Julkaistua 207 & Näyttelykuvia 482: Kentänreunan reunamilla

Eilen avattiin Urheilumuseossa kahden valokuvataiteilijan kiinnostava näyttely jalkapallon maisemista: Mikko Auerniityn (s. 1971) ja Harri Heinosen (s. ?) Football Landscapes (4.10.2011–8.1.2012). Kundit ovat kuvanneet juhlahetkien sijaan tietynlaisia vastakuvia jalkapallon tuottamista maisemallisista ulottuvuuksista ja löytäneet kenttiä, maaleja ja reviirien rajoja varsin yllättävistäkin paikoista:

Yyteri, 2008.

Liverpool, 2010.

Olin varsin iloinen, kun he keväällä pyysivät minulta tekstiä näyttelyn avajaisten yhteydessä julkaistavaan mittavaan kirjaan. Oli nimittäin erittäin kiinnostavaa uppoutua näiden kummallisten kuvien maailmaan. 
Eilen sitten koitti avajaisissa sadonkorjuun aika. Avajaisissa oli tunnelmaa, paljon ihmisiä ja ministeri Paavo Arhinmäki piti innostuneen puheen:

Arhinmäki puhuu, Auerniitty ja Heinonen kuuntelevat.

Tässä tekstini kirjaan:

Kentänreunan reunamilla

Maailman suosituin urheilulaji, jalkapallo, herättää suurimmassa osassa ihmisiä välittömästi runsaasti visuaalisia assosiaatioita. Kaulaliinojen ja pelipaitojen värit ovat tunnettuja. Jalkapalloa harrastamattomatkin tunnistavat useita kansainvälisiä tähtiä, ja monelle syntyy myös kuva vellovista fanimassoista, toisinaan myös jalkapallohuligaaneista. Visuaalisen mielikuvan lisäksi moni pystyy palauttamaan mieliinsä vaivattomasti jalkapallon tuottaman äänimaailman, kullekin joukkueelle ominaiset laulut, iskulauseet, rummut ja yleisön massiivisen pauhun. Jalkapallo luo värikkään ja äänekkään maailman, joka on sekä dynaaminen että nopeakäänteinen – usein myös varsin dramaattinen. Jalkapallon on myös isoa bisnestä, rikkaita ja eksentrisiä seurojen omistajia, uhkeita areenoita, luksuselämää, bisnestä, eikä pelaajien yökerhokäyttäytyminenkään ole faneille vierasta.

Valokuvataiteilijat Mikko Auerniitty ja Harri Heinonen ovat jo vuosia – sekä yhdessä että erikseen – valokuvanneet jalkapalloon liittyviä aihepiirejä, joiden kautta he lähestyvät jalkapallon maailmaa totutusta varsin poikkeavasti. He itse toteavat tekevänsä tietyllä tavalla vastakuvia sille, miten jalkapalloa yleensä kuvataan. Heidän kuvansa ovat kaukana kaupallisesta jalkapallokulttuurista ja mestarien liigan glamourista, mutta niitä leimaa kuitenkin voimakas dokumentaarisuus, jopa halu objektiivisuuteen. Metodina on juhlahetkien kuvaamisen sijaan kuitenkin lähinnä arjen katsominen ja havainnoiminen. Tähän liittyy myös voimakas poeettinen ulottuvuus, jonka voi jopa katsoa hakevan voimaansa pitkästä romanttisesta perinteestä: siinä missä 1700–1800-luvuilla harrastettiin raunioiden romantiikkaa, on nykyaikainen romantiikan kohde usein sivilisaation reuna, epäpaikka, jättömaa tai takapiha. Auerniitty ja Heinonen itse puhuvatkin takapihojen romantiikasta. Auerniitty ja Heinonen kytkeytyvät vaivatta ja häpeämättä romantiikan perinteeseen. He uskaltavat puhua kuvistaan suorastaan romantiikan maisemamaalauksen jatkajina – saksalaisen 1700–1800-lukujen vaihteen mestarin Caspar David Friedrichin maailma ei ole heille lainkaan vieras.

Auerniitty ja Heinonen eivät ole kuitenkaan mitään erikoisuuksien metsästäjiä, heidän tavoitteensa on dokumentaarisesti esittää kohteensa melko neutraalisti sellaisina kuin ne normaalille ihmissilmälle ja ihan tavallisille tarkastelukulmille näyttäytyvät. Samassa hengenvedossa romantiikan kanssa he voivatkin puhua myös realismista ja olla tavoittelematta ylimääräisiä sopivan ja tarkkaan harkitun kuvaushetken tuottamia efektejä, kuten vaikkapa dramaattista valoa erilaisine heijastuksineen ja varjoineen. Heidän mukaansa parhaat olosuhteet ovat yleensä sellaisia, joissa vallitsee pelkistetty ja tasainen, tietyllä tavalla demokraattinen valo, joka monen katsojan mielestä saattaa tuntua jopa tasapaksulta ja tylsältä, mutta juuri tällainen lähestymistapa saattaa parhaiten paljastaa tapahtumapaikan draaman ja sinne sijoittuvat – tai kuviteltavissa olevat – narratiiviset ulottuvuudet. Tyhjä vaatii usein mielikuvituksen avulla täyttämistä, läsnäolo manifestoituu usein juuri poissaolon kautta.

***

Auerniityllä ja Heinosella on takanaan pitkä historia jalkapallon kanssa. Molemmat ovat olleet myös ihan ”normaaleja” jalkapallofaneja omine seuroineen – Auerniityllä Benfica ja Heinosella Everton. Auerniitty on ollut selkeämmin valokuvataiteilija. Hän on ollut kiinnostunut sekä maisema- että arkkitehtuurikuvauksesta, jotka molemmat yhdistyvät vaikeuksitta tässäkin projektissa. Heinonen on puolestaan pitkään dokumentoinut jalkapallon jättämiä huomaamattomampia merkkejä. Hän on kuvannut seinäkirjoituksia ja tarroja: fanien vierailustaan jättämiä jälkiä tai reviirien merkkejä. Harrastus johti aina väitöskirjaan asti: liikuntasosiologinen tutkimus Jalkapallon lumo (2005) käsitteli suomalaista Everton-faniutta.

Auerniitty ja Heinonen ovat esiintyneet yhdessä jo useampaan kertaan sekä kahdestaan pitämissään näyttelyissä että yhteisnäyttelyissä. Vuonna 2006 he esittivät yleisölle sarjansa Footbal Colours, jossa he kuvasivat suomalaisia faneja tunnusomaisissa väreissään EM-karsintaotteluiden aikana. Sen jälkeen he ovat keskittyneet jalkapallomaisemiin (Football Landscapes), joissa he ovat tarkastelleet julkisen tilan ja jalkapallon yllättävän monimutkaista ja -puolista suhdetta toisiinsa.

***

Auerniityn ja Heinosen etsimet hakeutuvat usein paikkoihin, jotka tuntuvat epätyypillisiltä mutta jotka tarkemmin tarkasteltuna osoittautuvat hyvinkin tyypillisiksi. Kahden puun välinen nurmikon kuluminen saattaa kertoa siitä, että kyseessä on tärkeä paikka, jossa alueen nuorilla on tapana kokoontua pallon kanssa rakentamaan omaa sosiaalista maailmaansa. Kouliintunut silmä saattaa havaita tiiliseinässä liidulla piirretyn ja jo aikoja sitten haalistuneen maalin, ja kun katselee ylöspäin, aution kadun parvekkeella saattaa liehua alueen fanikulttuurista kertova lippu tai muu tunnus. Lyhtypylväiden ja rännien pienet tarrat rakentavat myös sosiaalisia rajoja: täällä hallitsemme me.

Euroopan jalkapallostadionit sijaitsevat usein keskustojen ulkopuolella – osin liikennejärjestelyjen takia, osin valvonnan tehokkuuden takia. Stadionit ovat ikään kuin väliaikaisia paikkoja, joiden henki manifestoituu vain otteluiden aikana, kun fanit täyttävät katsomot ja lähialueet. Muutoin niiden ympäristöä leimaa usein varsinaisen paikan hengen puuttuminen. Ne sijaitsevat usein määrittelemättömällä rajamaalla tai suorastaan joutomaalla. Ne ovat tyypillisesti ns. epäpaikkoja, joilta puuttuu identiteetti ja historia. Voisikin ajatella, että Auerniityn ja Heinosen maisemat kuvaavat yhdysvaltalaisen taiteilija Robert Smithsonin tavoin käänteisiä raunioita. Kyseessä on tietyllä tavalla raunioromantiikan vastakohta, joka kertoo siitä, kuinka modernit rakenteemme saattavat olla kuin raunioita jo ennen valmistuistaan.

Auerniityn ja Heinosen valokuvista voi lukea myös sosiaalikriittisiä ulottuvuuksia, jota he vahvistavat toisinaan satiiriakin lähestyvin keinoin. He saattavat esimerkiksi paljastaa kontrollikoneiston läsnäolon: aidat sekä valvotut ja toisinaan hyvinkin ennalta ohjatut kulkureitit stadioneiden uumeniin valvontakameroineen saattavat nekin olla heidän kuviensa kohteina.

Vaikka Auerniityn ja Heinosen kuvissa ei useinkaan näy ihmisiä, ne kertovat kuitenkin voimakkaasti jalkapallon sosiaalisesta dynamiikasta, sille ominaisesta kaksisuuntaisesta liikkeestä: jalkapallo sekä yhdistää että erottaa ihmisiä – aivan samanlaisin mekanismein kuin muoti. Kaikki tämäkin lyö leimansa jalkapallon tuottamiin maisemiin. Usein kyse on varsin pienistä ja arkisista asioista, joita ei ole aivan yksinkertaista havainnoida.

Dokumentaarisen valokuvan teho on usein siinä, että se antaa katsojalle virikkeitä omaan vastaavaan havainnointiin. Niin minullekin on jo käynyt. Kun olen matkustellut Auerniityn ja Heinosen valokuvia nähtyäni esimerkiksi Viron maaseudulla, olen kuin vaistomaisesti oppinut tunnistamaan paikkoja, joissa pelataan tai on pelattu jalkapalloa, vaikka kyse olisi vain puiden reunustamasta ruoho- tai hiekkakentästä. Sellaisen kentän reunalle on aina hauska pysähtyä, koska mielikuvitus alkaa välittömästi toimia. Paikka alkaa elää, ja sen draamat rakentuvat ilman palloa ja pelaajiakin. Katsoja voi myös hetkeksi vaikkapa uppoutua muistoihinsa. Minäkin olen muistanut jo useampaankin kertaan sen kerrostalon autotallin ovet, joiden väliin yritin kierrepotkuani sijoittaa, kun naapurin Mikko tai alakerran Vesa seisoivat kuviteltujen tolppien välissä.

Olen siis kokenut jo varsin konkreettisesti näiden outojen kuvien lumovoiman. Auerniitty ja Heinonen kuvaavat omien sanojensa mukaan ”kuvia jossa ei ole ikään kuin mitään, mutta kun kuvien ääreen pysähtyy, niiden narratiivisuus lisääntyy, kuviin voi kuvitella sosiaalisen miljöön”. Omasta kokemuksestani tiedän, että juuri näin nämä kuvat toimivat. Mutta samalla niiden hiljainen ja arkipäiväinen poetiikkaa takaa sen, että kuvien merkitys ei katoa yhdellä silmäyksellä tai tunnistamisella, ikään kuin arvoituksen ratkaisemisella.

***

Ja pannaanpa taas mainostaen. Kirjassa on tekstini lisäksi Auerniityn ja Heinosen esipuhe sekä Jukka Pakkasen tunnelmainen teksti. Tätä isokokoista,  104-sivuista kirjaa saa ainakin Urheilumuseosta 30 euron hintaan: