Eilisessä Kauppalehdessä ilmetyi pikkuruinen juttuni Pasi Karjulan (s. 1964) tuoreesta näyttelystä. Alan taas jo vähän kyllästyä näihin 1500 merkin (siis reilusti alle liuskan) juttuihin, mutta minkäs teet. Kriitikko tekee työtä käskettyä. Tässä siis tämä:
Kirveellä veistettyjä perusajatuksia
Suomalaisella puuveistolla on pitkät perinteet, jotka voidaan jäljittää sinnekin asti, jolloin varsinaista taidetta ei edes ollut. Kuvanveistäjä Pasi Eerik Karjula (s. 1964) näyttää koko tämän perinteen tiivistyneessä muodossa. Hän muistuttaa välillä puhdetyöntekijää ja välillä ITE-taiteilijaa, mutta taustalla on koko ajan tietoisuus merkityksistä, symboleista ja arkkityypeistä. Karjula ei kuitenkaan artikuloi tätä ironialla tai käsitteellisyydellä vaan pikemminkin kehittelee keskeneräisiä ajatuksiaan elämästä veistämällä.
Karjulan välinevalikoima on laaja. Hän saattaa havainnoida ympäristönsä kummallisuuksia valokuvan avulla ja pohtia abstrakteja ajatuksia videoteoksillaan, mutta hänen suhteensa puuhun on erilainen. Hän ei kuvaa havaintomaailmaa vaan rakentaa pienellä eleillä – vaikkakin toisinaan kirveellä veistäen, moottorisahalla sahaten tai jopa polttaen reliefin pintaa – peruskuvastoa, joka on kaikille katsojille helposti lähestyttävissä: tuossapa on talo, tuossa auto ja tuossa pallo.
Jotain kummallista rosoa Karjulan luomassa maailmassa on. Hän on virtuoosimainen puun käsittelijä, mutta hän ei lankea silkkaan modernistisen materiaaliestetiikkaan. Karjulan veistokset eivät ole järin hienostuneita. Ne eivät ole kodinsisustusta, eikä niissä tavoitella puun mystistä ”sielua” – vaikka senkin niistä voi aistia. Kaikessa naiivisuudessaan ja suoruudessaan ne tuntuvat käsittelevän perusasioita ja -ajatuksia. Nyt ehkä voimakkaammin kuin koskaan, sillä Karjula on virittänyt Forum Boxin haastavat tilat huikean hienosti.
Toinen juttu, johon kriitikko saa vain tylysti tyytyä, on juttujen esillepano. Otsikot muuttuvat, lyhenevät ja pitenevät taittajan tarpeiden mukaan. Toisinaan kuvaa ei mahdu tai toisinaan se on minimaalisen pieni. Tässäkin tapauksessa Karjulan näyttelyn panoraamakuva ripustuksesta oli kaksi cm korkea, kun jutun yllä olevassa Britney Spears -jutussa oli kuusi kuvaa. Kyse on kuitenkin kuvataiteesta. Tätä tää kriitikon ja kuvataiteilijan arki on:
Jotain kummallista rosoa Karjulan luomassa maailmassa on. Hän on virtuoosimainen puun käsittelijä, mutta hän ei lankea silkkaan modernistisen materiaaliestetiikkaan. Karjulan veistokset eivät ole järin hienostuneita. Ne eivät ole kodinsisustusta, eikä niissä tavoitella puun mystistä ”sielua” – vaikka senkin niistä voi aistia. Kaikessa naiivisuudessaan ja suoruudessaan ne tuntuvat käsittelevän perusasioita ja -ajatuksia. Nyt ehkä voimakkaammin kuin koskaan, sillä Karjula on virittänyt Forum Boxin haastavat tilat huikean hienosti.
***
Toinen juttu, johon kriitikko saa vain tylysti tyytyä, on juttujen esillepano. Otsikot muuttuvat, lyhenevät ja pitenevät taittajan tarpeiden mukaan. Toisinaan kuvaa ei mahdu tai toisinaan se on minimaalisen pieni. Tässäkin tapauksessa Karjulan näyttelyn panoraamakuva ripustuksesta oli kaksi cm korkea, kun jutun yllä olevassa Britney Spears -jutussa oli kuusi kuvaa. Kyse on kuitenkin kuvataiteesta. Tätä tää kriitikon ja kuvataiteilijan arki on:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti