Eihän tässä saa enää nukuttuakaan kunnolla. Viime yönäkin aloin nukkumisen – tai Kommunismin mustan kirjan (2001) lukemisen – sijaan pohtia Guggenheim-vouhotuksen eri ulottuvuuksia. Lopulta ryhdyin surffailemaan ja päädyin seuraavanlaiseen koosteeseen:
Hieman Bilbaon tuhkimotarinan kääntöpuolta
Helsingin Guggenheim-projektia on julkisuudessa perusteltu Bilbao-efektillä. Osittain tämä perustuu Frank Gehryn arkkitehtuuriin, joka esimerkiksi toissapäivän Helsingin Sanomissa oli lumonnut entisen journalistin Matti Apusen hehkuttamaan imelimmän tähän asti lukemani suomalaisen Guggenheim-apologian. Osin into perustuu tietenkin Guggenheimin brändiin – onhan se niin ihmeellistä, että yksi maailman kuuluisimmista taidemuseoista on osoittanut kiinnostusta pientä Suomeamme kohtaan.
Olen aiemmin todennut julkisuudessa, että Guggenheimin brändi on ollut koko 2000-luvun laskusuunnassa. Helsingin Guggenheim-hankkeen puuhamiehet ovat olleet hyvin tietoisia Guggenheimia ryvettäneistä seikoista – franchise-periaatteella toimivan maailmanvalloituksen epäonnistumisista ja Guggenheimin edellisen johtajan Thomas Krensin herättämästä monipuolisesta kiistanalaisuudesta – ja ovat vedonneet siihen, että nykyisen johtajan Richard Armstrongin myötä ongelmat ovat hävinneet.
Kaiken pitäisi olla nyt toisin. En olisi tästä kovin vakuuttunut, sillä tuntuuhan tämä franchise-toiminta, joka sinänsä jo sellaisenaan heikentää museon uskottavuutta kansainvälisen taidemaailman silmissä, jatkuvan täysin vanhaan malliin Armstronginkin myötä, mutta ennen kaikkea mikään ei poista sitä, että jo tapahtuneet asiat vaikuttavat joka tapauksessa nykytilanteeseen. Näin tapahtuu nimenomaan mielikuvien tasolla, ja juuri mielikuvistahan brändi pitkälle syntyy. Tässä suhteessa Guggenheim ei 2000-luvulla ole pärjännyt kovinkaan hyvin. Joitain hajahuomioita Bilbaosta:
1) Vasta vuonna 2008 alettiin baskimaassa puhua Bilbaon pysyvien kokoelmien hankintapolitiikasta. Esimerkiksi vuosien 1996–98 välisenä aikana Krensillä oli käytössään 96 miljoonaa euroa baskirahaa, jolla hän kartutti kokoelmia. Nyttemmin on käynyt ilmi, että hän käytti rahaa varsin huikentelevasti, osti ylihintaista taidetta ja kartutti kokoelmia satunnaisesti ja lähinnä henkilökohtaisen makunsa mukaan siltä pohjalta, missä sattui kulkemaan ja ketä tapaamaan ja varsinkin kenen taiteilijan henkilökohtaisesti tuntemaan. Lukekaa tästä linkistä Elizabeth Nashin artikkeli The Independentistä 24.10.2008.
Olen aiemmin todennut julkisuudessa, että Guggenheimin brändi on ollut koko 2000-luvun laskusuunnassa. Helsingin Guggenheim-hankkeen puuhamiehet ovat olleet hyvin tietoisia Guggenheimia ryvettäneistä seikoista – franchise-periaatteella toimivan maailmanvalloituksen epäonnistumisista ja Guggenheimin edellisen johtajan Thomas Krensin herättämästä monipuolisesta kiistanalaisuudesta – ja ovat vedonneet siihen, että nykyisen johtajan Richard Armstrongin myötä ongelmat ovat hävinneet.
Thomas Krens, jota toimittaja Jerry Saltz on nimittänyt "pitkäksi kulttuuriseksi painajaisuneksemme".
Kaiken pitäisi olla nyt toisin. En olisi tästä kovin vakuuttunut, sillä tuntuuhan tämä franchise-toiminta, joka sinänsä jo sellaisenaan heikentää museon uskottavuutta kansainvälisen taidemaailman silmissä, jatkuvan täysin vanhaan malliin Armstronginkin myötä, mutta ennen kaikkea mikään ei poista sitä, että jo tapahtuneet asiat vaikuttavat joka tapauksessa nykytilanteeseen. Näin tapahtuu nimenomaan mielikuvien tasolla, ja juuri mielikuvistahan brändi pitkälle syntyy. Tässä suhteessa Guggenheim ei 2000-luvulla ole pärjännyt kovinkaan hyvin. Joitain hajahuomioita Bilbaosta:
1) Vasta vuonna 2008 alettiin baskimaassa puhua Bilbaon pysyvien kokoelmien hankintapolitiikasta. Esimerkiksi vuosien 1996–98 välisenä aikana Krensillä oli käytössään 96 miljoonaa euroa baskirahaa, jolla hän kartutti kokoelmia. Nyttemmin on käynyt ilmi, että hän käytti rahaa varsin huikentelevasti, osti ylihintaista taidetta ja kartutti kokoelmia satunnaisesti ja lähinnä henkilökohtaisen makunsa mukaan siltä pohjalta, missä sattui kulkemaan ja ketä tapaamaan ja varsinkin kenen taiteilijan henkilökohtaisesti tuntemaan. Lukekaa tästä linkistä Elizabeth Nashin artikkeli The Independentistä 24.10.2008.
2) Bilbaon Guggenheimin taloudenpito ei muutenkaan ole ollut varsin onnistunutta. Vuonna 2008 museo joutui erottamaan talousjohtajansa Roberto Cearsolon, Helsingin hankekartoitusryhmässä istuvan Bilbaon johtajan Juan Ignacio Vidarten ”oikean käden”, joka tunnusti huijanneensa museolta vuosien mittaan 500 000 euroa. Lukekaa tästä linkistä Elizabeth Nashin artikkeli The Independentistä 18.4.2008.
Bilbaon Guggenheimin johtaja Vidarten hymy hyytyi rajusti vuonna 2008 hänen kuultuaan alaisensa tempuista.
3) Kolmas talousskandaali – tai itse asiassa skandaalien sarja – juontuu huonoista valuuttakaupoista taidekauppojen yhteydessä. Museonjohtaja Vidarten – hän muuten se mies, jolla on veto-oikeus Helsingin Guggenheimiin – valuuttakaupat ovat tuottaneet tiettävästi Bilbaon Guggenheimille kahdeksan miljoonan euron tappiot. Museo alkoi ostaa dollareita – joilla kansainvälistä taidekauppaa on totuttu käymään – kiinteään hintaan vuonna 2002 odottaen, että dollari tulee päihittämään euron. Aivan oma huikea lukunsa on Richard Serran veistosinstallaatio The Matter of Time, jonka kaupan yhteydessä kärsittiin kaikkineen 7 000 000 euron valuuttatappiot. Se minulle jäi toistaiseksi epäselväksi, että onko tuo seitsemän milliä lisättävä vielä tuohon kahdeksaan milliin. Lukekaa tästä linkistä Roger Atwoodin artikkeli Artnewsissä (Summer 2010).
Richard Serra: The Matter of Time.
4) Bilbaon Guggenheimille on suunniteltu satelliittimuseota lähellä sijaitsevaan Urdaibaihin. Luonnonsuojelualueelle suunniteltu museohanke on herättänyt runsaasti paikallista vastustusta. Syinä ovat olleet sekä baskikulttuurin suojelu, luonnonsuojelu että kovat taloudelliset ajat. Helsingin projektia on perusteltu sillä, että nyt tutkitaan sitä, minkälainen olisi 2000-luvun museo. Kummallista kyllä Guggenheimin nykyinen johtaja Armstrong on käyttänyt samaa kikkaa Urdaibain tapauksessa. Hän on eräässä konferenssissa ilmoittanut halunsa siitä, että ”Urdaibain laajennus on 2000-luvun ensimmäinen tärkeä taidemuseo”. Lukekaa tästä linkistä Giles Tremlettin artikkeli The Guardianista 29.6.2010.
5) Ja sitten vielä taide, josta Helsingin Guggenheimin tapauksessa ei ole lainkaan päästy keskustelemaan, vaikka projektiin pitikin olla menemättä arkkitehtuuri edellä, niin kuin Janne Gallen-Kallela-Sirén alkuvuodesta totesi. Bilbaon Guggenheimin tuorein kohu on noussut näyttelypolitiikasta, kun kreikkalainen ökyrikas ja myös Guggenheimin säätiön kanssa touhuava liikemies Dimitris Daskalopoulos sai museon käyttöönsä yksityiskokoelmiensa esittelyyn (The Luminous Interval, 12.4.–11.9.2011). Tällaiset turhamaisuusnäyttelyt (engl. vanity exhibition, vanity show) ovat epäilemättä kasvava trendi taidemaailmassa, jossa julkinen raha korvautuu hiljalleen yksityisellä ja vakava kuratointi keräilijöiden satunnaisesta mausta kertomisella. Taidemuseoiden ja säätiöiden hallituksiin ja johtokuntiin kootaan rikkaita taiteenkeräilijöitä, joiden kokoelmia on siten kiva esitellä taideyleisölle. Olihan meilläkin jo Kiasmassa merkkejä tästä, kun Berndt Arell – tuskin se Pirkko Siitarin idea oli – keräsi rikkaiden etelähelsinkiläisten kavereidensa brittitaidekokoelmia joutavanpäiväiseen ”vuoden päänäyttelyyn” Cream (10.9.–7.11.2010). Nyt kun näyttelystä on kulunut jo vuosi, voimme kai kaikki huoletta todeta, että se ei jättänyt mitään jälkiä suomalaisen taide-elämään. Lukekaa tästä linkistä Artinfon artikkeli 21.10.2010 tai tästä linkistä James Wagnerin ärhäkkä artikkeli 24.12.2010 tai tästä linkistä The Los Angeles Timesin (10.10.2010) taidekriitikon Christopher Knightin vähän laajempi analyysi turhamaisuusnäyttelyistä 10.10. Ja jos aikaa on enemmän, lukekaa tästä linkistä Sarah Douglasin varsin kiinnostava artikkeli Artinfosta 13.4.2011. Siinä kerrotaan Daskalopoulosista ja kahdesta Abu Dhabin boikottiin osallistuneesta taiteilijasta (Thomas Hirschhorn ja Paul Pfeiffer), jotka boikotista huolimatta kuitenkin esittäytyivät Bilbaossa.
***
Meillä ei ole mitään syytä olettaa, että Guggenheimin menossa olisi jotain muuttunutta. Ainakaan minä en halua, että Guggenheim näyttää meille mallia siitä, minkälainen voisi olla 2000-luvun taidemuseo. Helsinkiläisenä veronmaksajana minä haluaisin, että Helsingin taidemuseo uskoisi itseensä ja näyttäisi itse mallia siitä, minkälainen tuo museo voisi olla. Jos kerran intoa ja rahaa on, niin miksi ihmeessä sitä ei käytetä omaan brändäämiseen.
***
PS. Toivottavasti Apunen ja moni muukin alkavat hiljalleen tajuta, miksi Guggenheim hakeutuu niin outoihin paikkoihin. Bilbao oli täynnä tyhjää, Abu Dhabi täynnä rahaa – ainakin tähän viikkoon asti – ja Helsinki puolestaan täynnä hyvää uskoa.
***
PPS. Cearsolo sai petoksestaan oikeudessa 32 kuukauden vankeustuomion. Samassa Artinfon uutisessa viitataan myös Serran teoksen hankinnan valuuttatappioihin, jotka olisivatkin Vidarten myöntäminä "vain" 4,2 miljoonaa euroa.
PPPS. Tässä vielä tuore linkki Georgina Adamsin The Art Newspaperin päivitykseen (24.10.2011) Abu Dhabin Guggenheimin pysähtyneistä rakennustöistä ja peruutetuista urakkasopimuksista. Museonhan piti avautua vuonna 2013, mutta sittemmin on tähdätty vuoteen 2015, mikä sekin alkaa tuntua epätodennäköiseltä – kuten itse asiassa koko museon valmistuminen.
Kiitos Otso!
VastaaPoistaHei,
VastaaPoistavoisitko tägätä Guggenheim-juttusi jotta ne löytyisivät helpommin? Ilmeisesti lisää on tulossa.
Suurkiitos Otso! Arvostan todella kaikkea tekemääsi taustatyötä ja tutkimusta!
VastaaPoistaPerskule, hienoa settiä! Nyt pitäisi vain hakkeroida nämä tekstisi jotenkin sunnuntaihesarin sivuille kaikkien Apusen ym. myrkyttäjien uhrien luettavaksi.
VastaaPoistaHei!
VastaaPoistaKiitos hienoista ja laajapohjaisista Guggenheim-kirjoituksistasi, vaikka en itse pidä "Guggenheim Helsinki -ideaa sinällään huonona. Suuret museot ja niiden johtaminen alkavat monessa maassa lähestyä normaalia liikkeenjohtamista suhdeverkostoineen. Useat uudet museo/kulttuurilaitosjohtajat Ranskassa ovat koulutukseltaan ekonomeja - ministeriötyökokemuksella ja kulttuurituntemuksella höystettynä. Myös ns. perinteisimpien suurien kulttuurilaitosten strategiat ja tulevaisuusvisiot alkavat yhä enemmän muistuttaa guggenheimismia - ainakin mitä juuri Pariisissa monia paikallisia kulttuuri/museoalan johtajia tavanneena kuulin. Mikä on mielipiteesi tästä kehityksestä jota ei voine estää valtionrahoituksen aletessa joka puolella maailmaa, mm. kansainvälisen finanssikriisin seurauksena? Millaisena näet realistiset vaihtoehdot suomalaisella taiteella, kulttuurivaikuttajille, Helsingille ja Suomelle nousta itse omin voimin kansainvälisen taidemaailman/kulttuuriturismin kartalle? Ja millä eväin he sen tekisivät? Mitä en itse huomannut kirjoituksissasi mainittavan oli Bilbaon Guggenheim museon vaikutus muihin Bilbaon alueen museoihin joiden kävijäluvut ovat myös kasvaneet radikaalisti, ilmeisesti osin koska paikalliset ihmiset ovat alkaneet kiinnostua museoista mm. niiden osoittauduttua paitsi kulttuurisesti ja sosiaalisesti myös taloudellisesti kannattaavksi ja osin koska taideturistit eivät käy kaukaiseen Bilbaoon mentyään vain yhdessä museossa, vaan useammassa.
Kysymys on myös siitä keitä taide edustaa, kenen puolelle se asettuu. Artinfossa oli Ben Davisin eittäin hyvä artikkeli Occupy Museum- mielenosoituksesta ja nykytaiteen kuvioista - tähän samaan kysymysten kenttään asettuu myös Guggenheim, se on sitä taidetta sille yhdelle prosentille...
VastaaPoistahttp://www.artinfo.com/news/story/38975/why-i-support-the-occupy-museums-protesters-and-why-you-should-too/
Kiitos asiallisesta kritiikistä. Näistä kommenteista tulee mieleen, ettei rahasta (vieläkään) kai ole varsinaisesti puutetta. Sitä vaan ei ole kaupunkien ja julkisten yhteisöjen hallussa tarpeeksi, jotta voisivat tukea kulttuuria ja yhteistä hyvää. Missä lie, prosentin tai promillen hallussa.
VastaaPoistaGuggenheimin tägäys hoidettu. Kiitos vinkistä!
VastaaPoistaGuggenheimit teräksen ja kaivosten juutalaisperhe.
VastaaPoistaKukkenheim on Kokoomuksen virallinen uskonto!
VastaaPoistaSinänsä ajatuksia herättävä artikkeli, vaikka lähteinä käytetyt lehtiartikkelit eivät edustakaan akateemisessa mielessä uskottavuutta. Toimittajilla ja kriitikoilla kun on usein oma (taide)poliittinen agendansa.
VastaaPoistaOngelma tällaisissa isoissa ja kansainvälisissä hankkeissa on usein se, että ne eivät sovi Suomalaiseen käytäntöön eikä mielenmaisemaan. Sekä oopperatalo että musiikkitalo rakennettiin hirveiksi, esteettisesti ala-arvoisiksi laatikoiksi juuri siksi, että rahat "loppuivat" ja koska epämääräinen laatikkorakennus ei herätä turhaa kateutta.
Isossa maailmassa taas rakennukset itsessään houkuttelevat matkailijavirtoja kuten Niemeyerin taidemuseo Niteroissa, Rio de Janeiron kupeessa, tai Gehryn Los Angelesin konserttitalo. Toki on tärkeää että rakennusten sisälläkin tapahtuu jotain merkittävää.
Toinen ongelma on Suomalaisen taidekentän sisäänlämpiävyys. Jos isolla rahalla, oli se sitten sijoittajien tai kaupungin tai valtion, saisimme huomiota herättävän museorakennuksen pystyyn, mitä laittaisimme sinne sisälle? Suomalainen nykytaidehan on kansainvälisesti täysin marginaalista sekä määrällisesti että laadullisesti. Tätä voitte kaikki käydä kysymässä muualtakin kuin Guggenheimin kannattajilta. Tämä onkin koko prosessissa suurin ongelma. Sillä suomalaiset apurahataiteilijat pelkäävät että heidän tuherteluunsa varatut rahat menevätkin ulkomaisille, tunnustetuille taiteilijoille kun heidän teoksiaan esitellään ja ostetaan kokoelmiin.
Jos taidetta halutaan käyttää vetovoimatekijänä jolla on myös positiivisia vaikutuksia kansantalouteen ja turistimääriin ei yhtälöä voi rakentaa kotimaisen taiteen, sen tekijöiden ja sitä arvostelevien kriitikoiden varaan. Valitettavasti meillä Suomessa ei ole kansainvälisen tason museo- ja taideosaamista. Jos haluamme saada sellaista, se pitää ostaa jostain.
Suomen ilmatilaakin puollustavat Valmetin valmistamien lentokoneiden sijaan nykysin Hornetit. Nekin tulevat maamme rajojen ulkopuolelta ja maksavat aika paljon enemmän kuin yksikään museorakennus.
On kai huomautettava, että teen itse aika ison eron journalistina julkaisemieni artikkeleiden ja kritiikkien ja blogikirjoitusteni välillä. Ei yllä kirjoitettu ole 'artikkeli' vaan öisiä surffausshuomioitani. 'Agenda' toki on: toimia suomalaisen taide-elämän puolesta. Ja vastustaa taide-elämän elitististymistä.
VastaaPoista