Näyttelykuvia 540 & Luettua 95 & 96: Nostalginen opastuskeikka

Eilen illalla oli minulle henkisesti aika tärkeä keikka. Kävin EMMA – Espoon modernin taiteen museossa pitämässä yleisöluennon Juhani Harrista (1939–2003) hänen näyttelynsä (11.11.2011–17.3.2013) yhteydessä. Ennen luentoa oli kuitenkin aikaa piipahtaa Galleria Aarnissa, jossa oli Kari Vehosalon (s. 1982) näyttely Baroque of Violence (7.–30.12.):

Saastamoisen säätiön Päivi Karttunen tarkastelee Vehosalon maalauksia.

Näin viime vuonna Vehosalon töitä ensimmästä kertaa, ja olin tavallaan aika vaikuttunut. Hän on taidokas maalari, mutta nyt tuntui siltä, että hän on mennyt teemojensa kanssa jotenkin tukkoon. Hän toteaa tiedotteessa: "Kaunis muuttuu hetkessä iljettäväksi ulosteeksi, jonka kohtaaminen asettaa meidät kasvotusten halujemme salaisen maailman kanssa. Symbolisen todellisuuden kerran murentuessa löydämme itsemme jälleen alusta." Tällaisia hänen arkipäivän psykopatologiaa kartoittavat maalauksensa ovatkin, mutta edellisellä kerralla ne olivat mielestäni paljon kummallisempia ja kauheampia. Joku nitkahdus johonkin suuntaan olisi ehkä syytä tapahtua. 

 Modern Love IV, öljy kankaalle, 2011.

***

Mutta sitten pitämään luentoa. Puhuin tunnin verran Harrin taiteesta pienelle mutta hyvälle yleisölle. Porukkaa oli paikalla alun toistakymmentä, suurin osa keski-ikäisiä naisia – niitä, jotka suomalaista kulttuuria pitävät pystyssä. Kävin vähän läpi Harrin elämänvaiheita ja yritin sijoittaa häntä tadehistorialliselle kartalle – muun muassa uusrealismiin. Yritin availla hänen teemojaan, en niinkään yksittäisiä töitä, koska muistan hänen oman nihkeän suhtautumisensa teosten avaamisyrityksiin. Harrille hänen oma teoksensa ei nimittäin koskaan ollut tarina vaan pikemminkin tarinageneraattori, jonka elämä alkoi vasta sitten, kun hän sen oli käsistään päästänyt. Hänen sanojensa mukaan "vain huonot työt ovat valmiita".Ja toki vähän muistelin niitäkin vuosia, jolloin istuin hänen kanssaan ravintola Salven kantapöydässä ja kerroin tästä joitain kaskujakin. Tunnelma oli hyvä ja keskusteluakin virisi.

Nizzasta Bombayhin, Taj Mahalista Negrescoon, 2001. Tämän teoksen synnyn muistan itsekin oikein hyvin. Ja Negrescohan on legendaarinen nizzalainen hotelli ja ravintola, jossa Harri myös viihtyi.

Tunsin Harrin hyvin hänen viimeisinä viitenä vuotenaan, mutta vanhemman tuotannon suhteen minun oli tietenkin tehtävä vähän esitöitäkin luentoa varten, ja niinpä luin eilen myös kaksi keskeistä häntä käsittelevää julkaisua:

 Soili Sinisalo, Berndt Arell & Christian Hoffmann (toim.): Juhani Harri. Esinesommitelmia ja kollaaseja 1960–90. Turun taidemuseo 1991. [Tekstit: Soili Sinisalo, Kalevi Seilonen, Arto Virtanen]

Tämä on hieno ja kattava näyttelyluettelo, joka on epäilemättä edelleenkin se kaikkein paras johdatus Harrin työskentelyyn. Tänä vuonna kuolleen Kalevi Seilosen henkilökohtaiset muistelukset täydentävät hienosti Ateneumin nykyään eläkkeellä olevan johtajan Soili Sinisalon paneutunutta tutkielmaa, jossa hän käy läpi Harrin teemoja. Mainittakoon muuten se, että etsin omaa kappalettani tästä julkaisusta viitisen vuotta antikvariaateista. Joten jos tähän törmäätte, pankaa se visusti talteen.

Krista Mikkola (toim.): Juhani Harri. Amos Andersonin taidemuseo 1996. [Tekstit: Bengt von Bonsdorff, Bo Carpelan, Seppo Heiskanen]

Tämä on puolestaan Helsingin juhlaviikkojen Vuoden taiteilija -näyttelyn yhteydessä tehty julkaisu. Seilosen tavoin myöskin tänä vuonna kuolleen Bo Carpelanin teksti toimii juuri niin kuin edellä olen todennut: Harrin työt ovat toimineet tarinageneraattoreina, kirvoittaneet Carpelanista omansalaisia tarinoita. Informatiivista teskti ei siis ole, mutta näkemyksellistä sitäkin enemmän. Seppo Heiskasen lyhyt haastattelupätkä on myös varsin valaiseva Harrin tiettyjen perusajatusten kannalta. 

Hienoja julkaisuja molemmat. 

***

Sitten vielä varsin iloinen sattuma. Googlettelin myös Harria ja löysin verkosta oman kymmenen vuotta vanhan tekstini Suomen taiteen triennaalin julkaisuun Interface. Näyttely pidettiin Göreborgissa syksyllä 2001. Joskus keväällä 2001 istuin Harrin kanssa pitkään magnetofonia käyttäen ravintola Salvessa ja tein mielestäni aika hyvän haastattelun – ainakin eilen tuntui siltä. Luettelon olen jo hukannut, ja tuhoutunut tietokoneeni vei tekstinkin mukanaan, joten oli aika hauska löytää tuo teksti bittiavaruudesta. Tässä se kokonaisuudessaan:

Esineet palettina

Juhani Harria nimitetään usein romanttiseksi, toisinaan jopa nostalgiseksi. Näillä sanoilla ei kuitenkaan tavoiteta Harrin ominaislaatua taiteilijana. Myönnettäköön, että hänen esinekoosteensa ovat kauniita sillä tavoin kuin mennyt maailma oli kaunis ja että hänen valitsemiensa materiaalien värimaailma on usein murrettu, hillitty, haalistunut, ajan krakeloima, ohentama tai haurastuttama, mutta kauniin surumielisyyden lisäksi niihin kätkeytyy kuitenkin enemmän. Ne eivät ole kuin hillittyjä eleitä hautajaisissa. Niissä on mukana myös tuska, pelko, viha ja julmuus. Harri tavoittelee kauneutta, ja sana vilahtaakin usein hänen puheessaan, mutta hänelle kauneus ei ole vain sievää pintaa: ”Se on samaa mitä elämässä on. Minulle kaunis tarkoittaa kauneutta koko kirjossaan, myös julmuuden kauneutta...”

Juhani Harri varttui Vaasassa, pienessä Pohjanlahden satamakaupungissa papin poikana. Varhaisimmat vaikutteet tulivatkin kirkkomaalauksesta ja sitä kautta myös Georges Roualt’lta: ”Kopioin intohimoisesti Roualt’ia. Rakastin hänen väkevää voimaansa.” Harri maalasi nuorempana paljon, mitä nykyään harvemmin muistetaan, mutta hänelle se oli lähinnä ”maalaamisen yrittämistä”, ja hän löysikin nopeasti oman lajinsa: esinekoosteet, laatikot joista hänet on tunnettu jo 1960-luvulta asti. Lähtökohdat eivät kuitenkaan olleet taidehistoriallisia. ”En saanut taide-elämästä kimmokkeita tekemiseeni, vaan lähinnä vaasalaisista osto- ja myyntiliikkeistä, joissa oli hyvin kauniita merimiesten tekemiä laivalaatikoita. Ne olivat ensimmäinen lähtökohtani. Ei Suomessa – saati Vaasassa – siihen aikaan tiedetty yhtään mitään Armanista, Spoerrista tai varsinkaan Joseph Cornellista.”

Harrin esinekoosteet liittyvätkin luontaiseen elämänpiiriin, pienen merikaupungin arkeen. Niiden romanttisuus on usein katsojan romanttisuutta. ”En ole ollenkaan romantikko. Ehkä pikemminkin silloin nuorempana etsin totuutta. Kaikki ne symbolit, joita käytin - laivat, linnunmunat jne. – ne olivat totta. En kuitenkaan lähtenyt merikaupungin poikana merille, vaikka lähellä olikin, vaan lähdin Ruotsiin ja tapasin suuren surrealistin Max Walter Svanbergin.” Harri oli jo lehtien välityksellä – Konstrevy ja Paletten – tutustunut ruotsalaiseen konstruktivismiin. Myöhemmin matkallaan Ruotsiin Harri tutustui Svanbergin lisäksi Halmstadin ryhmään. Muodolliset taideopintonsa Harri suoritti suomalaisen modernismin linnakkeessa, Vapaassa Taidekoulussa. Mutta meni sitten menojaan. Suomen pienelle taidemaailmalle on ollut ominaista yhden totuuden hegemonia – oli sitten kyse 1960-luvun informalismista, 1970-luvun realismista tai vaikkapa nykyhetken videon ja värivalokuvan dominanssista –, mutta Juhani Harri on pysytellyt koko uransa ajan poissa ismien taistelusta. Häneen on kumma kyllä myös aina suhtauduttu myönteisesti. Alkuun hän oli ”sympaattinen kylähullu”: ”Käyttäydyin hyvin enkä pitänyt meteliä.” Sukulaissielut tulivat toki tutuiksi, Harri tutustui muun muassa Armanin ja Spoerrin tuotantoon ja sittemmin ystäväkseen tulleeseen Ed Kienholziin. Suoranaisia esikuvia ei kuitenkaan enää tarvittu, ja – sitä paitsi – ”mitä vähemmän vaikutus näkyy, sitä merkittävämpää se on”, siteeraa Harri Kienholzia.

Meteliä Harri ei ole pitänyt koskaan. Hän ei julista eikä oikeastaan kerro tarinoitakaan, vaikka hänen työnsä ovatkin avoimen narratiivisia. Tarinoiden kertomisen sijaan ne generoivat tarinoita. ”Malevitšin Musta neliö on synnyttänyt suuren joukon tarinoita. Jokainen hyvä työ luo oman myyttinsä, tarinansa, kertomuksena, joka on täysin irti tekemisestä. Minä en halua missään nimessä tarjota omaa tulkintaani. Minulla on toki oikeus tulkintaani omista töistäni, niin kuin muillakin, mutta en missään tapauksessa halua kertoa sitä. Rakastan hyviä tarinankertojia, mutta itse kertominen kuuluu kirjallisuuteen.” Vaikka Harri asettuukin tietyllä tavalla luontevasti modernismin herooiseen perinteeseen ja on aina säilyttänyt arvoituksellisuuden itsessään, on hänen antauduttava teostensa edessä: ”Hyvä työ ei koskaan ole valmis. Ainoastaan keskinkertaiset tai huonot työt ovat valmiita. Hyvän työn tarkoitus on olla luova – ei tekijä ole luova. Tekijä katoaa johonkin outoon usvaan ystävällisten kapakoiden myötä, mutta hyvä teos jatkaa elämäänsä ja muokkaa itse itseään.”

Harri ei siis kerro tarinoita mutta ei myöskään tee kuvia pelkästään jossain esteettisessä mielessä. ”Sattuma on minulle tärkeämpi kuin estetiikka. Itse tekeminen on arvoitus. En minä tiedä etukäteen oikeastaan mitään. Itselleni määrittelemä lähtökohta menettää merkityksensä ja vuosien mittaan menettää sitä yhä enemmän ja enemmän. Olen onnellinen siitä, että yllätän itseni, silloin kuin teos ei muistutakaan sitä mitä toivoin. Pettymykset ovat tietysti myös raskaita, mutta ne ovat myös hyvin tärkeitä. Huonot työt ovat kuitenkin huonosti kivetty tie, jota sinun on pakko kävellä. Palaan usein vanhoihin teemoihin, mutta sitten ne ovat täysin erilaisia. En tiedä onko minulla huono muisti vai häivytänkö asiat tahallani, sitä en tiedä eikä se kiinnostakaan.”

Harrin suhde esineisiin ei ole nostalginen tai historiallinen. ”Suhteeni esineisiin on lämmin. Samalla tavoin kuin maalari katsoo palettia ja löytää syvän, kauniin ruskean, minä voin katsoa samalla tavalla patinoitunutta ja ruostunutta pintaa. Ei minun tarvitse tuntea – enkä yleensä välttämättä tunnekaan – esinettä, sen historiaa tai käyttöä. Minulle esineet ovat paletti.” Hänen esineidensä historia on yleisinhimillistä historiaa – ei tiettyä nimettävissä olevaa aikakautta, tyyliä tai elämäntapaa. Esineet kantavat historiaansa pikemminkin fenomenologisesti, vailla spesifin ajan ja paikan merkityskerrostumaa. Ne ovat olleet ja muokkaantuneet, ja nyt ne on sattumanvaraisesti löydetty. ”Suhteeni historiaan on se, mitä viiden vuoden ajan olen Vaasan lyseossa lukenut. Ei minulle ole mitään mennyttä aikaa, jota töissäni hahmotan.”

Aika kuitenkin kuluu, lineaarisestikin. Jotenkin osuvasti merikaupungin poika on päätynyt merikaupungin arvostetuksi taiteilijaksi. Hänet tapaa useimmiten perinteisen merimieskapakka Salven perimmäisestä pöydästä. Mutta ravintolassa eivät käy enää merimiehet vaan miehet, jotka työstävät massiivisia koosteita läheisellä suurella telakalla, viereisen satama-altaan takana. 

***

Istuin Harrin kanssa Salvessa, haastattelin häntä yllä olevaan juttuun Salvessa ja eilen oli sitten vielä kiirehdittävä luennon jälkeen Salven pikkujouluihin:

Vaikka ylläolevaan kuvaan sainkin vangittua kaksi taiteilijaa – Tarja Teräsvuori (s. 1949) ja Heikki Mäntymaa (s. 1944) – pikkujoulujen tanssilattialta, ei Salvekaan enää ole ihan sama kuin Harrin aikoina.
Nostalgian vallassa hipsin kotiin melko varhain.