Tänään posti toi iloisen yllätyksen. Kokenutkin kirjoittaja saa nimittäin silloin tällöin ihan uuden kokemuksen. Kirjoitin alkusyksystä elämäni ensimmäisen DVD-kansitekstin. Kyseessä on Maarit Suomi-Väänäsen (s. 1966) Pöheikön Hönkä, joka sai ensi-iltansa kesällä kuratoimallani Mäntän kuvataideviikoilla:
Pöheikön hönkä
Elokuvan ja mediataiteen kentillä ja niiden narratiivisten ja merkityssisältöjä luovien haarautumien risteyskohdissa viipyilevä Maarit Suomi-Väänänen menee uusimmassa teoksessaan iholle.
Pöheikön hönkä (2011) jatkaa samaa joutomaiden estetiikkaa kuin Jalkeilla taas (2009), joka hyödynsi elokuvallisia erikoisefektejä: räjähdyksiä, pyrotekniikkaa ja keinolunta. Pöheikön hönkä tekee samaa mikrotasolla: erikoistehostemaskeerausta ja erikoistehosteolioita käyttämällä sekä tanssi- ja performanssitaiteilijoiden liike- ja muotokieltä ohjaten Suomi-Väänänen luo avoimen narratiivisen rakenteen, jossa kommunikaatio välittyy puheen sijaan pinnoissa, liikkeissä ja eleissä. Merkit ja jäljet iholla, kuten arvet, tatuoinnit, palovammat, roiskeet ja mustelmat, kertovat sanatonta kertomusta menneisyydestä ja nykyisyydestä.
Pöheikön hönkä on tavallaan kuin mykkäelokuva, mutta nyrjähtäneen ekspressiivisen rakenteen lisäksi voimakkaasti pintaan nostettu äänimaisema – hyönteiset, kuuluvat ruumiintoiminnot ja musiikki – tekee tarinalle ja sen haarautuville sivujuonteille omat temppunsa: kaikki mitä kuullaan, ei aina ole sitä, mitä nähdään. Alkukantaiseen virittynyt mielemme alkaa lukea lapsen ja narsistisen vanhemman hienovireistä mutta hirtehisen huumorin sävyttämää tarinaa.
Suomi-Väänänen lähestyy keskellä hiekkakuoppaa sijaitsevalla autiosaarella elävää parivaljakkoaan – Likka ja Pik Mama – kuin antropologi, jonka välineenä on Glifford Geertzin lanseeraama käsite tiheä kuvaus – merkkien, eleiden ja äänten lukemista ja deskriptiivistä kuvaamista tietyllä tavalla yltiörealistisesti siten, että tuloksena on platonistinen, selkeärajaisen idean hahmottamisen sijaan luolien, loukkojen, hämärien rajojen ja epäjohdonmukaisuuksien todellinen kirjo, jota ei selitetä pois, ei redusoida. Selittämisen sijaan Suomi-Väänänen kontekstualisoi – merkit ja ääntelyt paljastavat kulttuurisia ja sosiaalisia toimintatapoja ja -malleja, jotka kaikessa suttuisuudessaan ja töhreydessään haisevat oikealta elämältä. Suhteissa on aina risteilevät kausaaliset suuntansa, jännitteensä ja kääntöpuolensa, mikä on syytä myös paljastaa: esimerkiksi Pik Maman ja Likan välistä suhdetta hiertää itsekkyys, vallankäyttö ja kateus, mutta siitä välittyy myös välittäminen ja omanlaisensa huolenpito. Dilemma on ikuinen: toisen itsenäisyys tarkoittaa toiselle yksinäisyyttä.
Jalkeilla taas ja Pöheikön Hönkä ovat taiteilija Suomi-Väänäsen elokuvallisia erikoistehsoteita tutkivan trilogian kaksi ensimmäistä, itsenäistä osaa. Vinksahtaneeseen huumoriin viritettyinä jäämme odottamaan mitä absurdia ja atavistista Suomi-Väänänen näyttää trilogian kolmannessa osassa.
Tekisi mieleni sanoa, että kaksi iki-ihanaa näyttelijää: Nina Renvall ja Appe Vanajas.
Pöheikön hönkä (2011) jatkaa samaa joutomaiden estetiikkaa kuin Jalkeilla taas (2009), joka hyödynsi elokuvallisia erikoisefektejä: räjähdyksiä, pyrotekniikkaa ja keinolunta. Pöheikön hönkä tekee samaa mikrotasolla: erikoistehostemaskeerausta ja erikoistehosteolioita käyttämällä sekä tanssi- ja performanssitaiteilijoiden liike- ja muotokieltä ohjaten Suomi-Väänänen luo avoimen narratiivisen rakenteen, jossa kommunikaatio välittyy puheen sijaan pinnoissa, liikkeissä ja eleissä. Merkit ja jäljet iholla, kuten arvet, tatuoinnit, palovammat, roiskeet ja mustelmat, kertovat sanatonta kertomusta menneisyydestä ja nykyisyydestä.
Pöheikön hönkä on tavallaan kuin mykkäelokuva, mutta nyrjähtäneen ekspressiivisen rakenteen lisäksi voimakkaasti pintaan nostettu äänimaisema – hyönteiset, kuuluvat ruumiintoiminnot ja musiikki – tekee tarinalle ja sen haarautuville sivujuonteille omat temppunsa: kaikki mitä kuullaan, ei aina ole sitä, mitä nähdään. Alkukantaiseen virittynyt mielemme alkaa lukea lapsen ja narsistisen vanhemman hienovireistä mutta hirtehisen huumorin sävyttämää tarinaa.
Suomi-Väänänen lähestyy keskellä hiekkakuoppaa sijaitsevalla autiosaarella elävää parivaljakkoaan – Likka ja Pik Mama – kuin antropologi, jonka välineenä on Glifford Geertzin lanseeraama käsite tiheä kuvaus – merkkien, eleiden ja äänten lukemista ja deskriptiivistä kuvaamista tietyllä tavalla yltiörealistisesti siten, että tuloksena on platonistinen, selkeärajaisen idean hahmottamisen sijaan luolien, loukkojen, hämärien rajojen ja epäjohdonmukaisuuksien todellinen kirjo, jota ei selitetä pois, ei redusoida. Selittämisen sijaan Suomi-Väänänen kontekstualisoi – merkit ja ääntelyt paljastavat kulttuurisia ja sosiaalisia toimintatapoja ja -malleja, jotka kaikessa suttuisuudessaan ja töhreydessään haisevat oikealta elämältä. Suhteissa on aina risteilevät kausaaliset suuntansa, jännitteensä ja kääntöpuolensa, mikä on syytä myös paljastaa: esimerkiksi Pik Maman ja Likan välistä suhdetta hiertää itsekkyys, vallankäyttö ja kateus, mutta siitä välittyy myös välittäminen ja omanlaisensa huolenpito. Dilemma on ikuinen: toisen itsenäisyys tarkoittaa toiselle yksinäisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti