Terveisiä Saarenmaalta ja Tallinnasta. Vietin vähän yli kolmen päivän syysloman muutamien ystävieni kanssa. Tosin siihenkin vielä palaan, koska vähän tuli taidettakin harrastettua. Ensin pitää kuitenkin purkaa muita rästejä, joita on niitäkin vähän kertynyt.
Palaan siis viime viikon tiistaihin, jolloin kävin katsomassa Jan Kenneth Weckmanin (s. 1946) näyttelyn (1.–23.10) Galleria Heinossa. Olen seurannut Weckmanin työtä jo aika pitkään ja pitänyt hänen töistään silloinkin, kun ne ovat olleet vähän liikaakin teorialla kuorrutettuja, mutta nyt hänen työskentelynsä vaikutti aivan erityisen vapautuneelta ja raikkaalta, vaikka hän olikin palannut vanhoihin teemoihinsa. Kirjoitin myös näyttelystä tänään ilmestyneeseen Kauppalehteen lyhyen jutun, joka odotti postiluukun alla Tallinnasta palattuani:
Rentoa ja vapautunutta kuvallista muistelua
Jan Kenneth Weckman ei enää rimpuile
Kuvataideakatemiasta kuutisen vuotta sitten tohtoroitunut taidemaalari Jan Kenneth Weckman (s. 1946) käsitteli tuolloisessa tutkimuksessaan maalausta maailman osana. Tuoreimmassa näyttelyssään hän on paneutunut maalaukseen pikemminkin oman kehityksensä osana.
Weckmanin idea on hauska eikä kovin tavallinen. Useinhan taidemaalarit syventävät teemojaan ja suorittavat ikään kuin syvemmälle meneviä tutkimusmatkoja tutkien teemojensa rajoja ja erilaisia uusia haaroja. Sitten he saattavat pitää retrospektiivisen näyttelyn, jossa katsojakin voi tuota tutkimusmatkaa arvioida. Piti Weckmaninkin sellaisen Amos Andersonin taidenäyttelyssä vuonna 2000.
Nyt Weckman on kuitenkin lähestynyt asiaa toisin. Hän on ryhtynyt maalaamaan vanhoja maalauksiaan uusiksi. Hän ei kuitenkaan ole jäljentänyt teoksiaan vaan on yrittänyt maalata niitä sellaisina kuin muistaa niiden olleen. Itse hän miettii pyrkimyksiään muun muassa ajatuksella: ”Kun ei muutu, ei kadotakaan mitään.” Tavoitteena on ”jonkinlainen näkymätön kokonaisuus, ikään kuin totuus.”
Yhden totuuden Weckmanin soisi ainakin tajuavan. Hänen uudet maalauksensa osoittavat nimittäin sellaista rentoutta ja vapautuneisuutta, mitä en muista häneltä 2000-luvulla nähneeni. Weckmanin ote on vallan rento, ja värimaailmakin on raikas. Tohtorintutkinnon teoreettinen rimpuilu, joka varsinkin Weckmanin osalta tuntui erityisen raskaalta, tuotti usein maalauksia, joiden piti lähinnä todistaa jotain. Nyt ne onneksi todistavat lähinnä omasta maalauksellisesta olemisestaan.
Kauppalehden 3. sivu on toisinaan taitollisesti ongelmallinen, ja niinpä juttuihin ei joskus mahdu kuvia ollenkaan – näin valitettavasti kävi nytkin. Tässä kuitenkin yleisnäkymää näyttelystä:
Ja tässä hieno NEP (New Economic Policy) (2011):
***
Kauppalehden 3. sivu on toisinaan taitollisesti ongelmallinen, ja niinpä juttuihin ei joskus mahdu kuvia ollenkaan – näin valitettavasti kävi nytkin. Tässä kuitenkin yleisnäkymää näyttelystä:
Ja tässä hieno NEP (New Economic Policy) (2011):
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti