Onneksi elämä on paljon paljon muutakin kuin pelkkää Guggenheimia. Onneksi se on usein itse sitä substanssia – taidetta –, jonka vuoksi tätä työtä haluan tehdä. Onneksi se on toisinaan sillä tavalla mieleenpainuvaa, että voin muistella joitain tapahtumia vielä vuosiekin kuluttua.
Lauantai-iltana oli taas voimakkaasti tällainen tunne.
Galleria Jangvassa järjestettiin taidemaalari Tapani Tammisen (s. 1937) näyttelyn yhteydessä konsertti, jossa soitettiin Tammisen sävellyksiä 1970–80-luvuilta. Bändinä oli pianisti Eero Ojasen johdolla toiminut trio, jossa Ojasen lisäksi soittivat Teppo Hauta-aho (kontrabasso) ja Teemu Salminen (puhaltimet) – alansa huippuja siis kukin:
Tamminenhan on varsinainen multitalentti: taidemaaalari on ollut myös sekä klassisen musiikin että jazzin säveltäjä ja kontrabasisti, mutta jonkinlaisena on/off-tyyppinä hän on ollut myös tinkimätön. Kun hän vuonna 1970 keskittyi musiikkiin, hän lakkasi maalaamasta kokonaan, ja kun hän vuonna 1981 palasi maalauksen pariin, hän lakkasi puolestaan kokonaan säveltämästä ja soittamasta.
Tarjolla oli siis harvinaista herkkua takavuosilta. Ohjelmistossa oli klassisen puolelle vivahtavaa kamarimusiikkia, jazzia ja Tammisen KOM-teatterin ajan teatterimusiikkia.
Fiilis oli sekä rennon vapautunut että harvinaisen intiimi. Galleriallinen yleisöä sai kokea tämän spektaakkelikulttuurin keskellä harvinaisen hetken, joka palautti esimerkiksi minut niihin 1960-luvun mustavalkoisiin valokuviin, joita olen nähnyt E-klubilta, jossa Tamminenkin aikoinaan soitti ja esiintyi myös taidemaalarina. Klubia veti muuten aikoja sitten edesmennyt setäni Niilo Kantokorpi, jonka vaiheita sekä kuvataiteen että rytmimusiikin edistäjänä saatan vielä joskus kartoittaa. Hän kun on aika unohdettu taustahahmo – mutta ilmeisen merkittävä, kuten Hauta-ahokin minulle lauantaina kertoi.
Päättyipä taideviikko hienosti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti