapalloa turkkilaisten ystävieni kanssa ja olen opettanut eritrealaisen ystäväni pelaamaan baarissa sököä. Olen äänestänyt kunnallisvaaleissa turkkilaistaustaista vanhaa ystävääni.
Olen tuudittautunut ajatukseen, että minulle monikulttuurisuus on täysin luonnollinen asia ja että ainakin tässä suhteessa olen ns. edistyksellinen ihminen. Siitä on tullut itsestäänselvyys, jota ei ole tarvinnut edes erityisesti miettiä.
Suhdettani maahanmuuttajiin on kuitenkin varjostanut eräs seikka, josta en ole kehdannut puhua muille kuin hyvin läheisille ystävilleni.
En ole jostain syystä koskaan tuntenut erityisesti pitäväni somaleista. Olen usein miettinyt syytä tähän omituiseen vieroksuntaan, jonka ei pitäisi kuulua habitukseeni lainkaan. Tunnustan jopa naureskelleeni, kun huomasin takavuosina eteläpohjalaisen lapsuuteni paikkakunnan pubissa paukun nimeltä ”somalikossu”. Tämä tuntuu varsin oudolta, koska olen opiskellut yliopistolla pääaineenani arabian kieltä ja islamilaista kulttuuria ja sittemmin kulttuuriantropologiaa, joten tiedän teoriassa kulttuurien moninaisuudesta paljon enemmän kuin tavallisen sivistyneen ihmisen tulee tietää. Tunnen myös teorian tasolla stereotypioiden sosiaalipsykologiset mekanismit ja vaarat. Olen aina ollut yleistysten vastainen ihminen, koska tiedän, että ne eivät ole totta. Ja tiedän myös sen, miksi ne eivät ole totta. Ja sen, miksi ne toisinaan tuntuvat todelta. Mutta tästä huolimatta olen kuitenkin syyllistynyt siihen, että olen käsitellyt somaleita yhtenä joukkona, josta voin olla jotain mieltä.
Jos mitään mullistavaa ei olisi tapahtunut, olisin voinut salata tämän koko loppuelämäni ja toimia kaikessa rauhassa edistyksellisenä maahanmuuttomyönteisenä ihmisenä. Olisin huijannut sekä itseäni että muita ja samalla ajatellut, että somalit muodostavat oudon poikkeuksen, josta ei passaa ääneen puhua, jotta julkisivuni säilyisi kunnossa.
Vaan nytpä kehtaan kertoa tämänkin asian. Jotain on siis tapahtunut.
Koska maailmaa muutetaan arkisilla asioilla, jotka tapahtuvat tietyssä ajassa ja paikassa ja ihan oikeasti, on ylevien yleisperiaatteiden sijaan syytä toisinaan olla varsin konkreettinen. Siksi haluankin kertoa, miksi suhteeni somaleihin on muuttunut – tai itse asiassa miksi suhteeni somaleihin yhtenäisenä ryhmänä on lakannut olemasta.
Asia on varsin tuore, mikä toki vähän harmittaa ja hävettääkin – että pitikin vielä yli viisikymppisenä oppia uusia asioita, jotka olisin aivan hyvin voinut oppia jo kaksikymmentä vuotta sitten, kun ensimmäiset somalit saapuivat Suomeen. Olisin esimerkiksi voinut tutustua paremmin Qadariin ja Ahmediin, joiden kanssa poikani pelasi koripalloa 1990-luvun alussa.
Vaan näin ei tapahtunut. Juttelin ensimmäisen somalini kanssa vasta toissavuonna, kun tapasin lyhyesti turkulaisen toimittaja Wali Hashin, joka osoittautui varsin fiksuksi ja sympaattiseksi kaveriksi. Sittemmin olen seurannut hänen työskentelyään ihaillen – sekä dokumentintekijänä että vireänä keskustelijana. Olen alkanut suorastaan fanittaa häntä.
Wali Hashi löysi Somaliasta Suomi-nimisen kylän. Kuva: YLE.
Eihän tässä sinänsä mitään ihmeellistä ole, mutta tapahtuma toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten yksi pieni asia, konkreettinen toisen ihmisen kohtaaminen voi murtaa stereotypioita. Miten kanssaihmiseen voi ottaa kontaktia esimerkiksi kollegana, jonka mielipiteitä haluaa kuulla ja jonka mielipiteitä voi arvostaa – silloinkin kun on jostain asiasta eri mieltä. Ilman että ajattelisi häntä jonkin etnisen ryhmän edustajana.
Yksikin tapahtuma voi siis riittää melko pitkälle, mutta saattaa se tarvita vahvistustakin. Näin minullekin onneksi tapahtui. Katsoin kerran vahingossa jotain tv-ohjelmaa, jossa haastateltiin somalitaustaista helsinkiläistä sosiaaliohjaaja Mukhtar Abibia. Olin kuin liimautunut sohvannurkkaan. Niin avoimia, raikkaita ja myös varsin suorapuheisia sekä iloisin mielin esitettyjä mielipiteitä en ollut kuullut maahanmuuttajaongelmista pitkään aikaan. Ei tippaakaan totuttua liturgiaa, jota kuulee sekä maahanmuuttomyönteisiltä että -kielteisiltä ihmisiltä. Abib puhui arjen käytännöistä lähtevistä kokemuksista, jotka muistuttivat ihan oikeaa elämää – eivät teorioita eivätkä stereotypioita.
Ja mitä tästä kaikesta seurasi? Googletin sekä Hashin että Abibin ja luin miltei kaiken, mitä netistä heistä löysin – muun muassa haastatteluita.
Mukhtar Abib.
Ja mitä tästä kaikesta seurasi? Googletin sekä Hashin että Abibin ja luin miltei kaiken, mitä netistä heistä löysin – muun muassa haastatteluita.
Ennen kaikkea olin tutustunut kahteen ihmiseen, joilla oli omat luonteensa ja mielipiteensä ja jotka eivät edustaneet mitään tyyppiä. Kaikkien kuluneiden vuosien jälkeen huomasin stereotypiani vihdoin murtuvan. Tällainen prosessi saattaa olla kiinni hyvin pienestä sattumasta. Mutta voi sitä itsekin alkaa aktiivisesti etsiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti