Veli-Matti Saarinen: Taiteen Elämä ja Kuolema. Kirjoituksia kahdesta modernista taidekäsityksestä. Kuvataideakatemia 2011.
Kaikkea sitä pitääkin jouluna tehdä! Sen sijaan, että olisin istunut rauhassa kynttilänvalossa ja yrittänyt ladata akkujani tunsin oloni pikemminkin sellaiseksi, että olin valmistautumasa estetiikan approbatur-tenttiin, minkä teinkin noin 30 vuotta sitten menestyksellä.
Veli-Matti Saarinen opettaa Kuvataideakatemiassa taidefilosofiaa. Hän on julkaissut kirjan, jossa luodataan modernin taidekäsityksen juuria ja nimenomaan erästä suurta jakoa: kiistelyä taiteen elämästä ja kuolemasta. Saarinen on suorittanut lähilukua ensin Immanuel Kantin tekstien kanssa ja hahmottelee sitten kahta kehityslinjaa: toinen johtaa nykypäivään Friedrich Schlegelin (elämä) kautta ja toinen taas Georg Wilhelm Friedrich Hegelin (kuolema) kautta – langat nivotaan yhteen enemmän nykypäivän lukijaa koskettavan Walter Benjaminin kautta.
Kyllä minä kirjan kiinnostuneena luin, mutta erilaisia epäilyksiä heräsi paljon. On kuin Saarinen olisi keksinyt kuningasajatuksen ja sitten pakottanut lähdeaineistonsa vähän liiankin voimakkaasti ajatuksensa palvelukseen piilottamalla erilaisia ristiriitoja ja poikkeavia nyansseja. Lisäksi hän on niin voimakkaasti kiinni lähdeaineistossaan ja sitaateissa, että hän ei anna itselleen oikein lentotilaa. Teksti on kuivakkaan akateemista ja referoivaa. Hän olisi voinut tuoda estetiikan pohdintaa myös voimakkaammin "oikeaan" taidemaailmaan käyttäen sellaisia esimerkkejä, jotka ovat nykytaiteen harrastajalle kurantteja. Olisi niitäkin ollut tarjolla.
Nyt kun on jo jokunen päivä kulunut, luulen että en pääsisi tentistä läpi.
Sitä paitsi en usko pätkääkään Benjaminin ajatukseen, jonka mukaan "haaveileva, mietiskelevä suhtautuminen taiteeseen on siis uuden taiteen yhteydessä hylättävä". Esimerkiksi elokuvan kanssa ei voisi muka harjoittaa kontemplaatiota. Kyllä minä ainakin voin. Tunnistan myös itsessäni koko ajan – päällekkäin ja rinnakkain – erilaisia teoreettisia lähestymistapoja ja erilaisia ristiriitaisia suhtautumisia taiteeseen. Koko kuvio on aika irrationaalinen, eikä se enää edes vaivaa yhtään niin kuin se joskus nuorempana saattoi vähän tehdäkin. Joskus taide tuntuu kuolleelta, joskus elävältä. Joskus koen taiteen autonomisena maailmana, joskus vaadin sen sulautumista kaikkeen muuhun ajatteluun: filosofiaan, sosiologiaan, yhteiskunnallisuuteen ja psykologiaan. Kuinka kulloinkin – täysin Schlegelistä ja Hegelistä riippumatta. Olen kai tullut vanhaksi, koska en kiinnitä huomiota johdonmukaisuuteni puutteeseen – tai koen sen peräti rikkautena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti