Julkaistua 208 & 209 & 210 & 211: Galleria Orton kymmenen vuotta & Ortonin teospuisto & Salvelan kesä II & Tallennuskokoelmat

Galleria Ortonin tuorein vuosijulkaisu ilmestyi kymmenvuotisjuhlien takia hieman laajempana ja varsin runsaasti kuvitettuna:

Normaalien taiteilijaesittelyiden lisäksi, jotka tein vanhan tuttuun tapaan Pessi Raution kanssa, kirjoitin julkaisuun pienen johdannon gallerian historiaan:

Galleria Ortonin kymmenen vuotta

Invalidisäätiö Ortonin sairaalan kahvilassa toimiva taidegalleria täyttää kymmenen vuotta syksyllä 2011. Syytä juhlimiseen on pelkkien saavutettujen ikävuosien lisäksi muitakin. Maailmassa on epäilemättä lukuisia sairaalakahviloita, joissa on järjestetty taidenäyttelyitä mutta tuskin Galleria Ortonin kaltaista ammattimaisella otteella, vaikkakin täysin epäkaupallisilla periaatteilla toimivaa galleriaa, joka on määrätietoisesti esitellyt vain laadukasta aikalaistaidetta – sekä jo uransa vakiinnuttaneita mestareita että nykytaiteen nousevia nimiä. Niinpä Galleria Ortonin avajaisvieraiden joukossa onkin tapana nähdä erilaisia taiteenkentän toimijoita – museoihmisiä, galleristeja ja kriitikoita – gallerian lukuisten muiden, jo varsin uskollisten vakiovieraiden seassa.

On selvästikin syntynyt Galleria Ortonin oma henki, ja ihmiset odottavat poikkeuksellisella innolla seuraavan kuukauden taiteilijaa. Tämä sama koskee myös sairaalan asiakkaita ja henkilökuntaa, joiden päivittäiset rutiinit saavat näin oman taiteellisen lisävirityksensä ja uusille urille pyrkivän, usein innostavan keskustelunaiheen. Henkilökunta tuntuukin ehkä lyhyen alkuaristelun jälkeen ottaneen taiteen omakseen: onpa sen keskuudessa tapana järjestää nykyään taideaamiaisiakin.

Galleria Ortonin esihistoria johtaa toiseen sairaalaan. Gallerian primus motor, Sairaala Ortonin nyt jo eläkkeelle siirtynyt johtava ylilääkäri, professori Seppo Seitsalo aloitti taidenäyttelytoiminnan toimiessaan Jorvin sairaalassa. Tuolloin hän ja tšekkiläissyntyinen mutta Suomessa jo pitkään vaikuttanut taidemaalari Petr Rehor aloittivat Jorvissa näyttelyiden järjestämisen, mikä toiminta Seitsalon siirryttyä Sairaala Ortoniin jalostui varsinaiseksi galleriaksi. Kuraattorina toimi alusta alkaen aina vuoteen 2010 saakka Rehor. Vuoden 2011 alussa tehtävään vaihtui taidekriitikko Otso Kantokorpi. Gallerian moninaisista käytännön toimista – roudaamisesta tiedottamiseen, taiteilijoiden kaitsemisesta ryhmien opastamiseen – on alusta asti vastannut Sairaala Ortonin yhteyspäällikkö Sirpa Viljanen.

Miksi sairaalagalleria?

Syyt Galleria Ortonin perustamiseen ovat epäilemättä moninaiset. Ei toki kannata vähätellä Seitsalon omaa taiderakkautta, mutta varsinaiset sairaalan toimintaan liittyvät perusteet eivät nekään enää vaadi mitään erityisiä aasinsiltoja. Taiteen ja sitä kautta hyvän ympäristön tuottamista merkittävistä terveysvaikutuksista on olemassa jo kasapäin tutkimuksia, eikä todellakaan ole syytä epäillä sitä osuutta, joka gallerialla on ollut Sairaala Ortonin hengen – jos toki imagonkin – luomisessa siihen ihmisläheiseen ja kokonaisvaltaiseen suuntaan, joka siellä on vallalla ja josta se kauempanakin on tunnettu. Eikä kyse aina tarvitse edes olla mistään mitattavista tutkimuksista – vahvistaahan jo terve järkikin Seitsalon ajatuksen, jonka mukaan ”oli tehtävä jotain, koska sairaalaympäristöjä ei useinkaan ole rakennettu heijastamaan niitä tuntemuksia, jotka liittyvät niihin ihmisten keskeisiin elämäntapahtumiin, joissa sairaala on tavalla tai toisella mukana”. Syntymä, kuolema, kärsiminen ja toipuminen sekä toisesta huolehtiminen ovat usein myös taiteen keskeisiä aiheita – joko tausta-ajatuksena tai suoranaisina teemoina, joten taiteen ja sairaalan liitto tuntuu todellisuudessa nykyään täysin luontevalta, vaikka sitä ei ennen Galleria Ortonia olisikaan niin selkeästi tuotu esiin. Hieman toisin sanoin Seitsaloa lainaten: ”Hyvä taide tuo inhimillistä lämpöä monasti niin kylmäksi ja tekniseksi paikaksi koettuun sairaalaan.” Käytännön järjestä on kyse myös ihan sairaalan toiminnan kannalta: ”Kun potilas tuntee, että hänestä todella välitetään, paraneminen nopeutuu ja hoitojaksot lyhenevät.” 

Hieman kärjistäen voisi todeta, että se vanha mentaliteetti, jonka myötä ripoteltiin satunnaisia kukkatauluja ja maisemakuvia käytäville ja odotustiloihin vain helppoina sisustuselementteinä, on auttamattomasti – ja syystäkin – historiaa. Jos potilaille kelpaa vain paras mahdollinen hoito, on syytä vaatia heille tarjottavalta taiteelta aivan samaa.

Taiteen kirjoa

Galleria Ortonissa on esiintynyt toistaiseksi pitkälti yli sata taiteilijaa, eikä tuosta listasta voi oikein edes enää poimia esimerkkejä laadusta – koko lista alkaa nimittäin olla jo kuin Suomen taiteen Kuka kukin on. Onpa jo tapahtunut niinkin, että jotkut nimekkäät taiteilijat ovat ottaneet ehkä vähän loukkaantuneinakin yhteyttä ja ihmetelleet, että miksi heitä ole vielä kutsuttu joukkoon. Seuraavan kauden ohjelman laatiminen ei siis tässä suhteessa ole kovin työlästä. Tarjontaa on, eikä kompromisseihin tarvitse tyytyä.

Galleria ei ole vierastanut mitään taiteen lajeja: maalausten, piirustusten, veistosten, grafiikan ja valokuvien lisäksi siellä on nähty videoita ja performansseja. Taide on ollut esittävää, abstraktia ja käsitteellistä. Kolmimetriset maalaukset ovat vaihtuneet välillä pienenpieniksi piirustuksiksi, ja kun veistäjien koot alkoivat tulla liian isoiksi, siirryttiin sairaalan takapihan puistoon, jonne kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloittamasta ideasta ryhdyttiin vuonna 2004 kasvattamaan deponoinneista koostuvaa veistospuistoa, joka sekin on jo muodostunut Helsingissä lajityypiltään ainutlaatuiseksi.

Kun taidevyöry sai alkunsa, levisi se pian sairaalan joka kolkkaan. Sairaalaan on deponoitu yksittäisten teosten ja muutaman lahjoituksen lisäksi kaksi mittavaa kokoelmaa: kuvanveistäjä Kain Tapperin (1930–2004) tuotannosta on esillä edustava näyte, viitisenkymmentä teosta – sekä veistoksia että piirustuksia – taiteilijan lesken Riika Vepsä-Tapperin avustuksella. Vastaavasti suomalaisen nykytaiteen intohimoisena keräilijänä tunnettu Pirkko Pasanen deponoi kokoelmistaan 50 teosta sairaalalle. Näin sairaalan vierailija saa vaihtuvan näyttelyn, veistospuiston ja deponointien myötä osakseen halutessaan varsin vankan annoksen suomalaista nykytaidetta, kuin museokäynnin verran konsanaan.

Gallerian suomalaisuudesta on lipsuttu varsin vähän, mutta virolaiselle veljestaiteelle on päätetty antaa sijansa, ja niinpä galleriassa onkin alkanut uusi perinne: tuoda tarkasteltavaksi vuosittain yksi virolainen taiteilijavieras – alansa kärkinimiä hekin.

Toinen uudempi perinne on kesänäyttelyiden sarja, jossa on edetty jo kahteen rupeamaan. Salvelan kesä – avajaisten jatkopaikan ja lukuisten Ortonista käynnistyneiden taidekeskusteluiden näyttämön, Ravintola Salven mukaan – esittelee ”ortonilais-salvelaisen kantajengin” tuotantoa kutsuvierailla höystettynä näyttelyissään, joita taidehistoriallisen vakavuuden sijaan leimaa pikemminkin ystävyys ja tietty hauskanpito.

Käytännön toimintaa

Galleria Ortonia on alusta asti leimannut ammattimainen ote. Kahvilan valaistus muutettiin asianmukaiseksi, ja näyttelyiden ripustuksessa on alusta asti käytetty parasta ammattiosaamista. Ripustajana toimi pitkään monen taitelijan legendaarinen työhuoneassistentti Kalevi Tainio (1954–2006). Ripustajina ovat toimineet myös nuoremman polven osaavat taidemaalarit Markus Rissanen ja Pasi Mälkiä. Viime vuosina ripustuksesta on vakituisesti vastannut vähän vanhemman polven taidokas konkari, taidemaalari Olavi Pajulahti. Apuna on vuosien mittaan toiminut usein maalari Riitta Kymäläinen. Avajaisjärjestelyissä on apuaan eläkkeelle siirryttyäänkin tarjonnut Tuula Vanonen.

Galleria painattaa jokaiseen näyttelyyn kutsukortin, järjestää avajaiset puheineen ja pitää perinteiset kunnon jatkot ravintola Salvessa. Vuosittain julkaistaan runsaasti kuvitettu nelivärinen luettelo, jossa esitellään kaikki kauden taiteilijat. Tämäkin toiminta käynnistyi heti alusta asti – vuosijulkaisuja on siis ilmestynyt toistaiseksi yhdeksän. Lisäksi Juhani Harrin (1939–2003) vuoden 2009 muistonäyttelyn yhteydessä julkaistiin numeroituna sadan kappaleen painoksena pieneen sikarilaatikkoon tehty julkaisu – nykyään jo tavoittamaton keräilyharvinaisuus. Gallerian graafisesta ilmeestä, kutsukorteista ja luetteloista vastasi ensin Rehor, vuodesta 2010 graafinen ilme on ollut myös Taide-lehteä taittavan valokuvataiteilija Timo Setälän vastuulla. Luettelon haastatteluihin perustuvat taiteilijaesittelyt ovat yhdessä tehneet alusta alkaen Kantokorpi, Taide-lehden entinen päätoimittaja, ja Pessi Rautio, Taide-lehden nykyinen päätoimittaja.

Galleria on myöskin alusta lähtien – vuosittain useampia kertoja – esitellyt Viljasen johdolla toimintaansa laajemmille ryhmille, sekä taidemaailmaan (muun muassa Helsingin Saskia ja Maecenas Kilta) että terveydenhuollon maailmaan liittyen. Vieraana on ollut myös lapsia ja esimerkiksi veteraaniryhmiä. Myös sairaanhoitopiirien taidehankintaryhmät ovat käyneet tutustumassa kokoelmiin, jolloin galleria on voinut esikuvallaan viitoittaa tietä kohti monipuolisempaa taide-elämää ympäri Suomen sairaaloiden.

Julkista tukea

Koska Galleria Ortonin toiminta on ollut täysin ei-kaupallista, on galleria solahtanut paikalleen suomalaiseen taide-elämään vaivatta ja ilman kateuden ilmapiiriä. Galleria on voinut esitellä sellaisiakin taiteilijoita, joilla on kiinteät galleriasuhteet muualle, eikä julkisen tuen ja kunnianosoitusten saaminen ole haitannut toiminnan henkistä ilmapiiriä – päin vastoin.

Gallerian toiminta onkin huomattu myönteisesti monella taholla. Valtion kuvataidetoimikunta on tukenut galleriaa toiminta-avustuksella vuosittain vuodesta 2005 alkaen. Suomen Kulttuurirahasto on antanut gallerialle apurahan vuosina 2005 ja 2007. Tuorein kunnianosoitus toiminnalle on Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton valtakunnallinen tunnustuspalkinto vuonna 2011. Gallerialla on myös epäilemättä osuutensa siihen, että Kiasman Ystävät ry. on nimittänyt sekä Seitsalon (2006) että Kantokorven (2011) Vuoden nykytaiteen ystäväksi. Seitsalo sai lisäksi vuonna 2006 vastaanottaa Helsingin Saskia ry:n Saskia-mitalin ja vuonna 2010 Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin kulttuuripalkinnon.

Jatkuvuutta

Seitsalo on siirtynyt eläkkeelle johtavan ylilääkärin toimesta, mutta hän jatkaa edelleen gallerian johtajana. Muutokset eivät uhkaa gallerian toimintaa, sillä Invalidisäätiö-konsernin toimitusjohtaja Heikki Teittinen on täydellisesti tiedostanut toiminnan tarpeellisuuden – sekä potilaille että henkilökunnalle: ”Gallerialla on ollut huomattava merkitys säätiön toiminnalle, se liittyy ja sopii meidän arvoihimme hyvin. Haluamme olla ihmisen asialla, auttaa avuntarpeessa olevaa palveluillamme… Haluamme lähteä humanistisesta kokonaisvaltaisesta ihmiskuvasta, johon liittyvät taide ja taiteesta nauttiminen, taiteen tervehdyttävän vaikutuksen ottaminen mukaan.”

Teittisen mukaan taide nivoutuu luontevasti myös tieteeseen – myös yksi säätiön keskeisistä ulottuvuuksista – luoden sen kanssa tavallaan analogisen suhteen arkielämän kanssa, jonka kanssa sairaalassa päivittäin kilvoitellaan. Ja onhan taidekin usein tutkimusta – yksi menetelmä lähestyä ihmismielen vaikeasti saavutettavia ulottuvuuksia. Tähän vaihtuvat näyttelyt tuovat säännöllisesti uuden näkökulman.

***

Lisäksi luettelossa oli kolme kirjoittamaani anonyymiä pikkupalaa, jotka ovat osapuilleen viimevuotisen luettelon pohjalta tehtyjä, mutta laitetaan nekin nyt tähän:

Ortonin teospuisto

Invalidisäätiön päärakennuksen takana olevaan puistoon on Galleria Ortonin toimesta muodostunut hiljalleen ja hieman häkellyttävästikin Helsingin merkittävin paikka, jossa on mahdollista tarkastella suomalaista ulkoveistoa edustavimmillaan. Kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloitteesta syntyneestä puistosta, jonne veistäjät ovat deponoineet töitään, on mahdollista tarkastella veistotaiteen teemojen ja materiaalin moninaisuutta. Mukana teoksillaan ovat Sirenin lisäksi tällä hetkellä Radoslaw Gryta, Jari Juvonen, Kaisu Koivisto, Ukri Merikanto, Pirkko Nukari, Matti Nurminen, Veikko Nuutinen, Kimmo Pyykkö, Ossi Somma, Barbara Tieaho ja Antero Toikka. 

Ukri Merikannon Kohisten-veistosta pystytetään 2006. Vasemmassa reunassa Kalevi Tainio, oikeassa Ukri Merikanto.

  
Näin sellaisetkin isot veistokset, joilla ei vielä ole pysyvää paikkaa, saavat varastoinnin sijaan kokea aitoa taideteoksen elämää ja tuottaa iloa ja mietittävää monenlaisille ihmisille sen kaikista rutinoituneimman taideyleisön lisäksi.

Salvelan kesä II

Taiteilijuuteen yhdistetään usein boheemi kapakkaelämä, mutta todellisuus on proosallisempaa: taiteilijat tuppaavat olemaan ahkeraa väkeä. He viihtyvät pikemminkin työhuoneillaan kuin kapakoiden humussa. Mutta on Helsingissä vähän dinosaurusmaisesti vielä ainakin yksi ravintola, jonka voi kokea aidoksi taiteilijaravintolaksi: Ravintola Salve Helsingin Hietalahdessa. Kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) – Galleria Ortonin taiteilijoita hänkin – ja intohimoisen taiteenharrastaja Vexi Salmen kantapöydästä kehittyi 1990-luvun myötä joidenkin taiteilijoiden kantapöytä, jossa he piipahtelevat työpäivänsä päätteeksi ja joskus illanistujaisissakin. Tähän pöytään on sittemmin liittynyt myös Galleria Ortonin väki ja joukko muitakin taiteenharrastajia. 

Jorma Hautala ja Olavi Pajulahti ripustavat Hautalan isoa maalausta viime kesän Salvelan kesään.

Kantapöydän taidekeskusteluissa syntyi myös ajatus omasta kesänäyttelystä, jonka ei tarvitsisi olla liian ryppyotsainen. Ravintola Salvekin lähti mukaan yhteistyökumppaniksi, ja niin sai alkunsa Salvelan kesä. Kantapöydän ahkerimmat istujat – Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Ukri Merikanto, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti ja Roi Vaara – toivat näytille tuoreita töitään, osa jopa varten vasten näyttelyyn tehtyjä.

Kesän 2011 myötä perinne alkoi siis jo vakiintua. Joukosta poistuneen ystävän, Ukri Merikannon (1950–2010) seuraajaksi päätettiin kutsua vuosittain vaihtuva vierailija – ystävä toki hänkin. Ensimmäisenä vuorossa oli taidemaalari Marika Mäkelä.

Tallennuskokoelmat

Kuvanveistäjä, akateemikko Kain Tapperin (1930–2004) mukaan ”taiteen tehtävä toteutuu vasta katsojien myötä”. Hänen leskensä, Riika Vepsä-Tapper alkoikin etsiä taiteilijan omissa kokoelmissa olleille teoksille varaston sijaan paikkaa, jossa ne voisivat tehtäväänsä toteuttaa. Apuun tuli Sairaala Orton, ja yhteistyö tuottikin jotain ainutlaatuista. Sairaalan tiloihin sijoitettiin vuonna 2009 deponointina kaikkineen viitisenkymmentä Tapperin teosta – sekä veistoksia että piirustuksia.

Kain Tapper, Hevon pylly, 2002.

Laajempaa nykytaidetarjontaa lisäsi myöhemmin samana vuonna museoillekin kokoelmiaan lahjoittaneen intohimoisen taiteenkeräilijä ja Saskia-aktiivin Pirkko Pasasen 50 teoksen tallennus. Tapperin tavoin Pasanenkaan ei halua varastoida vaan pitää kokoelmiaan esillä. Hänellä on myös omakohtaisia sairauskokemuksia, joiden myötä hän on kokenut taiteen elvyttävän vaikutuksen: ”Voipuneena teosten muodot ja värit antavat lohtua ja toipilaana runsas ripustus tarjoaa uutta pureksittavaa ajatuksille.”