Näyttelykierrokseni ovat viime aikoina vähän kärsineet, koska olen viihtynyt neljän seinän sisällä kirjoittaessani pariakin isompaa juttua, muun muassa artikkelia Erik Enrothin (1917–1975) yhteiskunnallisesta ajattelusta ja ihmiskuvasta. Enrothin näyttely avautuu Sara Hildénin taidemuseossa ensi helmikuussa.
Tälläkin hetkellä varsin ajankohtaiselta tuntuva Enrothin Poliitikot, 1947–48.
***
Eilen päätin kuitenkin myrskyn innostamana lähteä kadulle ja galleriakierrokselle. Kolme ensimmäistä gallerianäyttelyä katsoin vain ikkunasta, joten ei niistä sen enempää, että en olisi suotta epäkohtelias. Olin sitä paitsi jostain kumman syystä jo etukäteen päättänyt olla vähintäänkin hyväntahtoinen.
Galleria Katariina houkutteli kuitenkin sisään. Tarjolla oli minulle aiemmin tuntemattoman – vaikka hän onkin pitänyt jo seitsemän yksityisnäyttelyä – Antti-Ville Reinikaisen (s. 1980) näyttely Hallittujen muutosten rakennusmies (23.11.–11.12.): pari isoa installaatiota, kolme öljymaalausta ja vesiväritöitä. Rikkoutuneisuutta ja turmeltuneisuutta ja hyvin outoa tunnelmaa. Varsinkin installaatiot olivat vaikuttavia. Onkalossa (2011) mennään seinässä olevan reiän läpi toiseen tilaan, jossa ilmassa leijuu vettä vääristä paikoista valuva kylpyhuone:
Toisessa isossa installaatiossa Sortuja (2011) mentiin myös sisään tilaan, jossa oli taiteilijatarvikkeita ja piirustuskehikko, jonka läpi näkyi filmiä palavasta lähiöstä. Äänenä sateen ropinaa.
Reinikainen itse tarjoaa hauskan tuoteselostuksen: "Nyt nähtävillä olevan näyttelykokonaisuuden temaattisina innoittajina ovat toimineet mm. Juhani Pallasmaan tekstit, lapsuus lähiössä, kiinnostus Franz Mesmeriin ja itsesuggestioon sekä asuntomyynti-ilmoitukset." Hyvä soppa, sanoisin. Fenomenologia rikottuna mesmerismillä ja omilla arkikokemuksilla tuottaa oudon vinksahtaneen elämismaailman, jota Reinikainen osuvasti ja myös taidokkaasti kuvaa. Hän muuten itse esittelee näyttelynsä 11.12. klo 14.00.
Jaa, onhan minun kai vielä sanottava, että hänen maalauksistaan en liiemmin piitannut. Niiden räikeä värimaailma ei oikein toiminut tematiikan kanssa. Mutta tätä taiteilijaa kannattaa seurata – ja käykää ihmeessä tutustumassa hänen kattaviin kotisivuihinsa.
***
Galleria Duetossa oli tarjolla ihan toisenlainen maailma – ja kaukaa: Tuula Moilasen (s. 1959) näyttelyssä (7.–23.12) haettiin vauhtia Japanista. Moilanen on asunut Japanissa jo parinkymmenen vuoden ajan, ja hän tuntuu tietävän ja myös osaavan, mitä tekee. Ihan minun lajiani se ei kuitenkaa ole: klassisen japanilaisen puupirroksen ja mangan humoristinen sekoittaminen tuottaa ehkä vähän turhan pikkupirteää ja miellyttämisenhaluista jälkeä. Sitten kun siihen liitetään vielä kalevalaista tematiikkaa, ollaan jo miltei silkan vitsin puolella:
Olin ensin vain ärtynyt, mutta jotain viehättävää Moilasen lähestymistavassa kuitenkin on. Hänen leikkisyytensä on hyvä vastapaino sille ryppyotsaisuudelle, jolla japanilaiseen vanhempaan kuvakulttuurin on tapana toisinaan suhtautua. Hän ikään kuin riisuu pseudofilosofisuutta tehokkaalla tavalla.
Ehkä olin lopultakin siis vähintäänkin hyväntahtoisesti näyttelyyn mieltynyt.
***
Valokuvagalleria Hippolytessä on esillä Kimmo Sarjen (s. 1951) Asunto valtakadulla (2.–30.12.), kuvamontaasikokoelma 2003 vuoden Petroskoista, jossa Sarje oli tuolloin stipendimatkalla. Hän asui Lenin prospektilla samassa asunnossa kuin Juri Andropov oli aikoinaan asunut – talossa, joka toimi suomalaisen sotilassairaalan naisasuntolana 1940-luvulla. Näin Sarje on ollut rakastamansa neukkuhistorian, poliittisten pyörteiden ja nationalismin keskipisteessä, eikä olekaan ihme, että hän on lähtenyt kertomaan tarinaa. Mukana on myös aikalaismateriaalia sekä teksteinä että kuvina.
Varsin sympaattinen ja myös toisaalta aika syvähenkinen näyttely. Eihän Sarje kovin kummoinen valokuvaaja ole (ja millä lie digipokkarilla kuvannutkaan), mutta ei kai sillä niin väliä ole. Hän on kuitenkin enempi sellainen käsitteellinen dekonstruktionisti, joten kuvanlaatu, valotuksen tarkkuus tai esteettissävyiset visuaaliset oivallukset eivät ehkä ole niin tärkeitä. Ehkä minulle tuli myös vähän korostetunkin hyvntahtoinen olo, koska tunnistan Sarjessa sukulaissielun. Olen itsekin aina ollut kiinnostunut neukkuhistoriasta ja niistä paikoista – muun muassa Petroskoista, missä olin aikoinani myös kaksi viikoa stipendimatkalla ja Virosta, missä reissaan koko ajan –, joissa tuo historia elää omituisina historiallisina juonteina nykyhetken kanssa. Ja on siinä vähän raunioromantiikkaakin. Näin uskon olevan myös Sarjen kanssa, vaikka hän lähestyykin aiheitaan varsin älyllisesti.
Sarje muuten täyttää tänään 60 vuotta, joten lämpimät onnittelut!
PS. Ja muistinpa juuri, että ostin omalta stipendimatkaltani (joskus 1980-luvulla) Petroskoista paikallisesta kirjakaupasta Andropovin virallisen valokuvamuotokuvankin. Missähän sekin nyt on?
Muu Galleriassa oli esillä Jussi Koitelan (s. 1981) näyttely Ei kenenkään tila (25.11.–18.12.). Tilassa oli kaksi teosta. Seksiä kadulla oli banderollimainen projisointipinta, jossa vaihtuvat tekstit ovat kotoisin netistä poimituista seksikeskusteluista:
Toivoisin Koitelalta vähän enemmän provokatiivisuutta, mitä hän on aiemmin osoittanut, sillä tämä tekstivyöry ei lopulta herättänyt kovinkaan kummoisia tunteita. Ei varsinkaan tällaisessa galleriakontekstissa, jossa siihen törmäävät vain vannoutuneet asianharrastajat, joiden on helppo nähdä teos nykytaiteellisesti tarkastellen polittiisesti korrektina. Kokemuksessa kyse on pahimmillaan vain affirmatiivisesta muminasta.
Toinen teos olikin sitten itse muminaa: videoteos Ei kenenkään tila, josta tiedote toteaa: "Lähtökohta on nettivideo tutkija Henry Laasasen kirjan Naisen sekuaalinen valta -julkistamistilaisuudesta. Teos rakentuu videolle tallenetuista eleistä, puheesta ja muminasta, joilla yritän reagoida videolla käytyyn väittelyyn ja asettua tukemaan kumpaakin keskustelun osapuolta."
Tähän ei sitten hyväntahtoisuutenikaan riittänyt. Suttuinen kuva ja ääninauha, jonka edes yksittäisistä sanoista en saanut selvää. Ymmärrän pointin mutta en vain jaksanut.
***
Galleriakierrokseni loppui Kuvataideakatemian Galleria Fafaan, jossa oli esillä ensimmäisessä suomalaisessa yksityisnäyttelyssään Lotta Hänninen (s. 1984) ja Tight Blue Jeans (2.–18.12.):
Ja tämähän se hauska näyttely oli! Ei tarvinnut edes teeskennellä hyväntahtoisuutta. Hänninen sanoo käyttävänsä värejä "tv:n sisustusohjelmien tapaan". Hän maalaa asioita, joita näkee, mutta tekee sen pelkistäen, hillitysti ja hallitusti. Näin hänen jälkensä on kuin modernismia tai minimalismia, joita se ei siis kuitenkaan ole. En ole aivan varma, että onko Hännisellä tässä tietty leikkisyys mielessään, mutta ainakin minä sen koin niin. Ja tulin tavattoman hyvälle päälle.
Tässä vielä Hännisen Täydellinen pimennys (2011), öljy mdf-levylle:
Ja niinpä oli hyvä lähteä valmistamaan tom yum -keittoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti