Näyttelykuvia 545 & Luettua 98: Katujen kertomaa

Toissapäivänä kävin lopettelemassa vuoden näyttelykierrokset Amos Andersonin taidemuseoon, jossa on tarjolla taidemaalari Ragnar Ekelundin (1892–1960) ja arkkitehti Hilding Ekelundin (1893–1984) työstä kertova näyttely Katujen kertomaa (16.9.2011–9.1.2012). Veljesten taiteellisesta työskentelystä löytyy paljon kiinnostavia yhtymäkohtia, ja olikin mukava nähdä tällainen kuvataidetta ja arkkitehtuuria yhdessä esittelevä tutkittu näyttely. 

Ragnar Ekelundistahan on suurimmalle osalle taiteenharrastajia kehittynyt aika stereotyyppinen kuva hiljaisten ja ihmisettömien kaupunkimaisemien kuvaajana. Näin asia pitkälti onkin, mutta tarjolla oli paljon kiinnostavaa ja ainakin minulle ihan uutta materiaalia. Oli esimerkiksi hauska nähdä vähän enemmän Ekelundin ekspressiivisempää nuoruustuotantoa – kuten vaikkapa vuoden 1917 öljymaalaus Esplanadi:

Lisäksi minulle oli täysin uutta, että Ekelund kävi Virossa aika paljon maalaamassa – tässä esimerkiksi Tallinnan satama vuodelta 1938: 

Onneksi törmäsin museolla vahingossa sen johtajaan Kai Kartioon ja sain sanottua, että näistä Ekelundin Viro-maalauksistahan kannattaisi järjestää joskus näyttely Tallinnaan. Ajatus tuntui uppoavan hyvään maaperään. 

Näyttelykokemukseenhan vaikuttaa usein myös katsojan henkilöhistoria. Viron-matkaajana innostuin tietenkin huoneellisesta Virosta – Tallinnan lisäksi myös Narva – tehtyjä maalauksia, mutta aivan vastaavasti innostuin Ekelundin San Gimignanoa kuvaavista maalauksista:

 

Vierailin nimittäin tuossa oudossa tornien täyttämässä pikkukaupungissa joskus 1990-luvulla, kun kiertelin muutaman viikon autolla Toscanaa.

Ja muistin minä kauhutarinankin jostain 1960-luvun lopulta. Kävin nimittäin nuorena koulua, jonka käytävän seinällä riippui Ekelundin tyypillinen 1950-luvun run of the mill -maalaus (niitäkin muuten piisaa), jota käytimme maalitauluna – sekä liitujen että toisinaan märän sienen heittelyssä. Siinä ensikosketukseni Ekelundin tuotantoon.

Eikä ollut velikään yhtään vähempää kiinnostavampi. Hildingin käsialaahan ovat Helsingissä muun muassa Helsingin Taidehalli, Töölön kirkko ja Olympiakylä Käpylässä.

Italia vaikutti molempii veljeksiin vahvasti, ja niinpä Hilding Ekelundin suunnittelema Töölön kirkko onkin oikeastaan melko italialainen hengeltään.

Näyttelyssä kannattaa katsoa myös tarjolla oleva filmimateriaali. Kaj Englundin käsikirjoittama vuoden 1939 11-minuuttinen SF-pätkä Kivierämaata katsomassa kertoo siitä, miten Ekelund paransi ajattelullaan tuonaikuisia asuinoloja, ja Ari Lehikoisen vuonna 2001 YLE:lle valmistunut 28-minuuttinen Asumisen arkkitehti piirtää hienon kokonaiskuvan Ekelundin ajattelusta. Ja eiköhän filmillä esiintynyt sattumalta tuttu Olympiakylän tyypillinen asukas arkisissa puuhissaan. Tässä nimittäin pyykkejä asettelee Taiteen nykyinen päätoimittaja Pessi Rautio: 

Oli itse asiassa suorastaan ihanaa nähdä tällainen hyvin koottu vanhanaikainen taidenäyttely. Niinpä meninkin Coronan terassille lukemaan näyttelyluettelosta Erik Kruskopfin osuuden ja nautiskelemaan kriitikon työn ankaruudesta:

***

Susanna Luojus & Itha O'Neill (toim.): Katujen kertomaa. Ragnar ja Hilding Ekelundin maalauksellinen kaupunki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2011. [Tekstit: Susanna Luojus, Itha O'Neill, Erik Kruskopf, Riitta Nikula]

Näyttelykokemuksen täydensi onnistunut julkaisu. Kaksi kovaa asiantuntijaa – Kruskopf (Ragnar) ja Nikula (Hilding) – esittelee kohteensa ytimekkäästi ja tyylikkäästi sekä olennaisen löytäen. Lisänä on aika hauska idea: Kruskopfin ja Nikulan kirjeenvaihto, jonka kautta veljesten yhtymäkohdat – ja toki myös itse kirjoitusprosessi – saavat vielä lisävalaistusta. Ainoaksi puutteeksi koin oikeastaan sen, että Kruskopfin osuutta Ragnarista olisi voinut vielä vähän kasvattaa. Vaikka onhan sekin hienoa, että jää suorastaan janoamaan lisätietoa. Ei näin kovin usein tapahdu.

***

Näin päättyi siis taidevuosi 2011. Kaikkineen näin 282 näyttelyä, joista osan olen jo taatusti unohtanutkin. Joukkoon mahtui kuitenkin aika monta mieleenpainuvaa kokemusta – onneksi tämä viimeinenkin, joka jää elämään myös toiminnallisesti: aion nimittäin ensi vuonna vähän bongailla Hilding Ekelundin Helsinkiä.

Luettua 97: Banksy Myths & Legends

Marc Leverton: Banksy Myths & Legends. A Collection of the Unbelievable and the Incredible. Carpet Bombing Culture 2011. 

Kartutan katutaidetta käsittelevää kirjakokoelmaani hiljalleen. Tällainen halpa pikkukirjanen sattui eilen käteeni Sammakon mainiosta kirjakaupasta. Vaan olipa turha ostos. Leverton on koonnut kirjaseen vähän Banksy-tiriviaa, arvailuja henkilöllisyydestä ja muutamia kansan suusta kuultuja kaupunkilegendoja. Kuvamateriaali on perin juurin tuttua. Lukemiseen meni tuskin varttituntia. Tämä kirja on siis vain intohimoisille keräilijöille, jotka haluavat kaiken joutavanpäiväisenkin hyllyynsä. 

Mutta hieno taiteilija tämä anonyyminä pysynyt katujen sankari on:

Julkaistua 251: Kuparistakin saa pitsiä

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi juttuni Minna Kangasmaan (s. 1967) näyttelystä Galleria Sculptorissa. Lehti halusi kritiikin sijaan haastatteluun pohjautuvan jutun, ja minähän tein töitä käskettyä ja soitin toissapäivänä Ouluun ja kirjoitin jutun heti tuoreeltaan. Tilaakin oli vähän enemmän, mutta silti jäi moni asia käsittelemättä. Puhuin Kangasmaan myös hänen kansainvälisistä suhteistaan, muun muuassa Hildegard Projektista, mutta eihän tila riittänyt enää näihin asioihin ollenkaan: 

Kuparistakin saa pitsiä 

Kuvanveistäjä Minna Kangasmaa kiinnittää varsin monimutkaisella tavalla huomiota ihmisen luontosuhteeseen. Samalla hän tulee esittäneeksi visaisia kysymyksiä taidehistorialle. 

Oululainen kuvanveistäjä Minna Kangasmaa (s. 1967) on kiinnostunut luonnosta kuten moni muukin taiteilija maailman sivu. Kangasmaa lähestyy kuitenkin aihettaan hieman poikkeavalla tavalla. Hän ei kuvaa luontoa esteettisen nautinnon lähteenä niin kuin varsinkin ennen tehtiin mutta ei myöskään ota poliittisesti kantaa luonnon puolesta, niin kuin nykytaiteessa monesti tehdään.

– Minua kiinnostaa ihmisen ja luonnon suhde – se, miten luontoa voisi lähestyä. Ja varsinkin se, miten sitä on lähestytty historian kuluessa. Minua kiinnostaa myös se, miten tieteellinen ajattelu ja luokittelut etäännyttävät koko ajan ihmistä luonnosta. Haluan yhdistää näitä tieteen asioita arkiseen maailmaan.

Niinpä Kangasmaan kohteena on tuoreimmassa näyttelyssään Systema naturae kohteenaan sekä Carl von Linnén (1707–1778) luoma luokitteluiden maailma, joka rinnastuu naisten käsitöiden luomaan omaan kulttuurihistorialliseen luokitteluun. Kangasmaa on virkannut jo 1700-luvulta asti suosittua ja lukuisissa mallikirjoissa levinnyttä pitsimallia, Kuningatar Annan pitsiä, joka saa muotonsa eräästä villiporkkanalajikkeesta (daucus carota). Materiaalina on kuitenkin perinteisten naisten materiaalien sijaan kupari ja messinki. Näin Kangasmaa sotkee pakkaa edelleen. Hän on nimittäin kiinnostunut myös käsityön ja taiteen suhteista. 

– Suhteutan käsityöläisyyttä sekä tekemiseen että taiteeseen. Haluan myös tuoda esiin sen, miten naisten käsityöt ovat aina olleet jotenkin alempiarvoisia kuin varsinainen taide. Käsityö on siis minulle kädentaitojen kunnioittamisen lisäksi myös taiteen aihe.

Kangasmaa suorittaa siis ovelan liu’utuksen kädentaidoista käsitteellisyyteen, filosofian alueelle. Samalla hänen projektinsa voi nähdä myös feministisenä kannanottona.

– Haluan tuoda demokratiaa taiteeseen ja saada myös tällaiset menetelmät hyväksyttäviksi.

Kangasmaata kiehtoo myös koristeellisuus, erilaiset ornamentit. Modernismihan on rajuimmillaan todennut, että ”ornamentti on rikos”, mitä Kangasmaa ei halua allekirjoittaa. Pikemminkin se kirvoittaa hänessä kysymyksen sitä, miksi näin on ajateltu ja miksi ihmiset ovat aina olleet kuitenkin niin viehättyneitä ornamenteista.

– Miksei dekoraatio voisi olla mukana taiteessa, koska sen on sitä kaikessa muussakin elämässä, ihmisten arjessa? Miksi taide on ollut niin mustavalkoista tässä suhteessa?

Kangasmaa johdattelee näin katsojan varsin pienillä eleillä suurten ja monimutkaisten filosofisten ja myös taidehistoriallisten kysymysten äärelle.

***
  

PS. Tämä taisi nyt olla sitten vuoden viimeisin julkaistu juttuni. Kalenterivuoden aikana sain aikaiseksi 141 julkaistua juttua, mikä on kai kohtuullisen paljon, mutta kriitikon arjesta kertoo se, että pelkästään näiden julkaisujen palkkioilla ei vuoden elanto tulisi kasaan. Kuratointeja, esitelmiä, luentoja yms. on pakko tehdä, jotta saisi kokoon suomalaisen palkansaajan keskiansion verran. Osapuilleen siihen pyrin. Säästössä minulla ei ole koskaan elämässäni ollut mitään.

Luettua 96: Taiteen Elämä ja Kuolema

Veli-Matti Saarinen: Taiteen Elämä ja Kuolema. Kirjoituksia kahdesta modernista taidekäsityksestä. Kuvataideakatemia 2011.

Kaikkea sitä pitääkin jouluna tehdä! Sen sijaan, että olisin istunut rauhassa kynttilänvalossa ja yrittänyt ladata akkujani tunsin oloni pikemminkin sellaiseksi, että olin valmistautumasa estetiikan approbatur-tenttiin, minkä teinkin noin 30 vuotta sitten menestyksellä.

Veli-Matti Saarinen opettaa Kuvataideakatemiassa taidefilosofiaa. Hän on julkaissut kirjan, jossa luodataan modernin taidekäsityksen juuria ja nimenomaan erästä suurta jakoa: kiistelyä taiteen elämästä ja kuolemasta. Saarinen on suorittanut lähilukua ensin Immanuel Kantin tekstien kanssa ja hahmottelee sitten kahta kehityslinjaa: toinen johtaa nykypäivään Friedrich Schlegelin (elämä) kautta ja toinen taas Georg Wilhelm Friedrich Hegelin (kuolema) kautta – langat nivotaan yhteen enemmän nykypäivän lukijaa koskettavan Walter Benjaminin kautta.

Kyllä minä kirjan kiinnostuneena luin, mutta erilaisia epäilyksiä heräsi paljon. On kuin Saarinen olisi keksinyt kuningasajatuksen ja sitten pakottanut lähdeaineistonsa vähän liiankin voimakkaasti ajatuksensa palvelukseen piilottamalla erilaisia ristiriitoja ja poikkeavia nyansseja. Lisäksi hän on niin voimakkaasti kiinni lähdeaineistossaan ja sitaateissa, että hän ei anna itselleen oikein lentotilaa. Teksti on kuivakkaan akateemista ja referoivaa. Hän olisi voinut tuoda estetiikan pohdintaa myös voimakkaammin "oikeaan" taidemaailmaan käyttäen sellaisia esimerkkejä, jotka ovat nykytaiteen harrastajalle kurantteja. Olisi niitäkin ollut tarjolla.

Nyt kun on jo jokunen päivä kulunut, luulen että en pääsisi tentistä läpi. 

Sitä paitsi en usko pätkääkään Benjaminin ajatukseen, jonka mukaan "haaveileva, mietiskelevä suhtautuminen taiteeseen on siis uuden taiteen yhteydessä hylättävä". Esimerkiksi elokuvan kanssa ei voisi muka harjoittaa kontemplaatiota. Kyllä minä ainakin voin. Tunnistan myös itsessäni koko ajan – päällekkäin ja rinnakkain – erilaisia teoreettisia lähestymistapoja ja erilaisia ristiriitaisia suhtautumisia taiteeseen. Koko kuvio on aika irrationaalinen, eikä se enää edes vaivaa yhtään niin kuin se joskus nuorempana saattoi vähän tehdäkin. Joskus taide tuntuu kuolleelta, joskus elävältä. Joskus koen taiteen autonomisena maailmana, joskus vaadin sen sulautumista kaikkeen muuhun ajatteluun: filosofiaan, sosiologiaan, yhteiskunnallisuuteen ja psykologiaan. Kuinka kulloinkin – täysin Schlegelistä ja Hegelistä riippumatta. Olen kai tullut vanhaksi, koska en kiinnitä huomiota johdonmukaisuuteni puutteeseen – tai koen sen peräti rikkautena.

Muddy Christmas Everyone!!!

Tältä näytti ulkona tänään jouluaattona, kun lähdin ostamaan piparkakkuja. Stockalla oli jäljellä kaksi rasiaa, ja niiden löytyminen kesti niin pitkään, että myöhästyin kirjakaupasta.

No, kaikille lukijoille rauhaisaa joulua!

Työhuonebongailua

Olen tekemässä elokuvaohjaaja Jean Bitarin kanssa videota Vantaan Pyhän Laurin kappelista. Minun osuuteni on haastatella arkkitehdit ja taiteilijat, Bitar ohjaa – väliin kuin kuin kapellimestari:

Jotkut harrastavat lintujen bongaamista, minä puolestani ilahdun aina itselleni uudesta taiteilijan työhuoneesta, jonka ilmapiiriin pääseen tutustumaan. Eilen oli haastatteluvuorossa kuvanveistäjä Pertti Kukkonen (s. 1954), jonka työhuone Käpylässä oli täynnä veistoksia ja työn touhua: 

Joimme kahvia ja juttelimme kuvanveiston ja arkkitehtuurin suhteista sekä materiaaleista ja monesta muustakin asiasta, ja koko homma menikin laakista purkkiin. Sitten joimme taas kahvia.

Näyttelykuvia 544: Epäonninen retki

Eilen päätin katsastaa Uudenmaankadun galleriat, mutta aika huonolla menestyksellä sen tein. Kolme oli lomalla ja yhden ovi oli muuten vain kiinni. Niinpä päädyin vain Galleria Huutoon, jossa oli esillä Eric Hynysen (s. 1971) näyttely Vanitas (7.–23.12.):

 Omakuva

Andrea Solarion (1460–1524) tunnettua Johannes kastajan päätä vadilla mukaileva omakuva oli aika hieno johdatus Hynysen vanitas-teemaan, mutta muuten näyttelyn viisi videoteosta jäivät ehkä kuitenkin vähän vaisuiksi. Digitaalisen näköinen väriään vaihtava pääkallo ei ainakaan minua saa ylen vakavasti virittäytymään olemassaolon ja sen päättymisen tunnelmiin. Tavallaan kuitenkin aika metka näyttely.

***

Sitten matkasin Kiasmaan Rosebudin järjestämiin Kunnon kirjallisuuden myyjäisiin (vielä ehtii huomiseen asti), jossa minulla oli lyhyt esiintymiskeikka Viro-kirjojeni tiimoilta. Vaihdoin sitten vuoroa Sofi Oksasen kanssa...

... ja lähdin Corona Baariin avaamaan itselleni ostamaani joululahjaa, jota en tosin ollut paketoinutkaan:

Latte ja Jallu ja rööki Coronan terassilla Pjotr Kropotkinin (1842–1921) Kapinahenkeä (Savukeidas 2008) lukien... tunsin itseni hetken aikaa taas oikein inhimilliseksi...

Julkaistua 250: Juhana Blomstedt on läsnä

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi lyhyt juttuni Juhana Blomstedtin (1937–2010) näyttelystä Galerie Anhavassa:

Juhana Blomstedt on läsnä

Anhavalle huolella kuratoidussa näyttelyssä on viime vuonna edesmenneen mestarin teoksia 1960-luvulta aina viime hetkiin asti

Viime vuonna kuollut taidemaalari Juhana Blomstedt (1937–2010) tunnettiin yhtenä suomalaisen konstruktiivisen taiteen mestareista. Pitkään Pariisissa asunut Blomstedt oli myös yksi kansainvälisimmistä taiteilijoistamme. Ensimmäisen yksityisnäyttelynsäkin hän piti juuri Pariisissa vuonna 1967. 

Untitled (1158), 2008.

Blomstedt oli kiinnostunut visuaalisen kielen perusasioista, joihin liittyivät yhtälailla havaintopsykologia kuin erilainen muotoihin ja väreihin kytkeytynyt kulttuurisesti muotoutunut mytologia. Kaikkea tätä vahvisti myös Blomstedtin laaja sivistys ja lukeneisuus. Hän oli äärimmäisen hienostunut ja tarkka taiteilija, mutta ei koskaan kuitenkaan akateemisen kuivakka. Blomstedtin töissä on mukana yleensä vahva poeettinen ulottuvuus, joka antaa niille oudon auran – ne ovat kaikessa rationaalisuudessaan vahvasti sidottuja mystisyyteen.

Blomstedt olikin epäilemättä ”vanhanaikainen” modernisti, jonka taiteen äärellä katsoja voi kokea jotain uskonnolliseen kokemukseen vertautuvaa, jotain joka menee auttamatta sanojen tuolle puolen.

Anhavan näyttelyn Läsnä on koonnut huolella Blomstedtin pitkäaikainen ystävä, kriitikko Timo Valjakka. Blomstedtin työhuoneelta kootussa näyttelyssä on teoksia 1960-luvulta aina viime vuoteen saakka. Maalausten lisäksi mukana on pienoisveistoksia ja Polaroid-kuvia, joilla Blomstedt on vanginnut työhuoneensa valoja ja varjoja – visuaalisuuden perusasioita nekin.

Juhana Blomstedt on poissa, mutta taiteilijan teokset pitävät hänet aina läsnä olevana – sekä taidehistoriassa että tässä ja nyt.

Hengellinen retki Vantaalle

Tiistaina tein retken Pyhän Laurin kappeliin Vantaalle. Olen tekemässä haastatteluja yhdessä elokuvaohjaaja Jean Bitarin kanssa Vantaan kulttuuritoimelle kappeliin liittyvää näyttelyvideota varten. Anu Puustisen ja Ville Haran suunnittelema kappeli avattiin viime vuonna, ja sen yhteydessä järjestettiin avoin taidekilpailu:

Kilpailun voitti kuvanveistäjä Pertti Kukkonen (s. 1954), jonka käsialaa ovat suuremman ja pienemmän siunauskappelin seinätyöt – samoin kuin myös kappelin kupariosien patinoinnit:

Ristin tie (suuri kappelisali)

Ristin tie (pieni kappelisali) 

Ja seurakuntahan päätti toteuttaa myös kilpailussa pärjänneen kuvanveistäjä Pekka Jylhän (s. 1955) kaksi työtä:

Sielu

 Suru

Olipa kaikkineen aika vaikuttava kokemus. Vanha ateistikin henkistyi.

Julkaistua 249: Mitäs jos vallattaisiin joku museo?

Tänään tuli ulos vuoden viimeinen kolumnini Radio YLE 1:n Kultakuumeelle. Ilokseni sain viime viikolla myös kuulla, että sopimus jatkuu taas ainakin ensi juhannukseen asti. Olen kokenut tällaisen kolumnimallin ihanteelliseksi työksi. Se on on nopeaa ja reaktiivista ja pitää minut valppaampana koko ajan, koska täytyy miettiä hyviä ajankohtaisia kulttuuriaiheita. Tässä niistä yksi (alkuperäinen Occupy Museums! -manifesti luettavana tästä linkistä):

Mitäs jos vallattaisiin joku museo?

Yhdysvaltalainen Occupy Wall Street -liikehdintä, jota olemme saaneet seurata tv-uutisista, on saanut rinnalleen kulttuuriin erikoistuneen sisarliikkeen: Occupy Museums!

Joukko taiteilijoita on käynyt taistoon kulttuurin lisääntyvää elitismiä vastaan. Toiminta alkoi lokakuussa, ja erilaisia joukkotapahtumia on järjestetty jo useammankin kulttuurilaitoksen edessä. Esimerkiksi joulukuun alussa kokoonnuttiin Lincoln Centerin eteen, ja mikrofoniin tarttuivat muun muassa säveltäjä Philip Glass ja rocklegenda Lou Reed. Lincoln Centeriä suojasi vahva joukko poliiseja.

Kyse on siitä, että kulttuuriväki on kyllästynyt kulttuurin hierarkkiseen rakenteeseen, siihen että eliitin muodostava yhden prosentin vähemmistö määrittelee lopulle 99 prosentille sen, mikä taiteessa kulloinkin on hyvää ja tärkeää. Taidehistoriaa kirjoitetaan enenevässä määrin rahan voimalla, varsinkin kun yksityinen raha valtaa alaa jopa kunnallisten ja valtiollisten museoiden toiminnassa.

Renessanssin myötä taidemaailman hierarkkisuutta taiteilijoiden osalta sääteli nerokultti, joka tuotti taidemaailman kiintotähdet – jokainen meistä tietää Leonardo da Vincin nimen. Kehittynyt kapitalismi on sittemmin korvannut nerokultin tähtikultilla, jonka myötä esimerkiksi kuvataiteilijat muistuttavat koko ajan enemmän hintalapullisia elokuva- ja poptähtiä. Mainostoimistobisneksellä rikastunut Charles Saatchi teki esimerkiksi brittitaiteilija Damien Hirstistä maailman rikkaimman elossa olevan taiteilijan.

Myös Guerrilla Girlsit ovat mukana Occupy Museums! -liikkeessä.

Meillä Suomessahan kaikki on tietenkin pienempää ja vauhti hitaampaa, mutta suunta on sama. Otetaan esimerkiksi vaikka Kiasman viime vuoden ”päänäyttely” – näin he itse sitä nimittivät – Cream, jossa esiteltiin juuri Saatchin tähdiksi nostamia 1990-luvun nuoria brittitaiteilijoita. Merkittävä osa teoksista tuli suomalaisista – tai ehkäpä pikemminkin etelähelsinkiläisistä – yksityiskokoelmista, joihin tätä herkkua on saatu koottua sen verran, mitä suuresta maailmasta on tähteeksi jäänyt. Täysin epäajankohtaisen näyttelyn tärkein funktio lienee rikkaiden keräilijöiden turhamaisuuden helliminen ja heidän suopeutensa varmistaminen Kiasman kavereina. Mitään jälkiä näyttely ei suomalaiseen taide-elämään todennäköisesti jättänyt. Saimmepa vain yrittää osallistua siihen keskusteluun, joka muualla maailmassa käytiin jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Sain juuri käsiini Helsingin taidemuseon ensi vuoden ohjelman. Yksi Tennispalatsin näyttelyistä on ensi kesänä Iron Sky -elokuvan ympärille rakennettu näyttely, jossa esitellään tiedotteen mukaan ”sosiaalisen median avulla toteutetun elokuvan lavasteita, pukuja, kuvakäsikirjoituksia ja muuta rekvisiittaa”.

Star Wreck -elokuvastaan tuttu suomalainen harrastelijaporukka on toki kiinnostava kulttuurinen ilmiö, mutta jos tarkastelemme asiaa hieman toiselta kantilta, on kyse siitä, että kunnallisin verovaroin ylläpidetty taidemuseo antaa tilansa ja resurssinsa yksityisen tuotantoyhtiön käyttöön – tässä tapauksessa kyseessä on tamperelainen tuotantoyhtiö Energia Productions. Tarjolla on siis ikään kuin ilmaista messu- ja markkinointitilaa elokuvalle, joka saa ensi-iltansa huhtikuussa. Tämä ei voi olla taidemuseon tehtävä.

Taidemuseon tehtävä on epäilemättä tarjota visuaalista kulttuuria laajemmin käsitettynä kuin pelkkänä kuvataiteena, mutta tällainen raaka markkinasynergia ei tarjoa yleisölle sitä kriittiseen visuaaliseen lukutaitoon ohjaavaa näkökulmaa, jota museo voisi parhaimmillaan tuoda esiin.

Yksityisestä rahoituksesta riippuva museo ei ruokkivaa kättä noin vain pure. Tämä nähtiin esimerkiksi vähän aikaa sitten Kiasmassa, jossa neuvoteltiin Voima-lehden vastamainosten esittämisestä yleisölle. Museosta annettiin ymmärtää, että sponsoreita irvailevia teoksia ei luonnollisestikaan voi asettaa esille. Niinpä projekti peruuntui.

Yksityinen raha voi siis toimia sensuurin tuottajana. Ja voi se toimia toisinkin: taideteoksen muodon saavana mainoksena. Kiasmassa esimerkiksi kuvataiteilija Pilvi Takala toteutti teoksen yhden pääsponsorin, Deloitten rahoituksella soluttautumalla Deloitten markkinointiharjoittelijaksi ja alettua siten käyttäytyä työpaikalla kummallisesti. Deloitten toimitusjohtaja – ja muuten myös Kiasman tukisäätiön puheenjohtaja – Teppo Rantanen totesi: ”Halusimme nousta taiteen sponsoroinnissa uudelle tasolle ja olla ennakkoluulottomasti mukana aivan uudessa tavassa tehdä taidetta.” Ja taas vähän toisin tarkasteltuna: Deloitte sai tätä kautta kiinnostavan tutkimuksen omasta sosiaalisesta dynamiikastaan ja runsaasti mainoksen kaltaista goodwilliä saatuaan koko homman vielä esille Kiasmaan ja näin legitimoitua sen taiteen avulla. Ei tämäkään voi olla taiteen tehtävä.

Jospa seuraisimme maailman kehityskulkuja kerrankin reaaliajassa. Mitäs jos vallattaisiin joku museo? Tavataanko Mannerheiminaukiolla vai Tennispalatsinaukiolla?

***

PS. Tässä muuten linkki Deloitten omilla sivuilla julkaistuun tiedotteeseen Pilvi Takalan (s. 1981) duunista. Ja näin kuuliainen taiteilija: "'Deloittella on sitouduttu yhteisöön ja kollegoista otetaan vastuuta aivan eri tavalla,' toteaa Pilvi Takala teoksestaan."

Julkaistua 248: Älyllistä nostalgiaa

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkarainen juttuni Kimmo Sarjen (s. 1951) näyttelystä Valokuvagalleria Hippolytessä. Ei ollut taaskaan annettu paljoa tilaa, mutta kai minä jotain oleellista löysin: 

Älyllistä nostalgiaa

Pikemminkin tutkijana tunnettu Kimmo Sarje, joka juuri täytti 60 vuotta, esiintyy harvakseltaan myös taiteilijana. Hän pureutuu usein erilaisin montaasin keinoin modernismin historiaan ja kulttuuriseen vaikutukseen. Eräs Sarjen lempiaiheista on Venäjän ja Neuvostoliiton toisinaan ylen traumaattinen historia, jonka vaiheissa Suomikin on monin tavoin ollut mukana.

Näin on myös Sarjen tuoreimmassa näyttelyssä Asunto valtakadulla, jossa hän palaa vuoteen 2003 ja stipendimatkaansa Petroskoihin. Sarje sai asuinpaikakseen kerrostaloasunnon, jossa aikoinaan asui Juri Andropov (1914–1984), Neuvostoliiton lyhytaikainen 1980-luvun johtaja. Samainen talo toimi myös sodan aikana suomalaisen sotasairaalan naishenkilökunnan asuntolana.

Peili, 2003–11, diptyykki, yksityskohta.
  

Näin Sarje huomasikin olevansa suomalaisen nationalismin ja kommunismin ytimessä ja tutkimuskohteeksi nousi väistämättä ”Petroskoin metafysiikka”, kuten Sarje itse toteaa.

Sarjen näyttely koostuu sekä hänen itse ottamistaan värikuvista että rinnastuksina käytetystä vanhemmasta kuvamateriaalista. Mukana on myös tekstilainoja sekä venäläisistä että suomalaista lähteistä. Sarjen mukaan ”kamppailu Kalevalan perinnöstä kasvoikin sotavuosina armeijoita terästäväksi myytiksi, jolla oli roolinsa sekä suomalaisten tiedotusupseerien että neuvostojohtajien kirjoituksissa”.

Sarjen taiteellista työskentelyä leimaa älyllisyys, mutta samalla sitä ryydittää tietty nostalginen asenne, joka tuo mukaan varsin sympaattisen tunnelman.

Julkaistua 247: Lahtiko kulttuurikaupunki?

Minulla ei ole ollut juurikaan tapana kirjoitella yleisönosastokirjoituksia, mutta Lahden taideinstituutin lakkauttamisprosessin vaiheet saivat minut niin pahalle päälle, että päätin kirjoittaa Etelä-Suomen Sanomiin närkästykseni näkyviin. Koulun oma käyttäytyminen on ollut mielestäni pöyristyttävän häpeällistä. Lauantaina tämä sitten ilmestyi: 

Lahtiko kulttuurikaupunki?

Järkytyin kovasti, kun kuulin viime maanantaina, että Lahden ammattikorkeakoulu on itse päättänyt ennenaikaisesti lahdata Lahden taideinstituutin. Näinhän opetus- ja kulttuuriministeriö on taidekoulutuksen supistushankkeissaan esittänyt, mutta olisin luullut Lahdesta löytyvän jonkinlaista taistelutahtoa. Syitä nimittäin olisi.

Jo neljäkymmentä vuotta toiminut Lahden taideinstituutti on yksi Suomen maineikkaimmista taideoppilaitoksista, ja koulu on aina onnistunut tuottamaan valtakunnallisesti menestyneitä taiteilijoita. On syntynyt voimakas perinne, ja kun sellaisen kerran katkaisee, on sen palauttaminen mahdotonta.

Lahti on yrittänyt menestyksekkäästi profiloitua kulttuurikaupunkina, ja tässä prosessissa Lahden taideinstituutti on näytellyt keskeistä roolia. Minunkin kulttuurimatkani Lahteen ovat yleensä kietoutuneet instituutin ympärille – aikoinaan sen monivuotisena opettajana ja sittemmin muun muassa retkinä Lahden taidemuseoon, jossa instituutin vanhat opiskelijat ovat usein esiintyneet, niin kuin nytkin moni nuori taiteilija hienossa kuvanveistonäyttelyssä Uusi veistos.

Lahden taideinstituutti on itse asiassa ehkä Suomen paras AMK-tason taideoppilaitos. Sen menettäminen olisi sekä paikallinen että valtakunnallinen tappio. On mielestäni häpeällistä, että ammattikorkeakoulun johto itse ei tajua sitä, minkälaisen aarteen se omistaa.

Luovuttamisen sijaan Lahdessa on ryhdyttävä kunnon taisteluun!

Luettua 95: Vasara ja hiljaisuus

Jyrki Siukonen: Vasara ja hiljaisuus. Lyhyt johdatus työkalujen filosofiaan. Kuvatadeakatemia 2011.

Kuvataiteilija Jyrki Siukonen (s. 1959) toimi aikoinaan (2004–08) Kuvataidekatemian kuvanveiston professorina. Hän on kuitenkin tunnettu enemmän käsitteellisyydestään kuin käsityöläisyydestään, mutta vastoin yleistä käsitystä hän tuntuu viihtyvän myös työhuoneella tapahtuvan rakentelun ja askartelun parissa. Tämä käy ilmi myös hänen tuoreesta kirjastaan, jossa hän on paneutunut työkalujen filosofiaan sekä kaunokirjallisuuden että filosofisen kirjallisuuden myötä ja varsinkin monen kuvanveistäjän – muiden muassa Constantin Brancusi (1876–1957) ja Auguste Rodin (1840–1917) – kautta.  

Siukosen teemana on ennen kaikkea ollut sanojen ja tekemisen kompleksinen suhde, käsittäminen, käsillä tekeminen ja sen sanallistaminen. Taustallahan on tietenkin suuria asioita: "Autenttisessa käsityössä onkin usein nähty alkuperäisen ajattelun vertauskuva, ja ehkä osin tästä syystä myös poliittinen mahdollisuus parempaan elämään", toteaa Siukonen.

Siukonen on sekä kirjallisesti sivistynyt – Wittgensteininsa ja Heideggerinsa hyvin lukenut – että myöskin kaikessa vakavuudessaan kepeän leikittelevä kirjoittaja. Hänen tyylinsä on ilmava ja kirkkaan selkeäsanainen mutta samalla lähdeaineistoon ja myös ihan empiiriseen havaintomaailmaan tukevasti ankkuroituva. 

Siukonen ei pohdinnoissaan päädy mihinkään erityisiin tuloksiin. Paljon tärkeämmältä tuntuukin se, että hän kykenee virittämään lukijan tämän kyseisen problematiikan aaltopituuksille varsin moninaisin tavoin, niin että sitä huomaa pohtivansa asioita myös aivan uudelta kantilta. Hän esimerkiksi lukee kuvanveistäjien työhuoneilta otettuja valokuvia uudella tavalla – suurin osahan meistä on tottunut jo viskaamaan nuo herooiset kuvat likaisilta työhuoneilta machomodernismin romukoppaan. Näin esimerkiksi Brancusin omakuvista: "Näen ne hänen välineinään argumentoida täsmällisesti ja pitävästi filosofisen työn puolesta. Niissä ilmaistaan hänen teoriansa ja praktiikkansa yhdessä. Nämä valokuvat eivät ole sattumanvaraisia otoksia vaan huolella mietittyjä kuvia, joissa näkyy didaktinen elementti." 

Brancusin omakuva työssä 1920-luvulta.

Siukosen kirja on niin vetävästi kirjoitettu, että minulle kävi itse asiassa vähän huonosti: ahmin sen aivan liian innokkaan nopeasti ja vähän liian lumoutuneenakin, ja huomasin jälkikäteen, etten pysähtynyt tarpeeksi miettimään sen monia uusia avauksia. Siihen täytyy siis palata. Onneksi se on kuitenkin lyhyt ja hioutuneen tiivis: varsinaisia tekstisivuja on vain kuutisenkymmentä. 

Tämä taitaa minun rankinglistallani olla vuoden kotimainen taidekirja.

Näyttelykuvia 542 & 543: Homma paketissa

Kuvataiteilija Sirpa Häkli (s. 1960) on keksinyt hienon – eikä ihan tavallisen – idean: hän on juhlistanut tm-galleriassa kuvataideopintojensa päättymisen 25-vuotisjuhlaa näyttelyllä TOP 25 – Tunnustuksia ja muita maalauksia (30.11.–21.12.), jossa hän käsittelee kuluneen ajan merkittäviä teemojaan ja kokeilee niiden kantavuutta. Kyseessä on siis tietynlainen retrospektiivi, mutta kaikki maalaukset ovat kuitenkin kuluneelta vuodelta:

Näin syntyy hajanainen näyttely, ja taidehistoriallisia vittauksia on moneen suuntaan – muun muassa venäläiseen avantgardeen ja japanilaiseen tila-ajatteluun. Ja hauskalla tavalla näyttely ei sitten kuitenkaan ole hajanainen: myös taidehistoriasta akateemisen tutkinnon suorittanut Häkli löytää maalauksiinsa yhtenäisen klangin, joka tekee näyttelystä varsin raikkaan ja taustatkin huomioon ottaen täysin epäakateemisen. Häkli itse toteaa, että "tunnustukseni kuvaavat eskapismilla, nostalgialla ja taiteen historialla kyllästettyä epätäydellisyyden estetiikkaani". Ehkäpä juuri tällainen itsereflektion kyllästämä ote tuo maalauksiin sen keveyden, joka pitää ne hengissä. Niissä ei ole raskasta paatosta eikä taiteeseen niin usein liittyvää hybristä. Siis hyväntuulinen ja vallan mainio näyttely.

Vas. Selityksiä X, akryyli ja liimaväri kankaalle, oik. Selityksiä II, akryyli kankaalle. 

***

Galleriasta jatkoin sunnuntaikierrosta Kiasmaan, joka on siis muuten suljettu, mutta joulun alla siellä voi käydä Kunnon kirjallisuuden myyjäisissä (perjantaihin klo 16 saakka). Sattumalta osuin myös keskelle performanssia: lauantaina ja sunnuntaina siellä järjestettiin Konstpaketering, jossa joukko taiteilijoita teki vähän toisenlaisia taiteellisia lahjapaketteja halukkaalle yleisölle. Mukana olivat Roope Ahola (s. 1973), Mi Duncker (s. 1963), Riku Mäkinen (s. 1974), Seppo Renvall (s. 1963) ja Maija Saksman (s. ?). Materiaalia piisasi: tekoturkiksia, vaatteiden kaavoja ja ties mitä tilpehööriä. Loistava idea, jota lienee syytä jatkaa:

Tämän jouluhenkisempää oloa minulla ei tänä vuonna ole ollutkaan. Vähän harmitti, kun minulla ei ollut mitään paketoitavaa. Vasta myöhemmin tajusin, että olisinhan minä voinut paketoida tyhjää.

Vuoden viimeisimmät Guggenheimit

Eilen kävin Helsingin kaupungin suomenkielisen työväenopiston kuvataideopettajien pikkujoulussa pitämässä puolentoista tunnin palopuheen ja esitelmän yhdistelmän Guggenheim-hankkeesta. Tapahtuma järjestettiin Nuorten toimintakeskus Hapessa, jonne työväenopiston kuvataidekeskuskin muutti viime vuonna.

Parikymmenpäinen yleisö oli aktiivinen ja tunnelma vastaavasti hyvä. Lähdin liikkeelle vähän kauempaa kuin tämän vuoden alusta. Hahmotin politiikan ja taiteen kytkyä, joka mielestäni hajosi jo 1980-luvun alussa kokonaan mutta joka rakennettiin uudestaan 2000-luvun alussa, kun Berndt Arell ja Janne Gallen-Kallela-Sirén pystyttivät polarisoivasti rajalinjoja uudestaan omien valtapyrkimystensä myötä, kun he tarvitsivat hyvän vihollisen ja alkoivat puhua jostain pysähtyneestä vasemmistoklikistä, jota ei todellisuudessa ollut olemassakaan. Mukaanhan liittyi tunnetusti taiteilijakunnasta peräti kaksi maalaria, varsinkin Osmo Rauhala (s. 1957) ja vähemmässä määrin Nanna Susi (s. 1967), joka ei Rauhalan tavoin kirjoittele poliittisia komenttejaan pitkin yleisönosastoja. Palkintonsakin ovat molemmat uskolliset aseenkantajat saaneet: Rauhalalla oli näyttely Tennispalatsissa vuonna 2004, ja Susi saa vihdoin omansa ensi vuoden lopulla Meilahteen.  

Sitten puhuin yksityisen rahan ja taiteen lisääntyvästä kytkystä ja kerroin sen, minkä suomalaisista kehityskuluista 2000-luvulla tiedän. Ja sitten kerroin tietenkin kaiken tietämäni Guggenheim-hankkeesta ja siitä prosessista, jolla sitä on viety läpi – muun muassa hankkeen esikuvallisesti toteutetusta läpinäkyvyydestä.  Esimerkiksi siitä prosessista, jonka myötä Helsingin kaupunginhallitus viikon harkinta-ajalla ja ilman mitään taustamateriaalia antoi G:lle sen yli miljoona euroa selvitysrahaa.
Sitten keskustelimme Helsingin taidemuseon kohtalosta. Kuvataiteilija Sirpa Häkli (s. 1960) muuten otti esiin seikan, jota en ole aiemmin tajunnut edes miettiä. Kun Helsingin taidemuseo halutaan uhrata Guggenheimille, niin kuka ottaa sitten vastaan vastuun kunnallisesta taidekasvatuksesta, lapsista ja nuorista. Millä hinnalla tällaiset ryhmät pääsevät G:hen ja mitä ohjelmaa siellä mahtaa olla tarjolla? Hyviä kysymyksiä. Parin viikon kuluttuahan me sitten jo tiedämme, että ottiko selvitysryhmän raportti kantaa tällaisiin kysymyksiin. 
Sitten jätin opettajat pikkujouluviiniensä pariin.

Katutaidetta 48: Legendoja kerrakseen

Eilen matkasin Amos Andersonin taidemuseoon Elonkorjaajia käsittelevän uuden kirjan pressiin. Matkalla ihastelin Albertinkadun ja Bulevardin nurkan outoa peili-ikkunaa, johon joku oli tehnyt nerokkaan tekstilisän:

THIS IS NOT FOR UGLY PEOPLE. Vähän nauratti, koska näen itseni ko. peilistä miltei päivittäin.

Pressissä oli suurin osa legendoista paikalla. Alla Philip von Knorring (s. 1948) ja Antero Kare (s. 1946), kirjan toimittaja, joka sitä lähinnä esitteli:

Ja tässä loput, vasemmalta lukien J.O Mallander (s. 1944), Pekka Airaksinen (s. ?), Ilkka Juhani Takalo-Eskola (s. 1937) ja Carl-Erik Ström (s. 1938):

Näiden äijien kuuleminen on aina joiltain osin yhtä piinaa. Olen nimittäin jo nuoresta pitäen fanittanut heidän taidettaan aika voimakkaasti – ristiriita syntyy kuitenkin siitä, että en millään jaksaisi kuunnella jatkuvasti sitä, kuinka visionäärsisiä edelläkävijöitä he olivat, keksivät kaiken ja toivat Suomeen kaiken ennen kuin kukaan muu ja kuinka päähänpotkittuja he siitä huolimatta kokevat edelleenkin olevansa. Tämä ottaa pannuun varsinkin sen takia, että se on niin suuressa ristiriidassa heidän taiteensa henkisten ulottuvuuksien kanssa. Ja kuitenkin heidän asemansa taidehistoriassa on jo varsin tanakasti kiveen hakattu. Narinani koskee Karetta ja Mallanderia, joita omakehussaan riivaa joku hirveä alemmuuskompleksi ja trauma. Käsi sydämellä, kehtaisiko joku teistä kirjoittaa niin kuin Kare kirjan esipuheessa kirjoittaa: "Mikä selittää sen, että Elonkorjaajiksi liittyi joukko johtaviin asemiin nousseita lahjakkuuksia? Mitä yhteistä oli henkilöillä, joista tuli suomalaisen kulttuurielämän johtohahmoja?" Kaikki tämä kuulostaa mielestäni enemmän Paavo Väyryseltä kuin zeniltä. Mutta jokaisella meistä on toki mustat pisteensä.

Kiinnostavaa Elonkorjaajien historia joka tapauksessa on, ja palaa asiaan, kun olen kirjan kokonaan lukenut. Se on silti pakko sanoa, että kirja on surullisen näköinen: tuhnuista ja kökköä digipainojälkeä – täytyy nimittäin muistaa, että porukassa oli hyviä mustavalkokuvaajia, jotka olisivat ansainneet paremmat reproduktiot (kuten vaikkapa Ström) – ja onnetonta taittoa.

***

Illalla tapasin sitten vähän myöhempien aikojen legendan: baarien miehen, maailmanmatkaajan ja Shadowplayn – kuunnelkaa tästä linkistä klassinen Nightporter – trumpetistin Marco Kososen, jonka kanssa toimin yhdessä DJ:nä Rosebudin ja Liken pikkujouluissa – olemmehan molemmat Liken kirjailijoita. Kosonen julkaisi viime vuonna "lopun aikojen matkakirjan" Rock'n'roll Suicide Bar. Kosonen soitti vähän parempaa rockia ja minä 1960–70-lukujen soulia, kun en saanut paikalle vinyylisoittimia soittaakseni Total Meloodia Shown nimellä neukkuvirolaista vinyyliä. Nyt olin siis tällä elämäni kuudennella DJ-keikalla DJ Syvä Karhu, ja sain jengin vihdoin lattialle soittamalla tästä linkistä kuuluvan Bettye LaVetten hienon tangosoulin Let Me Down Easy: 

Siis varsin monipuolinen ja kiinnostava päivä.

Näyttelykuvia 541: Uusia hankintoja

Eilen olin Helsingin taidemuseon Meilahden toimipisteessä pressissä, jossa esiteltiin viimeisen viiden vuoden hankintoja näyttelyssä Usko tai älä – Uusia teoksia kokoelmista (16.12.2011–12.2.2012). Näyttelyn olivat kuratoineet museolta Jari Björklöv ja Satu Oksanen. Mitään teemaa ei etukäteen ollut, kuraattorit olivat vain valinneet sellaisia teoksia, jotka "sykähdyttivät – ihastuttivat, herkistivät ja hämmensivät". Tässä Björklöv esittelemässä Heikki Marilan (s. 1966) sykähdyttävyyttä:

Varsin laadukashan näyttely oli, mutta ei sydämeni nyt ihan kauheasti sykähdellyt. Eniten sykettä aiheutti ehkä Jenni Eskolan (s. 1982) meditatiivinen väri- ja lyijykynätyö Hidastus (2008–10), jossa taiteilija on tehnyt kolmisensataa (muistaakseni) liki identtistä versioita samasta valokopiokuvasta. Tässä sitä ihastelee kollegani Anu Uimonen Helsingin Sanomista:

Samoin olin varsin ihastunut Antti Keitilän (s. 1966) valokuvasarjaan Varastettujen taideteosten sarja, jossa hän oli salaa kuvannut asunnoista kadulle ulospäin näkyviä taideteoksia – tässä esimerkiksi Bulevardi (2010):

Tämän teoksen laadun hiffasin muuten heti ystävältäni Heimo Suntiolta (s. 1955) oppimallani metodilla: kun tulee vähän kateellinen olo, tietää, että teos on hyvä. Minulle, jolla on on kamera joka päivä taskussani, tuli heti sellainen olo, että miksi hitossa en ole keksinyt moista ideaa.

Samoin Anne Koskisen (s 1969) käsityöläisyyden ja käsiteellisyyden yhdistelmä on myöskin aina vedonnut minuun. Niin nytkin (siellä halkokasan keskellä tiirailee pieni lintu):

Ihan hyvä näyttely siis, vaikka kokonaisuudessaan ehkä vähän liikaa nuoriin päin kallellaan. Minua ottaa myös pannuun se, että tällaisista näyttelyistä ei julkaista luetteloa. Olisi hauska kuulla vähän tarkemmin hankintapolitiikasta – ei niinkään periaatteellisista linjauksista vaan käytännön työstä ja hankintojen perusteista. Nyt näyttely on päällä hetken aikaa, ja sen näkee Meilahdessa todennäköisesti varsin pieni yleisö ja sitten se unohtuu hiljalleen kokonaan.  

Palaan vielä piakkoin asiaan, koska Kauppalehti tilasi näyttelystä pikkujutun, jonka jo aamulla väänsin. Vaan eipähän tuosta vajaan liuskan jutusta jää siitäkään paljoa muisteltavaa.

PS. Tämä luetteloasia vaivaa senkin takia erityisesti, että Helsingin taidemuseo taitaa olla Suomen ainoa merkittävä taidemuseo, joka ei ole julkaissut kokoelmistaan kunnon kokoelmaluetteloa.

Julkaistua 246: Tuhannen taalan paikat ja ruohonjuuritaso

Eilen tipahti postiluukusta tuorein (2/11) KirjaIN-lehti (laittaisivat nyt ihmeessä nettisivunsa kuntoon, jotta sen kehtaisi linkittää!), johon minulta oli tilattu kolumni. Taas kerran piti olla Guggenheimista jotain mieltä. Seuraavan kerran palaan asiaan epäilemättä vuodenvaihteessa, kun selvitysryhmän raportti ilmestyy. Alkaa jo vähän puuduttaa koko juttu, mutta siitä olen kuitenkin vain varmistunut enemmän ja enemmän, että kulttuurin kehitykselle ei spektaakkelin kultuurilla ole mitään merkitystä – ei sen paremmin wau-arkkitehtuurilla kuin erilaisilla tuotteistetuilla pääkaupunkintapahtumillaakaan. Minä haluan uskoa enemmän autenttiseen sosiaaliseen elämään kuin sen pelkkään representaatioon.

Tuhannen taalan paikat ja ruohonjuuritaso

Kun Helsinkiin alettiin puuhata Guggenheimia, otti osa kulttuuriväestä hankkeen vastaan kielteisesti. Näin ei tapahtunut Helsingin Sanomissa, joka on kolmeen kertaan propagoinut hanketta pääkirjoituksessaan. Lehti on myös etukäteen määritellyt hankkeen epäisänmaallisen vastustamisen syyt: ”Hanke on loistava tilaisuus mutta myös riski. Sen kaatumisella olisi helposti kielteinen vaikutus Helsingin ja Suomen maineeseen maailmalla ja myös meidän käsitykseemme omista mahdollisuuksistamme. Tätä tilaisuutta ei todellakaan kannata tuhota keskinäisellä kyräilyllä tai kuppikuntien riitelyllä. (HS 19.1.2011) Tai näin: ”Suomi on käpertymässä henkisesti sisäänpäin. Siksi kaikkea ulkomaista vastustetaan nyt niin helposti.” (HS 10.6.2011)

 

Hankkeen puoltajilla on tapana vedota Bilbaon menestystarinaan, joka alkoi vuonna 1997. Turisteja onkin riittänyt, mutta miten on baskikulttuurin laita? Suomessa hanketta ajetaan myös loistavana tilaisuutena saada aikaan kytkennät kansainväliseen taidemaailmaan ja sitä kautta lisää näkyvyyttä. Bilbaon G ei ole tuottanut tällaista lisäarvoa baskikulttuurille. Ainoa kansainvälisesti tunnettu baskitaiteilija on edelleenkin kuvanveistäjä Eduardo Chillida, joka oli tunnettu jo paljon ennen Guggenheimia.

Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén on todennut, että Helsingin taidemuseo saa mennä. Museolla on ollut tärkeä rooli suomalaisen nykytaiteen esittämisessä. Ei ole mitään syytä olettaa, että G ottaisi hoitaakseen tämän tehtävän. Sen tulo todellisuudessa vain näivettäisi suomalaista taide-elämää, sillä rakennuksen ja lisenssin hinta, ylläpitokustannukset ja vuosittaiset kansainväliset taidehankinnat vähentäisivät suomalaisen taiteen resursseja. Sisäänpäin käpertymisen kanssa ei tällä havainnolla ole mitään tekemistä. On kannatettavaa olla yhteistyössä kansainvälisten toimijoiden, myös Guggenheimin kanssa. Näin on tehtykin. Sekä Ateneumin taidemuseossa että Kiasmassa on nähty teoksia Guggenheimin kokoelmista.

Guggenheimin tavoin Helsingillä on edessään toinenkin ”tuhannen taalan paikka näkyä, kuulua ja verkottua” (kulttuurijohtaja Pekka Timonen Kauppapolitiikassa 29.11.2009). Kyse on designpääkaupunkivuodesta. Timosen mukaan ”Helsingillä ei ole vuoden 1952 olympialaisten jälkeen ollut vastaavaa globaalia asemaa”.

Uskallan epäillä tätäkin hypetystä. Vaikka kuinka olen miettinyt, en keksi mitään kulttuurisesti merkittävää asiaa, joka olisi jäänyt elämään Helsingin kulttuuripääkaupunkivuodesta (2000). Uskon paljon enemmän uuden tapahtuman herättämän varjoliikkeen – Alternative Design Capital – tuottamiin avoimiin ja demokraattisiin kehityskulkuihin. Juha Huuskosen mukaan (City 25.10.2011) ”vaihtoehtoa tarvitaan, koska virallinen hanke ei saavuta avoimuutta”. Näin on Guggenheiminkin laita, mutta aivan vastaavasti toivon ja uskon, että G-hankkeellakin on puolensa. G-mörkö saa toivottavasti jo pitkään omaehtoisesti kansainvälisesti verkottuneen taiteemme ruohonjuuritason pohtimaan ponnekkaammin sitä, miten 2000-luvulla taidetta esitetään. Yhtään mihinkään käpertymättä.