Aloitin sunnuntaisen näyttelykierrokseni Mari Sunnan (s. 1972) näyttelystä Maladies of Innocence (6.–30.10) Galerie Anhavassa. Olipas kummallinen näyttely. Sunnan taidot kasvavat, mutta hän ei tunnu oikein tietävän, mitä tehdä niillä. Niin moneen suuntaan maalaus kulkee. Väliin hän tekee sitä sellaista Schjerfbeck vs. manga -naamaa, jota en oikein enää tahdo jaksaa katsoa:
Untitled, 2010.
Väliin hän intoutuu hyvinkin ekspressiiviseen suuntaan:
Wings, 2011.
Väliin mukaan tulee symbolistissävyinen koristeellisuus ääriviivapiirustuksineen:
Tango, 2010.
Ja väliin hän lähestyy surrealismia:
Blue Love, 2006.
Tällä hakusessa olemisella ei synny oikein hillittyä näyttelykokonaisuutta, mutta siitä huolimatta täytyy kai kuitenkin todeta, että on kiinnostava tarkastella sitä, kun taiteilija rimpuilee erilaisten ilmaisumahdollisuuksien verkossa moniin suuntiin. Jälkimaku oli viipyilevä ja siten kuitenkin aika miellyttävä.
***
Nuori kuvanveistäjä Ilmari Gryta (s. 1979) oli valloittanut Galleria Sculptorin kolmella veistoksella näyttelyssään Kronologioita (5.–23.10). Teemana oli ajan kulku eri perspektiiveistä. Maailman pylväät kuvasi ihmisen rakentamisen yhtäaikaista massiivisuutta ja haurautta:
Saapuvat ja lähtevät oli puolestaan ehkä vähän humoristisenkin tunnelman – ainakin minulle – tuottava kiertokulun kuvaus:
Ja kolmas teos, Ajan kulku, joka yhdisti tupakantuhkaa ja kuun liikkeitä, oli saanut Grytan itsensä hauskan hybriksen valtaa: "teos, joka määrittää yksittäisen ihmisen oloa ajassa ja paikassa, ehkä oleellisemmin ja tarkemmin kuin mikään teoria tai yleinen mittausjärjestelmä":
Gryta on sekä taitava laitteenrakentaja että mittakaavan hallitseva veistäjä. Mukaan mahtu pientä ja suurta – myös ajatuksellisesti. Joku Kari Enqvistin kaltainen kosmologi saataisi pitää tällaista maailmankaikkeuden hahmottamista hömppänä, mutta ainakin minut se saa tehokkaasti isojen ajatusten äärelle – jos toki myös hymyilemään.
***
Galleria Amassa oli esillä Arto Korhosen (s. 1963) akvarelleja ja videoita (1.–26.10.):
Kirjo, 2011, akvarelli.
Korhonen on taidokas akvarellisti, ja näyttelyn teema – vaatteet ja pukeutuminen – oli kiinnostava, mutta ehkä olisi kannattanut vähän hillitä ripustusta. Toisin kuin tiedotteessa todettiin, Korhonen ei ole "rakentanut näyttelyynsä pieteetillä kokonaisuudet viimeisen päälle halliten". Näyttely oli levoton, liian runsas ja kahden koiramuotokuvan ripustaminen lattialle kalikoiden päälle oli alleviivaavuudessaan suorastaan typerää – eivät teokset nimittäin näyttäneet katutasossa olevilta koirilta vaan kapuloiden päällä nojaavilta ripustamattomilta akvarelleilta:
Itse vaatekuvat olivat kuitenkin tosi hienoja, ja videoteos Eero: Vaatteita vuosien varrelta – sekin kylläkin vähän kökösti installoitu –, jossa vanhempi mieshenkilö esitteli garderoobiaan, oli sekä hauska että arjen etnografiana vallan mainio. Noin niin kuin rahvaanomaisesti todeten: Kyllä minä näyttelystä lopulta tykkäsin. Eräs paikalla ollut kollegani kiinnitti kuitenkin huomiota siihen, että joissain kuvissa oli mukana liian ilmeinen mekaanisuus, joka syntyy valokuvapohjaisesta työskentelystä, ja niinpä katsoin asiaa uudestaan sillä silmällä – ja taisipa puhua kollega totta. Mutta varsinkin vaateripustusakvarellit olivat niin hienoja, että ryhdyin heti kuvittelemaan niitä siirtoja ja vähennyksiä, joilla näyttelystä olisi tullut tosi onnistunut kokonaisuus. Ja olisi muuten tullutkin.
***
Galerie Forsblomilla oli mahdollisuustutustua kolmeen taiteilijaan. Sveitsissä jo pitkään asunut kuvanveistäjä Veikko Hirvimäki (s. 1941) on jatkanut mytologissävyisten pikkuveistostensa näpräämistä sekä vähän isompienkin eläimien veistämistä puusta (1.–23.10.):
Ja kyllä on kiehtova tämä Hirvimäen luoma arkaainen maailma edelleenkin. Hieman vierastan sitä, että hän lisännyt värinkäyttöä veistoksissaan, ja usein se tuntuu vähän motivoimattomalta – ainakin kirkaampien värien suhteen:
Hirvimäen runsas kuvamaailma saa tietenkin helpotusta katsomiselle värien kautta, mutta olisi se kiehtova ilman niitäkin – näin muistan aiemmista näyttelyistä. Pikkuruiset rituaaliesineiden kaltaiset veistokset voisivat pelkkänä puuna ja patinanakin olla aika hyvä slow art -apuneuvo.
Vaan hieno näyttely silti.
***
Forsblomin maailmantähtiosastossa oli vuorossa (1.–23.10.) saksalainen taidemaalari André Butzer (s. 1973) ensimmäisellä Suomen yksityisnäyttelyllään. "Scifi-ekspressionistina" maineeseen noussut Butzer on luopunut figuratiivisuudesta – tosin mukana oli pari vanhempaa figuratiivistakin työtä – ja alkanut pursottaa aika villisti:
Hän osaa myös suhtautua modernismiin melko veikeällä huumorilla:
Untitled, 2011.
Eri asia on sitten tietenkin se, että laittaisinko esimerkiksi minä yli vuoden palkkani yllä olevaan maalaukseen. Arvatkaapas. Taidemaailma on aika kummallinen tämän tähti-instituution ja kapitalismin suhteen.
Butzer on tiettävästi vaikuttanut monen nuoremman polven maalarimme tuotantoon, joten on häntä hauska nähdä täälläkin. Kokonaisuus oli silti vähän onnahteleva, sillä eivät ne pari vanhempaa figuratiivista työtä – jotka olivat myös aika tuhnuja – tälle uudemmalle ilmaisulle mitään erityisen kiinnostavaa pohjaa luoneet. Retrospektiivit ovat sitten asia erikseen. Olisi vain näytetty uutta – näyttelyn nimen (Recent Works) mukaisesti.
***
Forsblomin studiossa oli sitten vielä tarjolla Leena Luostariselta (s. 1949) kuusi tuoretta akvarellia ja sekatekniikkatyötä paperille (1.–23.10.). Näiden joukkoon oli ripustettu yksi 1980-luvun maalaus. Outo kokoonpano, eikä tästä oikein varsinaiseksi näyttelyksi ollut. Mutta ei kai sitä sellaiseksi oltu tarkoitettukaan. Kunhan olivat myynnissä.
Krokotiili tropiikissa, 1986, öljy.
***
Taidepäivä oli siis varsin monipuolinen. Grytaa lukuunottamatta kokonaisuudet olivat kuitenkin haparoivia ja hajanaisia. Lisää tarkkuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti