Julkaistua 144: Kaksi punaista rubiinia

Enpä ole taatusti ennen kirjoittanut seuraavaanlaista lausetta: "Laitoin kellon soimaan seitsemältä miettiäkseni Afrikkaa." Nytpä kirjoitin, ja totta se on. Heräsin varhain kirjoittamaan YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumniani, jonka kävin aamulla nauhoittamassa ja joka sitten tuli ulos iltapäivällä: 

Kaksi punaista rubiinia

Tällä viikolla avautuu Nykytaiteen museo Kiasmassa tuorein Ars-näyttely, jonka aiheena on afrikkalainen nykytaide. En ole vielä juurikaan tutustunut näyttelyn ympärille rakennettuun sanalliseen kontekstiin, niihin teosten lukuohjeisiin, joita järjestävä taho haluaa ihmisille antaa. Voisin kuitenkin lyödä aika paljon vetoa, että useammassakin kohden tullaan toteamaan varsin painokkaasti, että taiteellisessa mielessä ei tällaista monoliittia kuin ’afrikkalainen nykytaide’ ole olemassakaan ja että kattavaa katsausta afrikkalaiseen nykytaiteeseen ei voi järjestää. Vaikka afrikkalaisesta nykytaiteesta ei tietyllä tapaa olisi siis edes mielekästä puhua, niin silti tällainen näyttely järjestetään. Mistäköhän tällainen ristiriita johtuu?

Yksi selitys on varmaan se, että yleisesti käytetyissä ja hyväksytyissä luokittelujärjestelmissä sellainen maanosa kuin Afrikka on olemassa. Se on maailman toiseksi suurin maanosa, ja siellä asuu yli miljardi ihmistä. Sitä on siis loogisesti mahdollista käyttää taiteenkin viitekehyksenä. Täytyy muistaa, että on olemassa vahva perinne, jossa taidetta esitellään sekä kansallisessa että maantieteellisessä kontekstissa. Ei siitä niin vain luovuta, niin kuin ei miesten kravatistakaan. Toisaalta nykytaiteeseen on jo muodostunut aika voimakas vastaperinne, jonka mukaan varsinkin kansallista kontekstia tulee välttää tai jopa suorastaan halveksia. Tällöin syntyy nykyään usein sellainen vähän absurdikin tilanne, että näytetään esimerkiksi serbialaista taidetta, joka kieltää serbialaisen taiteen olemassaolon mahdollisuuden. On siinä ns. tavalliselle katsojalle ymmärrettävää!  

Edelleenkin käydään keskustelua siitä ainoasta oikeasta Tarzanista. Ja sehän oli tietenkin Johnny Weissmuller.

Toinen selitys on se, että oli Afrikka olemassa tai ei, se elää aika voimakasta elämää miltei kaikkien länsimaisten ihmisten mielikuvissa. Ja tällaisilla populaarimytologian mielikuvillahan ei tarvitse olla minkäänlaista tekemistä totuuden kanssa. Sekä populaarikulttuuri – elokuvat, Tarzan, Mustanaamio tai vaikkapa Afrikan tähti -peli – että sotia ja nälkää rakastava media ovat rakentaneet mieliimme kuvan vähän pelottavasta ja sellaisena varsin kiinnostavasta ”pimeästä” maanosasta. Muistot tällaisista kokemuksista ovat aika vahvoja: minunkin oli helppo palauttaa mieliini Afrikan tähdestä kaksi punaista rubiinia, kolme vihreää smaragdia ja neljä keltaista topaasia, vaikka en ole pelannut kyseistä peliä yli 30 vuoteen.

Yksi uusimman Arsin teemoista onkin muistaminen. Niinpä minäkin ryhdyin Afrikan tähden lisäksi muistelemaan muutakin lapsuuteni ja nuoruuteni Afrikkaa.

Minun oli helppo esimerkiksi palauttaa mieliini se 1970-luvun kesä, kun olin Finnairin rahtivarastolla kesätöissä. Niille, jotka jäivät sinne vakituisemmin, oli tulossa jännittävät ajat. Tietyn ajan vakituisessa työsuhteessa oltuaan alkoi nimittäin saada vapaalippuja ja silloin oli initiaatioriitin kaltaisesti matkustettava Amsterdamiin ”panemaan neekeriä” – niin kuin tuolloin sanottiin. Ja tietysti tarinoita kerrottiin yhdestä Reiskasta, joka oli saanut ensimmäiseltä reissulta juuri neekerisankkerin, häijyn sukupuolitaudin. Nykyäänhän tuollaista nimeä ei luonnollisesti enää tunneta, vaan kyse on lokeronivusajoksesta (lat. Lymphogranuloma venereum).

Tässä tarinassa itse asiassa yhdistyy parikin keskeistä Afrikkaan liittyvää suhtautumistapaa. Sukupuolitaudit, nykyään varsinkin HIV, ovat totta ja sellaisena myös mitä tehokkainta rakennusmateriaalia stereotypioille. Varsinkin niille stereotypioille, jotka tuottavat ’afropessimisminä’ tunnetun diskurssin, jolla tästä ”mustasta” maanosasta ollaan totuttu puhumaan: nälkää, kuivuutta, heimosotia, AIDSia, hulluja diktaattoreita…  

Toinen merkittävä ulottuvuus on erotisointi. Eurooppalaisilla on jo ainakin 1700-luvulta asti – tuolta ajalta on nimittäin kotoisin ensimmäinen Tuhannen ja yhden yön tarinoiden käännös eurooppalaiselle kielelle – ollut taipumus suhtautua ei-eurooppalaisiin kulttuureihin aidan toisena puolena, jossa ruoho on paljon vihreämpää ja jossa voi temmeltää mielin määrin. 

Ei-eurooppalaisten kulttuurien erotisoiminen ei myöskään ole ollut mikään miesten yksinoikeus. Tai mistä minä toisaalta tiedän, mitä kuuluisan valokuvaajan Leni Riefenstahlin (1902–2003) päässä liikkui Sudanissa.

Tällaisten mielikuvien syntymisen kannalta katsoen on siis kuitenkin täysin yhdentekevää, ovatko kertomusten elementit totta vai tarua. Mutta toisaalta juuri se, että ne ovat olemassa, on jo sellaisenaan merkittävä konteksti – esimerkiksi juuri nykytaiteelle.

Aika usein kuulee puhuttavan taiteen turhuudesta, koska se ei ole totta. Mutta eikö olekin niin, että suurin osa maailmaamme ja muun muassa arkisiin valintoihin vaikuttavista asioista ei ole totta sellaisessa objektiivisessa mielessä kuin esimerkiksi uskomme tieteen tulosten olevan.

Maailmaa muutetaan aika harvoin huutamalla: ”Tuo ei ole totta!” Mielikuviin vaikutetaan paljon tehokkaammin vielä vahvemmilla mielikuvilla – juuri sellaisilla, joita vain hyvä taide voi tuottaa.