Tänä aamuna kirjoitin Galleria Ortonin verkkosivuille tekstin tuoreimman näyttelyn taiteilijoista. Sinne se jo ehtikin, niin pannaan se sitten jo tähänkin:
Ystävyys, veistäjä ja veistäjän kuva
Galleria Ortonissa paljastettiin gallerian 10-vuotisjuhlan yhteydessä eläkkeelle siirtyneen johtavan ylilääkärin Seppo Seitsalon pronssiin valettu kokovartalomuotokuva, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s. 1952). Samalla avattiin Peltokankaan näyttely, joka koostuu yhdestä teoksesta. Teos nimeltään 1904–1984 (2011) on sekin tavallaan muotokuva. Kohteena on Peltokankaan oma isä, jonka vaiheet Peltokangas on tiivistänyt veistämistään kirveenvarsista ja kahdesta valokuvasta koostuvaan installaatioon. Kaikessa vähäeleisyydessään teos on varsin voimakas ja emotionaalinen.
Mikä näitä teoksia yhdistää? Yksi ulottuvuus on epäilemättä taiteilijan suhde malliinsa. Seitsalo on Peltokankaan ystävä, joten taiteilijalle on selvästikin ollut vieras ajatus muokata mallistaan perinteinen arvovaltaa huokuva ikuistus. Mukana ovat toki lääkärin attribuutit, mutta teosta leimaa kuitenkin tietty rentous ja jopa huumori. Peltokangas onkin pyrkinyt pikemminkin ”oloisveistokseen” kuin näköisveistokseen.
Juuri H-hetken jälkeen.
Onnistunut näköisveistos ei koskaan ole pelkkä kuva. Hyvä taiteilija kykenee tuomaan näennäiseen liikkumattomaan kappaleeseen mukaan hengen ja elämän, jonka katsojakin pystyy jollain vähän selittämättömälläkin tavalla aistimaan.
Peltokangas tuskailee ripustusta.
Eikä näköisyyskään ole välttämätön ehto, minkä Peltokankaan isän muotokuva osoittaa. Pitkä meditatiivinen prosessi, jonka myötä Peltokangas on epäilemättä käynyt läpi isäsuhdettaan, on siirtynyt kirveenvarsien jäyhän olemiseen.
***
Myös valokuvaajalla on samankaltaisia ongelmia lähestyessään kohdettaan. Kuvan ottaminen on sinänsä helppoa, vaikka visuaalisesti jännittävän tuloksen aikaansaaminen vaatii toki koulutusta ja kokemusta, mutta vaikuttavan henkilökuvan ottaminen vaatii jotain vielä enemmän – myös erityslaatuista suhdetta kuvattavaan.
Valokuvaaja Harri Nurminen (s. 1956) on Peltokankaan lapsuudenystävä. Hän on seurannut Peltokankaan työskentelyä pitkään ja on myös nähnyt ne kovat olosuhteet, joissa esimerkiksi vaativaa, suuren mittakaavan kivenveistoa suoritetaan.
Nurminen mallailee.
Galleria Ortonilla on esillä myös sarja Nurmisen kuvia Peltokankaasta. Tällaisia dokumentaarisia muotokuvia ei usein näe. Niissä ei poseerata. Mukana on epäilemättä ripaus sitä herooisuutta, jota kuvanveistäjiin usein liitetään, mutta ennen kaikkea ne muodostavat intiimin ja luottamukseen perustuvan näkemyksen veistäjän työstä, jota usein myös leimaa rauha ja pohdinta. Myös tämän Nurminen on tavoittanut herkällä otteellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti