Sunnuntaina varasin aikaa Helsingin Taidehallin näyttelylle Slow (15.10–20.11), jossa esiintyi neljän taiteilijan ryhmä: Ilkka Halso (s. 1965), Pertti Kukkonen (s. 1954), Jaakko Pakkala (s. 1948) ja Lauri Rankka (s. 1950). Kyse oli tekemisen ja myös katsomisen mahdollisesta hitaudesta. Tiedotteesta: "Eri materiaaleja ja tekotapoja käyttäviä taiteilijoita yhdistää kiireettömästi etenevän, käsityöläismäisen prosessin arvostaminen. Hitaasti tekemiseen liittyy eri vaihtoehtojen pohtimista ja viipyilevää reflektointia. Käsityönä valmistetun uniikin taiteen tekeminen vaatii myös ammattitaitoa, joka kehittyy hiljalleen, vuosikymmenien kuluessa."
Vähän hypettämiseksi nyt kyllä menee, sillä eiköhän suuri osa taiteesta ole juuri tällaista. Kun Taidehalli ilmoittaa, että "näyttely tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä nautiskelemaan hitaasti syntyneen taiteen hiljaisuudesta", minussa herää heti vastarinta, koska koen, että tämän mahdollisuuden täytyy olla ylipäänsäkin taiteen missio. Tuloksena on kuitenkin se, että virittäydyn aivan erityiseen kokemukseen.
Sitä ei kuitenkaan seuraa, ja ainakin siis minun tapauksessani käyttöohje menee pieleen. Ensinnäkin näyttely on aivan liian ahnaasti ripustettu. Töitä on liikaa ja siksi liian tiheässä, jotta pystyisin lähestymään niitä jonkinlainen kontemplatiivisuus mielessäni:
Lisäksi ripustus on myös turhan levoton, mikä vain vaikeuttaa keskittymistä.
Toiseksi, ryhmän kokoonpano ei tunnu järin onnistuneelta. En tiedä projektin taustoista kuitenkaan mitään. Liekö taiteilijat ystävyksiä, jotka ovat päättäneet pitää yhteisen näyttelyn jakaakseen kuluja ja sitten istuneet viinilasin ääreen ja miettineet aasinsillaksi jotain teemaa? Näin voisin ainakin kuvitella. Erottavia tekijöitä tuntuu vaakakupissa olevan joka tapauksessa enemmän kuin yhdistäviä. Kukkosen veistokset menevät välillä niin voimakkaasti teollisen muotoilun suuntaan, että ne vieroittavat minua kontemplatiivisuuden ulottuvuuksista. Vähän sama koskee Halson valokuvia, joita leimaa kaikessa käsityöläisyydessäänkin tietty kiiltävä kliinisyys, joka mielestäni vähentää niiden mahdollista poeettista ulottuvuutta. Toisinaan lopputulos ei yksinkertaisesti tunnu olevan kaiken nähdyn vaivan väärti. Niinpä huomaankin ryhtyväni täysin kerettiläiseksi, ja alan miettiä sitä, että olisi ollut hienoa nähdä Rankalta ja Pakkalalta laaja yhteisnäyttely. Heidän teostensa äärellä nimittäin herkistyin aivan selvästi.
Helsingin Sanomien kriitikko Anu Uimonen vaikutti minua paljon tyytyväisemmältä.
Ehkä tämä oli vain kertomus siitä, miten annetut esitiedot ja niiden kautta syntyneet odotukset voivat vaikuttaa katsomiskokemukseen väliin aika ikävälläkin tavalla. Odotin vähän jännittyneenäkin jotain aivan erityistä tapausta ja sitten näinkin vain "ihan tavallisen", joskin kelvollisen taidenäyttelyn, jossa oli teoksia, joista pidin – myös Kukkoselta ja Halsolta – ja teoksia, joista en erityisemmin pitänyt. Kokonaisuus ei kuitenkaan ollut temaattisesti pätkääkään kiinnostava.
Lauri Rankan Kiipijät (2011) kuului niihin teoksiin, joista pidin.
Pertti Kukkosen öklönväriset Sininen hahmo, Pinkki hahmo ja Valkoinen hahmo (2011) kuuluivat niihin teoksiin, joista en erityisemmin pitänyt.
***
Taidehallin Studiossa oli tarjolla videoteos, joka oli aika slow: Hannu Karjalaisen (s. 1978) Towards an Architect (2010). Tässä taustatarina tiedotteesta: "Karjalaisen teoksessa keskinkertainen ja epäonnistunut arkkitehti saa maistaa omaa lääkettään. Rangaistusvälineenä ovat seinämaalit, joiden sävyt ovat mestariarkkitehti Le Corbusierin sveitsiläiselle Salubra-tapettitehtaalle kehittämästä väripaletista. Le Corbusierin harmoniaa edistäviä värejä on edelleen saatavana, ei tosin tapetteina, vaan seinämaaleina."
Viisiminuuttisessa videoteoksessa värit valuvat hiljalleen arkkitehdin päähän. Ei tämä nyt ehkä mikään maailmoja mullistava teos ollut, mutta fiilis oli metka. Vähän sellaista korkeakulttuurista deadpan-huumoria, joka keikkuu jossain älyllisen viihteen rajoilla.
***
Niinpä menin sitten kotiin ja otin oman hitausannokseni kuvataiteen sijaan Georg Otsin biisistä Älä kiiruhda (1968), joka on omassa Ots-listassani ehdoton ykkönen. Tässä linkki Harri Marstion hienoon versioon Aki Kaurismäen elokuvasta Varjoja paratiisissa (1986; Otsin versio Youtubesta oli hävinyt taivaan tuuliin – minä soitin oman vinyyliversioni).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti