Julkaistua 307: Salvelan kesä III

Tuli tänä aamuna rustattua yksi tiedote:

Salvelan kesä III

Galleria Orton järjestää yhteistyössä Ravintola Salven kanssa 4.6. – 29.6.2012 perinteisen kesänäyttelyn Salvelan kesä – jo kolmatta kertaa. Kesätauon jälkeen näyttelyyn ehtii tutustua vielä 30.7.–3.8. ennen kuin syyskausi uusine taiteilijoineen alkaa.

Yhtä aikaa kevytmielisessä ja vakavassa taidenäyttelyssä esiintyy tuttuun tapaan joukko eturivin suomalaisia taiteilijoita, joita yhdistää ystävyys, taiteilijaravintolan viimeisten mohikaanien henki ja usko taiteen hyvää tekevään voimaan. Mukana ovat Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti ja Roi Vaara. Jottei verenvähyys pääsisi iskemään, päätettiin viime vuonna aloittaa uusi perinne: joka vuosi kutsutaan mukaan joku henkisesti läheinen vieras. Tänä vuonna vuorossa on myös Galleria Ortonissa esiintynyt tamperelainen taidemaalari Teemu Saukkonen.

Viime vuonna Salvela II:ssa tarvittiin voimaakin, kun Matti Nurmisen veistoksia ripustettiin. Vasemmalta Seitsalo, Nurminen ja Pajulahti.

Juhani Harrin ja Vexi Salmen ympärille alkoi 1990-luvulla kehittyä Helsingin Hietalahdessa sijaitsevaan Ravintola Salveen pöytäkunta, jossa käytiin innostuneita ja toisinaan kiivaitakin taidekeskusteluja ja jonka myötä Salvesta tuli taiteilijaravintoloistamme ehkä se viimeisin. Pöytäseurue on vuosien mittaan laajentunut, ja sen kautta esimerkiksi Galleria Ortonin Seppo Seitsalo ja Sirpa Viljanen ovat pystyneet seuraamaan taidemaailmamme virtauksia.

Kaikki yllä mainitut Salvelan taitelijat ovat esiintyneet yksityisnäyttelyillään yli kymmenen vuotta toimineessa Sairaala Ortonin kahvilassa sijaitsevassa Galleria Ortonissa – maailman ainoassa galleriassa, jolla on oma sairaala.

Kesänäyttelyn on kuratoinut taidekriitikko Otso Kantokorpi, joka jo viime vuonna päätti, että ei kaiken tarvitse aina olla niin ryppyotsaisen temaattista. Hyvä taide ja taiteilijoiden välinen ystävyys luovat tarpeeksi temaattista kehikkoa, jotta katsojat voivat nauttia taiteesta ilman mitään ulkoisia paineita.

Näyttelykuvia 691 & Virossa 68: Kaivopuistossa ulkomailla

Eilen kävin Viron suurlähetystössä Kaivopuistossa – eli virallisesti Viron maaperällä – neuvottelemassa kulttuurineuvos Liisa Ojaveerin kanssa eräästä Galleria Ortonin tulevasta Viroon liittyvästä näyttelyprojektista. 

Ja eiköhän sielläkin ollut tarjolla taidenäyttely. Lähetystö nimittäin esittelee säännöllisesti tiloissaan virolaista taidetta. Eikä pelkästään etabloituja klassikoita tai pönötystä. Nytkin oli esillä ihan railakasta nuorempaa taidetta. Kristi Kongi (s. 1985) tutkailee naisidentiteettiä erilaisissa kuvitelluissa konteksteissa näyttelyssään Sinä olet minun kisuni ja on käyttänyt aika usein itseään mallina. Näyttelyn piti olla alunperin lyhyempi (9.2.–31.3.), mutta muista aikataulusyistä se jatkaa vielä kesään.  

 

Ja Ojaveeriin voi muuten ottaa yhteyttä ja sopia näyttelyissä käynneistä. Tietoja löytyy aina lähetystön kotisivujen tapahtumakalenterista.

Katutaidetta 73: Sosiaalisesta identiteetistä

Törmäsin taas tuttuun jälkeen, jota on alkanut näkyä eteläisessä Helsingissä:

Minun sosiaalinen identiteettini koostuu pitkälti siitä, että tapaan koko ajan taiteilijoita. Onneksi väliin minulle uusiakin tuttavuuksia, kuten tiistaina erään suomalaisen klassikon, valokuvataiteilija Ben Kailan (s. 1949), jonka 1980-luvun Polaroideja kävimme Martti Jämsän (s. 1959) kanssa katsastamassa tulevaa Polaroid-näyttelyä varten: 

Julkaistua 306: Carnegie-palkinto tutuilla linjoilla

Eilisessä Kauppalehdessä ilmeistyi lyhyt juttuni Carnegie Art Award -näyttelystä Amos Andersonin taidemuseossa. Oli taas vähän pikainen tilaus. Olin toissa-aamuna klo 11 palaverissa keskustelemassa Tapio Tapiovaaran (1908–1982) kirjankuvitustaiteesta, kun pomoni lehdestä soitti ja ilmoitti, että huomiseen lehteen piti saada juttu, aikaa yhteen saakka. Siitä sitten palaveri loppuun ja töihin – onneksi olin jo käynyt pressissä edellisenä torstaina: 

Carnegie-palkinto tutuilla linjoilla

Pohjoismaiden merkittävin taidepalkinto toistaa itseään kuin Euroviisut konsanaan, mutta se ei estä nauttimasta hyvästä taiteesta.

Pohjoismaisista taidepalkinnoista prestiisipitoisin eli Carnegie Art Award on nyt jaettu kymmenennen kerran, ja näyttely on saapunut kierroksellaan Helsinkiin.

Suomessa onkin nyt hyvä juhlia, koska ensimmäisen palkinnon ja 1.000.000 kruunua voitti tänä vuonna Heikki Marila huikeilla ekspressiivisillä kukkamaalauksillaan, joilla hän on viime vuosina nauttinut suurta suosiota myös kotimaassaan.

Carnegiessa on mukana 17 pohjoismaista taiteilijaa, joista suurin osa on taidemaalareita, mutta onpa mukana taas yksi valokuvataiteilijakin, Heli Rekula. Carnegie on ollut nimenomaan maalaustaidekilpailu, mutta on se jopa voitettukin valokuvilla. Tämä herättää kuvataidepiireissä hilpeyttä, ja minunkin mieleeni juolahti, että mukana olevan suomalaisen Stig Baumgartnerin monumentaalisilla ja varsin plastisilla abstrakteilla maalauksilla voi aivan hyvin voittaa veistoskilpailunkin.

Näinkin voi maalata. Norjalainen Per Inge Bjørlo (s. 1952), Colour Follows Form Follows Psyche I & II.

Taiteenlajien rajojen venyttäminen ei kuitenkaan ole suuri ongelma, vaikka se kertookin niistä oudoista tavoista, joilla jatkuvasti kriisissä olevan maalaustaiteen on pyrittävä takaisin taiteen keskiöön. Paljon ongelmallisempaa on Carnegien jatkuva samankaltaisuus. Palkintoraadit tuppaavat pysymään samoina, ja se todella näkyy siitä kuvasta, mikä pohjoismaisesta huipputaiteesta halutaan antaa. Osa taiteilijoista on roikkunut mukana sekä varsinaisessa kilpailussa että bubbling under -osastossa jo pitkään. Prosessi on myös turhan raskas: nytkin raati kävi läpi 127 nimettyä taiteilijaa ennen varsinaista kilpailua.

Toisaalta yleisön ei tarvitse tietää kaikkea taustatyötä. Carnegie esittää kuitenkin aina hyvää pohjoismaista taidetta. Vaikka näyttely ei kokonaisuudessaan olisi erityisen kiinnostava, voi sieltä poimia omia suosikkejaan – nyt jopa ihan esittävääkin maalausta kuten konkari Jarmo Mäkilän lapsuutta peilaavat kuvat.

Näyttelykuvia 687 & 688 & 689 & 690: Vankileirien saaristo

Sunnuntaina lähdin pienelle näyttelykierrokselle. Aloitin Muu Galleriasta, jossa oli kaksi näyttelyä.

Sanni Sepän (s. 1980) Eläinteoria (4.–27.5.) oli veikeä näyttely, jossa nuori taiteilija oli installoinut lapsuuden piirustuksiaan ja valmistumisensa jälkeen tekemiään värikynäkopioita – muun muassa loputtoman määrä Pohjolan lintuja:

Identiteetti on ilmeisesti hakusessa. Näin taiteilija itse: "Mietin sitä, kuinka ihmiset on helppo määritellä harrastuksen, opiskelupaikan tai lempimusiikin perusteella. Mitä teokset, joissa on vain eläimiä kertovat minusta? Eivät yhtään mitään ja kaiken sen, mitä haluat kuvitella."

Työstämällä asiat selviää. 

Ja uniikkiuden probleemaakin on taiteessa aina syytä miettiä.

***

Samassa paikassa oli esillä Juha Mäki-Jussilan (s. 1967) animaatio Äkkiä viime kesänä (4.–27.5.). Tennessee Williamsin näytelmäklassikko oli animoitu kasveilla:

 

Hauska ja absurdi video, mutta en minä oikein ymmärtänyt sitä, mitä Suomen kesän nopeudella oli Williamsin näytelmän kanssa tekemistä. Viihdyttävä neliminuuttinen kuitenkin. 

***

Helsingin Taidehallissa oli Pirjeta Branderin (s. 1970) Pahan kukkia (28.4.–3.6.). Brander oli tiivistänyt usein pahan tematiikasta lähtevät teemansa tiukaksi kokonaisuudeksi, jossa oli kuitenkin paljon elämyksellisiä ulottuvuuksia:

Usein kirjallisesti orientoitunut Brander rakentaa hienoja ja hitaasti avautuvia installaatioita teemojensa pohjalta. Välittömiä ahaa-elämyksiä ei siis kannata odottaa – paitsi ehkä joidenkin yllättävän hauskojenkin animaatioiden osalta –, mutta uniaan kannattaa katsomiskokemuksen jälkeen odotella. 

Mutta minä olisin kyllä ripustanut näyttelyn hieman toisin. Nyt yhdessä salissa on monta tasakokoista animaatioita taulutv-screeneillä. Minä olisin kokeillut yhtä kunnon kankaalla ja ison äänen kanssa – vaikkapa Max Savikankaan säveltämää Akvaariota (2011).

Kuitenkin hieno näyttö useamman vuoden määrätietoisesta työskentelystä.

***

Maailma kylässä -festivaalin kirjatorin yhteydessä Rautatientorilla oli Jani Leinosen (s. 1978) House of Democracy (26.–27.5.):

Ja minähän jonotin äänestämään. Näytin passini ja vastailin idioottimaisiin kysymyksiin. Äänestyshuoneessa Leinonen itse leimasi lippuni suositeltuaan erästä tiettyä vaihtoehtoa. Leimassa luki "Hylätty" ja Leinonen myös salaa katsoi lippuni sisällön.

Kaikki eivät edes päässeet äänestyskoppiin asti. Heille lohtua (klikkaa isommaksi):

Hyvä ja toimiva idea. Kyllä demokratian ulottuvuuksia kannattaa miettiä.

***

Sitten minulla oli valokuvataiteilija Martti Jämsän (s. 1959) kanssa Polaroid-palaveri. Törmäsin matkalla myös kuvanveistäjä Heimo Suntioon (s. 1955). Matkasimme Corona Baarin terassille, jossa istui kaksi performanssitaiteilijaa: Roi Vaara (s. 1953) ja madridilainen Carlos Llavata (s. 1964) "normaali performanssitaiteilija". Viimemainituilla oli juuri ollut keikka Suomenlinnassa.

Siinä sitten keskusteltiin kaikesta maan ja taivaan välillä: siitä, miksi performanssista kirjoitetaan niin vähän, ja lopulta molempien maiden sisällissodasta. Minä kerroin Llavatalle, että isoisäni oli vuonna 1918 vangittuna Suomenlinnassa, missä hän juuri parhaillaan asustelee.

Vasemmalta Suntio, Vaara, Jämsä ja Llavata.

Ja sitten paikalle osui vielä valokuvataiteilija Sakari Kiuru (s. 1961), joka piirsi meidät pikkudiginsä ihmeohjelmalla:

Ja vielä vakuudeksi isoäitini, joka odotti isoisääni vankileiriltä useamman vuoden ajan:

Voihan vankileirien saaristo!

Llavata kysyi minulta, että miksi me tunnemme heidän sisällissotansa mutta he eivät tunne meidän sisällissotaamme. Vastasin, että meillä ei ollut Picassoa.

Julkista taidetta 58 & Katutaidetta 72: Mikä se sielllä suihkuaa?

Lauantaina tein retken Itä-Pakilaan. Kävin juhlistamassa eräitä valmistujaisia, mutta käytin tilaisuutta hyväkseni käydäkseni samalla katsomassa kuvanveistäjä Aarne Jämsän (s. 1956) Kengän (1994) nykytilaa:

Kenkä on prosenttiperiaatteella toteutettu hauska veistos lasten kahluualtaan äärellä. Samalla se on traaginen ja valitettavan yleinen esimerkki siitä, miten julkista taidetta ei pitäisi toteuttaa. Viranomaisten mielestä veistoksen tärkein elementti tuntuu olevan se, että se pystytetään, ja sitten siitä ei enää tarvitsekaan piitata. Se vain jätetään silleen. Kenkä on nimittäin teoriassa toimiva vesiveistos: sen kuudesta kengännauhojen reiästä pitäisi suihkuta vettä kahluualtaaseen. Mekanismissa on kuitenkin joku vika, jonka laatu ei ole minulle täysin selvä. Ainakaan sitä ei koskaan korjattu. Olen kuullut eri versioita sen toimimisesta, mutta nykyisen käsitykseni mukaan se toimi vain yhden kerran.

No, nythän sillä ei enää ole väliä, koska koko kahluuallaskaan ei enää toimi. Sen pohjalle on rakennettu kengän tavoin tavattoman yksinäinen skeittiramppi:

Voi tietenkin olla, että en enää kunnolla tajua ajan muuttumista ja muutoksen välttämättömyyttä. Minun lapsuudessani kahluuallas oli hauska paikka, mutta ei kai nykyaika sellaista sitten tarvitse – ja ehkä se on ekologisestikin kyseenalainen. Tiedä häntä. Ja voihan sitä nauttia siitä absurdista ja surumielisestä tunnelmasta, minkä vedetön ja tavallaan hylätyn tuntuinen kahluuallasveistos tuottaa Itä-Pakilassa keskellä melkein ei-mitään. Tehkääpäs retki ja fiilistelkää.

***

Aivan toisenlaiseen suihkuun törmäsin kaupungilla, jossa näin tarran Elovena-tytöstä ottamassa suihin Ronald McDonaldilta:

Kyseessähän on Jani Leinosen (s. 1978) taideteoksesta tehty tarraversio, joka on alkanut levitä kaupungilla. Ja Leinonenhan on ennenkin ollut Ronnien kanssa tekemisissä.

Monia on ärsyttänyt voimallisesti se, että Leinonen on nykytaiteemme kovin stunttiheebo. Hän on kuitenkin ollut aina hyvällä asialla, ja aggressiivinen nykykapitalismi tuntuu tarvitsevan aggressiivisia interventioita. En jaksa edes tuntea sääliä siitä tilanteesta, että perhe on sunnuntaikävelyllä ja lapsi kysyy: "Isi, mitä Ronald tuossa tekee?" 
Voihan näiden levittäminen olla jopa siveellisyysrikos, mutta kyllä taiteen täytyy tuntua palleissa ainakin silloin tällöin, eikä kansalaistottelemattomuus saa olla taiteelle vieras asia. On sitä paitsi täysin absurdia, että Ronald alkaa olla hahmo kaikkien pyhien skiitassa. En haluaisi rinnastaa häntä Jeesukseen tai edes joulupukkiin. Olen boikotoinut McDonaldsia koko elämäni ja minua itse asiassa oikein hyväntuulisesti nauratti, kun näin tämän tarran.

En tiedä, onko Leinonen levittänyt tarroja itse, mutta luulen vahvasti näin olevan. Ja hyvä niin.

Näyttelykuvia 684 & 685 & 686: Päivät tiineenä taiteesta

Eilen alkoi taiteellinen matalalento aamulla klo 11 ja päättyi sitten joskus seitsemän kieppeissä. Etteikö kriitikonkin työ olisi työtä?

Ensin oli Carnegie Art Award 2012:n (20.5.–30.7.) pressi Amos Andersonin taidemuseossa. Carnegie on mielestäni aina ollut vähän liian hienostunut ja sisäsiisti. He voisivat vähän ehkä vaihdella juryn koostumusta. Vaan komeaa taidettahan taas on tarjolla, eikä varsinkaan suomalaisten tarvitse hävetä lainkaan tässä pohjoismaisessa seurassa. Lajityyppejäkin oli tarjolla meikäläisten toimesta aika moninaisesti: Stig Baumgartner (s. 1969), voittaja Heikki Marila (s. 1966), Jarmo Mäkilä (s. 1952) ja Heli Rekula (s. 1963). Tässä Mäkilä maalauksensa edessä:

 

Minä olisin valinnut voittajaksi todennäköisesti Baumgartnerin, jonka komeat maalaukset toivat mukanaan myös vähän ilkikurisen ajatuksen. Nyt Carnegiessa – siis maalauskilpailussa – oli totuttujen valokuvien lisäksi myös veistoksia. Haluaisinkin nähdä sen veistoskilpailun, jonka Baumgartner voittaisi suorastaan monumentaalisilla ja varsin plastillisilla maalauksillaan:

Eikä maalaustaide mihinkään ole kuolemassa. Näinkin vähillä ja tutuilla elementeillä voi tehdä varsin intensiivistä maalausta. Kyllä tästä tekijästä on kasvanut mestari:

Valo yössä.

***

Sitten piti jo rynnistää tapaamaan toista mestaria, Veli Granöta (s. 1960), joka esitteli Martti Jämsälle (s. 1959) ja minulle Polaroid-projektejaan tulevaa näyttelyä varten. Hän on tehnyt muun muassa kiinnostavia Kirlian-juttuja Polaroidia hyväksi käyttäen:

Kävimme kahvilassa läpi hänen materiaaliaan, ja niistähän voisi näytää melkein mitä vain, mutta tilat tulevat tietysti vastaan.

***

Ja sitten vähän Galleria Orton -neuvotteluita. Löysimme nopealla aikataululla aivan mainion virolaisgraafikon elokuun näyttelyä varten. Yleisömme saa tutustua Virge Jõekaldan (s. 1963) hienostuneeseen tuotantoon:

 ***

Ja sitten avajaisiin. Galleria Amassa avattiin Aarnen ja Arjan – Aarne Jämsä (s. 1956) ja Arja Jämsä (s. 1957) – näyttely (25.5.–17.6.). Molemmathan toimivat myös omillaan, mutta aina silloin tällöin he esiintyvät duettona, eikä töitäkään ole signeerattu erikseen. Heidän arkiset parisuhdepohdintansa ovat väliin hersyvän humoristisia ja väliin aika raa'an koskettaviakin, mutta juuri tässä linjattomuudessa ne ovat ylen tosia. Heidän työhönsä on myös helppo samastua, vaikka ei tätä ulottuvuutta taiteessa kovin suurena arvona ole pidettykään. Minä kuitenkin pidän.

Pitkäaikainen yhteistyö on sitä paitsi vain syventynyt. Tämä näyttely oli paljon saumattomampi kuin edellinen, jonka näin Forum Boxissa vuonna 2008.

*** 

Ja sitten vielä kotimatkalla yksi näyttely. Galleria Jangvassa oli Anssi Hanhelan (s. 1962) näyttely (16.5.–3.6.). Sielläkin oli tarjolla rosoa ja huumoria. Hänen railakas ekspressionisminsa tuo mieleen pietarilaisen taiteen 1980-luvulta – mikä sekin on minulle arvo. 1980-luvun eri puolilla maailmaa – myös Kuopiossa – vaikuttanut uusekspressionismi oli rajua maalaamisen aikaa, jolloin tietty hulluus temmelsi tavalla, joka saa ainakin minut kaipaamaan tällaistakin alkuvoimaa. Sen absurdit piirteet ovat Aarnen ja Arjan tavoin jollain perinpohjaisella tavalla totta.

Virossa 67: Soitellen kotiin

Tiistain vietin Tallinnassa taidetta katsellen. Keskiviikkoaamuna kirjoitin Taiteeseen näkemästäni jutun jo aamulla hotellihuoneessa. Sitten lähdin KuKu Kohvikiin tapaamaan Jan Toomikia (s. 1961), joka on pitämässä Galleria Ortonissa yhteisnäyttelyä Jüri Ojaverin (s. 1955) kanssa. Ojaverin kanssa käytiin puhelinneuvotteluita, ja päädyttiin siihen, että näyttelyä siirretään ensi vuoden maaliskuuhun, koska molemmilla taiteilijoilla on niin monta projektia päällä yhtäaikaa. Tässä molemmat sankarit Mäntässä viime kesänä:

Ja sittenhän paikalle tuli tietenkin vanha ystäväni Leonhard Lapin (s. 1947), joka antoi minulle uuden kirjansa (jo kolmas tänä vuonna!) ja vei minut työhuoneelleen katsomaan uusia töitään. Oikealla alanurkassa vielä keskeneräinen arkkitektoni, jota hän on tehnyt ystävänsä, säveltäjä Erkki-Sven Tüürin kunniaksi:

Ja sitten takaisin kotiin. Laivamatkat ova yleensä aika puuduttavia, mutta nyt tapahtui jotain outoa. Helsingin konservatorion bändi Visollo heitti aivan ex temporena laivan pubissa Schubertin Keskeneräisen sinfonian kokonaisuudessaan. Aivan mahtava fiilis:

Kuunnelkaa tästä linkistä Furtwängleriä.

Vaikka joskus väsyttääkin, elämä on aika hauskaa. 

Yöllä kuuntelin vielä ostamaani Siiri Sisaskin uutta, aika rankkaa albumia Hommikupuu (2012):

Tästä linkistä näytteeksi Siin ja praegu. Sisask on tätä nykyä ehdoton suosikkini virolaislaulajien joukossa. Kuuntelen varmaan viikottain hänen hienon biisinsä Mis maa see on.

Katutaidetta 72: Paita päälle

Maanantaina kävin Marko Vuokolan (s. 1967) työhuoneella tutkailemassa Hänen Polaroid-kokeilujaan tulevaa näyttelyä varten. Isokokoisista vedoksistaan tunnettu Vuokola hallitsee myös pienemmän muodon:

Kesä alkaa koittaa, mutta tämä katutaiteilija, jonka käsialaa olen aiemminkin nähnyt, haluaa jostain syystä paidan päälle:

Minulla ei ole ollut luottokorttia sitten 1980–90-lukujen vaihteen, jolloin se minulta vietiin, mutta tässäpä vallan mainio idea:

Ja Anna Puulla on faneja monissa paikoissa:

Näyttelykuvia 683: Nuorta satoa

Palataan vähän rästeihin.

Viime viikon lauantaina kävin katsomassa Kuvataideakatemian lopputyönäyttelystä Kuvan kevät (11.5.–3.6.) Lönnrotinkadun Galleria Fafan osuuden.

Kokonaisvaikutelma oli jälleen laadukas ja monipuolinen, vaikka eräs kollegani valittelikin eilen, että koko näyttelykokonaisuudesta ei löytynyt mitään yllättävää tai erityisen mieleenpainuvaa. Mielestäni on kuitenkin kohtuutonta vaatia, että vastavalmistuneet opiskelijat olisivat jotenkin velvoitettuja hätkähdyttämään taideyleisöä jollain aivan erityislaatuisella. On sitä paitsi hauska nähdä, että perusasiatkin ovat jälleen jotenkin kunniassaan. Kuvanveistäjillä on esimerkiksi vakaa plastinen perinne, jota ei ole syytä heitä minkäänlaisten pesuvesien mukana. Ja löytyy siihen tarvittaessa tuoreuttakin, kuten tässä Sanna Korteniemen (s. 1986) aaltopahvisessa veistoksessa, joka sivulta katsottuna on kuin klassista veistotaidetta ja suoraan edestä katsottuna miltei läpinäkyvä harso:

Ilmaisutavat olivat hyvin moninaisia. Ilkka Luttisella (s. 1985) kuvamaailma tulee veikeästi vähän ITE-meiningillä B-elokuvien maailmasta ja populaarikulttuurista, ja maalari on myös osannut mekanisoida maalauksensa:

Ja sitten voidaan siirtyä vähän henkisempään kuvan ja äänen maailmaan, jonka oli myös teknisesti elämyksellisen taidokkaasti toteuttanut vähän vanhempi konkari Anne Tamminen (s. 1973, erillismaisteriopinnot). Varjoillaan katsojatkin pääsivät mukaan maagiseen kuvamaailmaan, kuten tässä Antti Tanttu (s. 1963), johon törmäsin näyttelyssä:

Vallan kelvollinen näyttely, ja palaan kohta kahdessa muussakin pisteessä oleviin näyttelyn muihin osiin.

Julkaistua 305 & Katutaidetta 71: Katutaide ja taiteen hierarkiat

Tiistaiaamuna oli tiukkaa: aamulla kirjoitin Radio YLE1:n Kultakuumeen kolumnini, lähdin pikaisesti Pasilaan lukemaan sen, ja matkustin sieltä pirssillä Länsisatamaan, jonne ehdin tasan kolme minuuttia ennen Tallinnan-laivan porttien sulkeutumista. Vasta laivalla tuli mietittyä, että mitä tuli mietittyä, ja mietin sitten, että kyllä tässä miettimistä vieläkin piisaa:

Katutaide ja taiteen hierarkiat

Olen juuri käynyt Porin taidemuseossa katsomassa laajaa katutaidenäyttelyä. Suomalaisissa taidemuseoissa ei näin mittavasti ole koskaan esitelty katutaidetta.

Matkalla Poriin luin junassa viime vuonna tehdyn suomalaisen väitöskirjan graffitista – etnografissävyisen tutkimuksen graffitikokemuksesta ja graffitin mahdollisesta asemasta suomalaisen koulun taidekasvatuksessa. Ei tällaistakaan ole Suomessa aiemmin tehty.

Olen harrastanut jo useita vuosia katutaidetta sen eri muodoissa. Kannan taskussani pientä digikameraa joka päivä ja olen oppinut katselemaan seiniä ja rännejä sillä silmällä, että löydän usein pienimmätkin tarrat tai kiinnostavat seinäkirjoitukset. Kuvaan kaiken mielestäni ainakin visuaalisesti kiinnostavan, ja kuvia on kertynyt Suomesta ja jonkin verran ulkomailta jo niin paljon, että en osaa pitää kokoelmastani enää lukua – saati että saisin siihen kovalevylläni enää mitään järjestystäkään. Olen myös kerännyt aiheesta pienen kirjaston. 

Olen toki ymmärtänyt, että olen jo 55-vuotias taidekriitikko – siis todellisuudessa varsin ulkopuolinen henkilö, jos ajatellaan katutaiteen maailmaa, skeneä niin kuin sanotaan. Olen kuitenkin aina uskonut taiteen demokratiaan ja siihen, että hyvä taide on ainakin potentiaalisesti kaikkia varten. Kaikkea voi myös ymmärtää, kunhan tekee vähän työtä sen eteen – oli siten kyse barokkioopperasta tai metrovaunuun maalatusta värikkäästä spreijaamisen taidonnäytteestä. Kaiken taiteen ymmärtämisessä toimii samankaltainen lainalaisuus. On koettava – nähtävä tai kuultava – mahdollisimman paljon, jotta voi ryhtyä tekemään erotteluja ja tunnistamaan sitä kautta laatua ja tekemään tarvittaessa mielekkäitä tulkintoja.

Minun pitäisi siis olla varsin innostunut, kun pystyn näkemään katutaidetta taidenäyttelyssä ja lukemaan aiheesta jopa akateemista tutkimusta. Katutaide on ikään kuin tullut luokseni, niin ettei minun tarvitse nivelrikkoisine polvineni välttämättä haahuilla jossain rautatieasemien lähistöillä sijaitsevissa alikulkutunneleissa tai ostareiden takapihoilla.

Päiväretkeni Poriin tuotti kuitenkin varsin ristiriitaisen tunteen. En ollut hetkeäkään näyttelyvierailuni aikana ajattelematta, että museoon tehdyt seinämaalaukset olivat jollain tavalla väärässä paikassa. Ja taidekasvatuksen alaan kuuluvaa väitöskirjaa lukiessani minulla oli koko ajan tunne, että miten ihmeessä suurelta osin lainvastaista toimintaa edustavan graffitin voisi muka jollain järkevällä tavalla integroida koulun taidekasvatukseen.

Samalla epäilykseni myös ärsyttivät minua. Tunsin itseni lopultakin aika suvaitsemattomaksi, kun mietiskelin reaktiotani. Tämä on aika yllättävä tunne, koska olen aina pitänyt itseäni varsin suvaitsevana ihmisenä. Koin esimerkiksi Helsingin kymmenen vuoden ajan toimineen Stop töhryille -kampanjan nimenomaan suvaitsemattomuutena ja graffitintekijöiden saamat korvaus- ja sakko- ja jopa vankeustuomiot täysin kohtuuttomina.

Minun olisi pitänyt siis iloita siitä, että katutaide legitimoidaan näin voimallisesti taideinstituution ja akateemisen maailman toimesta. Silti en päässyt eroon siitä ajatuksesta, että prosessissa on jotenkin huijaamisen maku. Mieleeni tuli nuoruuteni uskovainen ja umpiporvarillinen musiikinopettaja, joka yritti sisällyttää rockmusiikin musiikkikasvatukseemme. Että meitä nauratti! Emme arvostaneet hänen yritystään lainkaan. Minä kuuntelin kotona Velvet Undergroundia ja Dave Lindholmia ja hän yritti tuputtaa meille Bill Haley & The Cometsia. Minulla ja kavereillani oli tunne, että hän ei ymmärtänyt mitään, ei kyennyt opettamaan meille yhtään mitään. Enkä edelleenkään usko, että olimme väärässä.

Kaikki kulttuuriset lajityypit tuntuvat olevan samalla tavalla hierarkkisia. Aina on olemassa vihkiytyneiden joukko, joka kokee, että muut eivät oikeasti ymmärrä sitä, mitä näkevät tai kuulevat, vaikka yrittävätkin jollain tavalla olla osallisia. Taiteen yhteydessä on viimeiset sata vuotta opittu käyttämään ymmärtämiseen liittyvää sosiologissävyistä jakoa. Edelleenkin törmään jatkuvasti ihmisiin, jotka kertovat esteettissävyisiä mielipiteitään taiteesta aloittamalla lauseen sanoilla: ”Enhän minä ymmärrä taiteesta mitään, mutta…”

Tajusin Porin matkalla, että tämä on aika tuskallista. Aloin tuntea itseni samanlaiseksi kuin vanha musiikinopettajani. Mikä minä olen enää esittämään mitään radikaalia? Lihava, keski-ikäinen mies, joka ei koskaan ole juossut karkuun sen paremmin poliisia kuin vartiointiliikkeen muskelimiehiäkään. Miten minä voisin ymmärtää graffitia sen paremmin kuin väitöskirjan tehnyt kuvismaikka, joka ärsytti minua?

Tunsin ajautuvani pohdinnoissani umpikujaan, mutta ainakin aloin miettiä vanhaa musiikinopettajaamme. Eikö meidän olisi pitänyt auttaa häntä? Näin olisimme yhdessä lisänneet ymmärrystä.

Ehkä Porin näyttelyyn osallistuvat nuoret taiteilijat tekevät juuri tätä.

Julkaistua 303 & 304 & Virossa 66: Menneen maailman charmi ikuistettiin pronssiin & Tallinna on aina taidematkan väärti

Eilisessä – jolloin olin taas Tallinnasa – Kauppalehdessä ilmestyi edellisen Tallinnan-matkani hedelmiä, juttuni Dora Gordinen (1895?–1991) näyttelystä sekä pieni kainalojuttu Tallinnan taideskenestä ensi kesänä.

Menneen maailman charmi ikuistettiin pronssiin 

Kosmopoliitin taiteilijan art deco -veistokset kertovat maailmansotien välisen yläluokan elämästä. 

Matkaillessa tulee usein harrastettua kaikkein ilmeisintä: käydään katsomassa kuuluisimmat ja tärkeimmäksi koetut kohteet ja ns. meganäyttelyt. Toisinaan kannattaa etsiä jotain muutakin.

Yksi Tallinnan hiljaisimmista museoista on varmaankin Toompean mäen kupeessa sijaitseva Adamson-Ericin museo. Museo on omistettu taidemaalarina ja designerina tunnetulle Adamson-Ericille (1902–1968), joka on oli esimerkiksi nahan ja keramiikan virtuoosimaisena käsittelijä.

Adamson-Ericin museossa on myös aina vaihtuvia näyttelyitä. Tuorein vieras on nuoruutensa Virossa viettänyt Dora Gordine (1895?–1991), Latvian Liepajassa syntynyt juutalaistaustainen ja sittemmin brittiläistynyt kuvanveistäjä. 

Gordinen elämäntarinassa olisi aineksia huikeaankin elokuvaan. Hänen alkuvaiheistaan tiedetään hyvin vähän, eikä hän itse ollut koskaan avuksi tämän mysteerin ratkaisemisessa. Hän ajautui Tallinasta Pariisiin joskus 1920-luvulla jatkamaan opiskelujaan, ja sen jälkeen hän elikin kosmopoliittista elämää Pariisin, Lontoon ja itämaiden välillä, mikä näkyy myös hänen veistotaiteessaan. Hän muun muassa vietti ensimmäisen miehensä kanssa viisi vuota Malesiassa.

Gordine avioitui vuonna 1936 uudestaan, nyt yläluokkaisen Gilbert Haren kanssa. Varakas ja aatelinen mies varmisti Gordinen mahdollisuudet keskittyä omaan luomistyöhönsä, jonka kukkasia oli myös pariskunnan ateljeetalo Dorich House Kingstonissa, Lontoon lähistöllä. Gordine suunnitteli talosta hulppean itämaisia vaikutteita sisältäneen kokonaistaideteoksen, joka toimii nykyään Kingstonin yliopiston ylläpitämänä kotimuseona. 

 

Gordine oli aikoinaan 1920–1930-luvuilla menestynyt ja ympäri Eurooppaa tunnustusta saanut klassinen pronssiveistäjä, jolla oli vakiosuhde maineikkaaseen Leicester Galleriesiin. Nykyään hänet on kuitenkin unohdettu, enkä minäkään, niin taideammattilainen kuin olenkin, ollut koskaan edes kuullut hänestä. Oli kuitenkin virkistävää saada tutustua uuteen elämäntarinaan ja hienostuneisiin art deco -vaikutteisiin veistoksiin, jotka kertoivat omaa tarinaansa menneestä maailmasta.

Tallinna on aina taidematkan väärti

Tallinnan taide-elämä on nykyään varsin vilkasta. Lippulaiva Kumussa on tarjolla useita vaihtuvia näyttelyitä, terävästä nykytaiteesta vanhoihin klassikoihin. Nytkin siellä voi tutustua monipuolisesti venäläiseen taiteeseen balttilaisista kokoelmista (12.8. saakka) ja virolaisen graafikon Jüri Kaarman (1950–2011) tuotantoon (21.10. saakka). Nerokkaan avantgardistin Tõnis Vintin (s. 1942) näyttely (18.5.–9.9.) tulee epäilemättä olemaan yksi Tallinnan taidevuoden kohokohdista.

Kumu toissapäivänä.

 

Tallinnan Taidehalli (Vabaduse väljak 6) esittelee puolestaan tiukasti nykytaidetta. Tuoreimmassa yhteisnäyttelyssä, Tallinnan taideakatemian kuvanveiston professorin Kirke Kangron kuratoimassa Eksootika-näyttelyssä (3.6. saakka) on myös suomalaista väriä Seppo Renvallin ja Anssi Kasitonnin videoina.

Tallinnan Taidehalli (Kunstihoone) toissavuonna.

Ja jos ei vieläkään riitä, voi Taidehallin korttelissa saman tien vierailla kolmessa nykytaidegalleriassa. Taidehalli hallinnoi kahta: Kunstihoone galerii (Vabaduse väljak 6) ja Linnagalerii (Harju 13), Viron taiteilijaliitto yhtä: Vabaduse galerii (Vabaduse väljak 6).

Sitten voi vielä juoda kahvit Taidehallin KuKu Kohvikin terassilla ja toivoa näkevänsä siellä usein päivystäviä vanhempia taiteilijoita, esimerkiksi Leonhard Lapinin.

Näyttelykuvia 681 & 682 & Katutaidetta 70 & Virossa 65: Juusto maistuu kaikille

Mitä muutakaan voisi tehdä tallinnalaisessa hotellihuoneessa kuin päivittää blogia?

Kävin eilen Kumussa Tõnis Vintin (s. 1942) mittavan retrospektiivisen näyttelyn Tõnis Vint ja tema esteetiline universum (22.5.–9.9.) pressissä ja avajaisissa. Vint on omaperäinen ajattelija, jolla on ollut varsin suuri ja jopa koulukuntaa luova vaikutus Viron 1960–80-lukujen taiteeseen. Hän yhdistelee eklektisesti itäistä ornamentiikkaa ja läntistä kuvaperinnettä rokokoosta poppiin. Tämä on hänen ensimmäinen laaja näyttelynsä sitten vuoden 1984.

Tõnis Vint. Q 41. 1982. Ink, gouache. Private collection. Photo: Tanya Muravskaya.

Vintillä on graafisen suunnittelijan tausta, ja olikin hauskaa, että näyttelyyn oli myös varsinaisen taiteen lisäksi koottu hänen graafista suunnitteluaan. Tässä juusto maistuu kaikille:

Illalla avajaisissa sain sitten tilaisuuden nähdä itse mestarinkin, joka tässä avaa näyttelyä yhdessä Kumun johtajan Anu Liivakin kanssa:

Aivan tajuttoman hieno näyttely, joka tulee epäilemättä olemaan yksi Tallinnan taidevuoden kohokohdista. Palaan asiaan vielä myöhemmin, koska kirjoitin jo tänä aamuna Taiteeseen siitä jutun.

***

Oli myös isänmaallisen hauskaa nähdä Kumun aulassa pieni planssinäyttely Newly Drawn (15.–30.5.) uudesta suomalaisesta arkkitehtuurista. Tässä esitellään Helsingin yliopiston uutta kirjastorakennusta, jota olen aiemmin jo blogissani hehkuttanut:

*** 

Ja bongasinhan minä vähän katutaidettakin. Äidillä voi olla punainen tukka:

Ja sitten maistui Argo Baarin lammassaslikki, jota nautin Tõnis Vintin hienoa näyttelyluetteloa lueskellen (350-sivuinen kovakantinen järkäle 13 euroa Kumun kirjakaupassa!):