Eilen nivelrikkoista polveani alkoi särkeä jo aamuyöstä. Niinpä suunnittelemani näyttelykierros jäi tekemättä ja raahauduin vain Bulevardia pitkin yhteen aiemmin sopimaani palaveriin, jota en kehdannut enää siirtää niin lyhyellä varoitusajalla.
Todellisuudessa nautin Bulevardin läpi kävelystä jollain perverssillä tavalla. Teen sitä miltei päivittäin ja näen paljon huonoa tai keskinkertaista taidetta ja aina silloin tällöin sellaistakin taidetta, jonka aitoudesta en olisi ihan niin tavattoman varma. Tämä pitää jotenkin virkeänä – ärhäkkäänä ja valppaana, jos toki väliin vihaisenakin.
Olin lukenut lehdstä uutisen, jonka mukaan taidemaalari Kaj Stenvall (s. 1951) lopettaa galleriansa 27.10. Lopettamisen syyt ovat taloudelliset, mutta Stenvall totesi myös harminsa kritiikin puutteesta: "Maalaria harmittaa, että seitsemän vuotta toiminut galleria on taidepiireissä mielletty gallerian sijaan taidekaupaksi. 'Harva taidekriitikko on vaivautunut käymään siellä. Vaikka esillä on ollut minun töitäni, näyttely on vaihtunut kaksi kertaa vuodessa.'"
Ja minähän tunsin tietysti piston sydämessäni. En ole käynyt galleriassa kertaakaan seitsemään vuoteen. Niinpä päätin tänään lopetuksen kunniaksi suorittaa käynnin edes sen yhden kerran.
Vaan kuinkas kävikään. Ennen Stenvallia tuli vastaan Galerie Aspis, jossa en ole käynyt myöskään koskaan sisällä. Se kun kuuluu niihin suomalaisiin taidekauppoihin, joista voi ostaa sitä kaikkein epäkiinnostavinta tehtailtua kallista sisustustaidetta, joka on ihan oma lajinsa (kotisivuilta: "We sell masterworks in the best condition and ship anywhere in the world. We have a large stock of original prints from the world renowned artists such as Picasso, Braque, Chagall, Matisse, Miro, Warhol and Lichtenstein."). Taiteen kanssahan tällä toiminnalla ei juurikaan enää ole tekemistä. Päätin kuitenkin käydä nyt sielläkin edes kerran.
Vastassa ulkona kadulla oli tarjolla aikamoinen hirvitys: 
Eikä ikkunan teoskaan niin hirveästi innostanut:
Sisällä oli tarjolla Timo Solinin (s. 1947) näyttely (20.10.–20.11.). Gallerian mukaan Solin on "one of our most successful artists with several international exhibitions and awards". Jos ette häntä jostain syystä tunne, niin ei syytä kuitenkaan hirmuiseen huoleen. Solin yksi näitä ikuisesti väärinymmärrettyjä neroja, jotka tuottavat modernistisen taideteoksen kaltaisia sisällöllisesti tyhjiä objekteja ja jotka julkaisevat kirjoja tuotannostaan ja jotka saavat mystisiä ulkomaisia palkintoja ja jotka jostain yhtä mystisestä syystä eivät koskaan päädy taidehistoriaan – syynä tietenkin se, että taidemaailma on yököttävää kaverien suosintaa ja siihen nämä tositaitelijat eivät alistu. Tällaistakin taidetta Suomessa on itse asiassa aika paljon. En sitten viitsinytkään mennä sisään vaan tyydyin tiirailemaan ikkunasta ja ottamaan yhden valokuvankin sisälle päin:
Mutta muistakaa, että elämme kapitalismissa ja että taide on paljon monimutkaisempi professio kuin monet taide-elämää seuraavat ihmiset ymmärtävät. Ei minulla mitään valittamista ole. Eikä perusteita. Legitiimiä toimintaa, mutta aivan yhtä legitiimiä on olla kiinnostumatta siitä sen enempää.
***
Ja sitten oli viereisessä ovessa Stenvallin vuoro. Mutta minuun iskikin piru. En halunnut mennä sisälle. Päätinkin ottaa asian performatiivisesti: jos olen ollut seitsemän vuotta siellä käymättä, niin miksi ihmeessä lopettaisin tämän käymättömyyden juuri nyt? Miksi en veisi sitä katkeraan loppuun asti? Niinpä kävelin ohi ja otin vain kuvan ikkunasta:
Selvennetään kuitenkin hieman asiaa. Olen tavannut Stenvallin pari kertaa. Hän on erittäin sympaattinen kaveri. Olen nähnyt hänen maalauksiaan kohtuullisen paljon. Hän on taidokas maalari – oli jopa jo silloin, kun hän aikoinaan maalasi klassista suomalaista työläiskuvausta. Hän on myös vakavasti taiteeseensa suhtautuva maalari eikä suinkaan mikään tehtailija tai pelkkä markkinapelle niin kuin monet luulevat.
Mutta kyllä hän on auttamattomasti tullut tiensä päähän ankkamaalarina – eikä pelkästään taloudellisesti (jos näin siis on). Taidemaailma pelaa nimittäin aina myös mielikuvilla. Stenvallin brändi alkaa monessa suhteessa olla niin kulunut ja koko ajan edelleen rapistuva, että hänen olisi syytä vaihtaa tyyliään aika nopeasti, jos aikoisi vielä saada jotain merkittävää aikaiseksi. Kaikki mahdollisuudet hänellä siihen olisi. Stenvallin ensimmäinen ei-ankkamaalaus vuosiin saataisi olla jopa mediakohun aihe.
***
Tämä siirtolavan päädyssä Ruttopuistossa ollut sapluuna oli lopulta siihenastisen päiväni paras taideteos:
***
Sitten päätin katsastaa Taidesalongissa Heli Heikkisen (s. 1956) näyttelyn (1.–19.10.), jonka mainosta olin jo monena päivänä katsonut. Mutta koska olen freelancer, kalenterinhallintani on toisinaan aika heikkoa, ja näinkin vain jo puretun näytelyn jämät:
Näin osoitin siis silkkaa ammattitaidottomuutta. Oikein harmittaa ja hävettää. Heikkinen on nimittäin ihan kiinnostava taiteilija ja varsin taidokas taivaanrannan maalari. Tässä esimerkiksi Päättymättömät polut (2008):
Täten pyhästi lupaan ehtiä hänen seuraavaan näyttelyynsä.
***
Olihan Taidesalongissa sitten jo päällä toisen näyttelyn ripustus, jota sain vähän häiritä:
Taidemaalari Ossi Teerimäki (s. 1959) oli juuri ripustamassa näyttelyään (22.10.–9.11.). Teerimäki ei ole paljoa ollut esillä, ja hän olikin itse asiassa minulle aivan uusi tuttavuus. Varsinkin selvästi omakuviin pohjautuvat ekspressiiviset teokset näyttivät vahvoilta, joten aion mennä katsomaan näyttelyn valmiina vielä uudestaan.
***
Sitten raahauduin kotiin ja ryhdyin potemaan polveani sängyssä lukien. Otin yöpöydälle kaksi tuoretta taidelehteä, jotka luin sanasta sanaan yhdellä makaamalla.
Aloitin Taidemaalariliiton julkaiseman Taidemaalauksen uunituoreesta numerosta (3/11):
Ja voihan vittu, että tulin pahalle päälle. Olen kaikki Taidemaalauksen ilmestymisvuodet (2008–) yrittänyt olla kohtelias ja jostain kummallisesta solidaarisuudesta johtuen vaieta lehden surkeasta tasosta, mutta kyllä liika on liikaa...
Tuorein numero oli omistettu Reidar Särestönimen (1925–1981) kunniaksi elokuussa järjestetylle symposiumille. Taidemaalaus ei osoita alkeellisintakaan journalistista tajua. Jos liiton lehti ilmestyy vain neljä kertaa vuodessa ja jos lehdellä on tietty missio ("kirjoittajamme ovat kuvataiteilijoita ja uskomme, että juuri taiteilijanäkökulma tekee lehdestä tuoreen ja kiinnostavan"), olisi syytä panostaa esimerkiksi teemoihin vähän tarkemmin. Tämän teemanumeron artikkelit eivät selvästikään olisi antaneet aihetta koko lehden täyttämiseen. Hyvä toimittaja olisi tiivistänyt symposiumin sisällön yhteen tiukkaan reportaasiin ja tilaa olisi voinut antaa muullekin asialle. Nyt ainoa vähän muualle kurkottava juttu on löysää höpinää niiltä taiteilijoilta, jotka symposiumiin osallistuivat. Kaiken lisäksi haastatteluissa on yritetty rakentaa Särestöniemeen turhia tyhjänpäiväisiä aasinsiltoja. Tässä malllia näistä tuoreista ja kiinnostavista taiteilijanäkökulmista:
JONNA HYRY: Mikä on sun suhde Reidariin?
JASMIN ANOSCHKIN: [hmm... tota... ha-ha-ha...] sillä on tosi hienot roolivaatteet, ihailen niitä.
Kaiken lisäksi: luin koko lehden sanasta sanaan, ja aikaa kului aika tarkkaan puolisen tuntia. Jos olisin Taidemaalariliton jäsen, olisin loukkaantunut siitä, että liittoni tuottaa näin huonoa lehteä. Se alkaa olla jo selvä imagohaitta liitolle. Jutut ovat usein puolivillaisia, ja Jaana Teräväisen lehdelle luoma ulkoasu on täysin amatöörimäinen eikä tee kunniaa edes maalauksille. Lehdellä ei ole minkäänlaista ammattimaista journalistista otetta, ja toimistuskuntaan kuuluu vain liiton toimi- ja luottamushenkilöitä. Sinänsä ajatus siitä, että taiteilijat itse kirjoittaisivat enemmän taiteesta, on varsin hieno – ja sitä minäkin yritin aikoinani Taiteessa. Meillä on paljon hienoja kirjoittavia taiteilijoita, sekä nuoria että vanhoja, mutta jostain syystä Taidemaalaus näyttää vain tyytyvän siihen, mitä posti tuo mukanaan tai mitä jostain seminaarista saadaan vaivattomasti niputettua yhteen. Lehden teko vaatii myös aktiivista työtä, kirjoittajien etsimistä ja heidän kouluttamistaan. Tämä lehti ei sitä tunnu tekevän.
Olen itse asiassa lukenut jokaisen Taidemaalauksen ilmestyneen numeron kannesta kanteen. Ja olen myös tuntenut koko ajan syvää myötähäpeää. Tehkää nyt ihmeessä jotain!
Sorry.
***
Ja kuin malliksi tamperelaisen Rajataide ry:n julkaisemassa 1/2-lehdessä oli myös teema. Tuorein numero käsitteli monipuolisesti kuvan ja sanan suhdetta:
Ei riittänyt puoli tuntia – ei edes tunti, kun välillä piti oikein pohtia asioita. Kalle Hammin (s. 1969) ja Dzamil Kamangerin (s. 1948) toimitamassa numerossa – tässä muuten vinkki Taidemaalaukselle: voisitte vaikka kokeilla vaihtuvia päätoimittajia löytääksenne niitä tuoreta näkökulmia – oli mukana myös paljon taiteiijakirjoittajia. Näkökulmia oli monenlaisia ja teemaa käsiteltiin sekä taiteilijan omien teosten kautta (Minna L. Henriksson) että taiteilijan arkisen tekstuaalisen todellisuuden kautta (Hanna Saarikoski).
Tämä lehti arkistoidaan hyllyyn odottamaan tulevaa käyttöä.
Harmi, että Kaj Stenvall lopettaa galleriansa, ymmärrän kuitenkin juuri tuon kouluampumis tapauksen , ja minusta on erittäin töykeää ettei lehti laita siitä mitään ilmoitusta, että sellainen tapahtuma on kyseessä, kuitenkin mies tarkoitti vain hyvää. En usko kuitenkaan, että ankka-hahmo olisi mitenkään kuollut, mutta siitä on tullut sellainen tavaramerkki joka on liian kiintynyt stenvallin taideidentiteettiin, olisi hyvä jos hänellä olisi myös toinen hahmo ankan rinnalla, niin hänet tunnistettaisiin entistä paremmin ja monipuolisemmin.
VastaaPoista