Hesarin nettisivuilla – itse paperilehteä en ole kulttuuripoliittisista syistä enää pariin vuoteen tilannut – oli aamulla juttu Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen seinässä olevasta, Neuvostoliiton lippua ja rauhankyyhkysiä kuvaavasta 40-neliöisestä mosaiikkityöstä, joka on ollut piilossa peitteen alla vuosikausia mutta joka nyt on jälleen päästetty vapauteen.
Olen ollut kaksi vuorokautta miltei liikuntakyvytön kipeän polveni takia. Lääkärini soitti tänään ja kertoi, että röntgenkuvien perusteella kipeä vasen polveni on vähemmän kulunut kuin ei-kipeä oikea polveni. Niin että suositus oli lähinnä särkylääkettä ja voimistelua.
En kuitenkaan masentunut. Sirpin ja vasaran innoittamana päätin stahanovilaisittain heittäytyä työn sankariksi ja lähteä heti katsomaan tuota kummajaista – huolimatta tuskaisan kipeästä polvesta ja ankaran harmaasta kevätsateesta. Ei saa jäädä tuleen makaamaan.
Ensin kävin kuitenkin Töölön kirjastossa hakemassa lainaksi Ray Charlesin omaelämäkerran Ray Charles omin sanoin (Johnnyn Kniga 2005). Kirjaston edessä tutkailin pitkästä aikaa Kari Juvan (s. 1939) Lukusalia (1972):
Olen aina katsonut veistosta vähän ristiriitaisten tunteiden vallassa. Olen ajatellut, että raskas pronssi – tai ylipäätään iso ulkoveistos – ei voi olla hyvä kuvaamaan sitä herkkää hetkeä, kun kaksi tuntematonta ihmistä kohtaavat kirjastossa. Sitä paitsi Juvan veistos on mielestäni muutenkin vähän kömpelö ja kulmikas. Ja silti jotenkin pidän siitä. En tiedä johtuuko se 1970-luvun hengestä (silloin minä olin nuori) vai mistä. Ei kai kaikkea osaa aina analysoida.
Sisälläkin tuli vähän ristiriitainen olo. Matti Peltokankaan (s 1952) ihan hieno Säteet (1989) on ulko-oven vieressä, mutta mielestäni paikka on kelvoton – selityksenä on kaiketikin se, että se on varmaankin pantu paikoilleen ennen varashälyttimiä:
Tällaisella installoinnilla hävitetään se, miten herkkää ja aineetonta kivikin voi olla.
***
Sitten Korjaamolle katsomaan valokuvataidetta. Korjaamon Galleriassa oli viime vuonna EMMA Prizen saaneen Mikko Rikalan (s. 1977) debyyttiyksityisnäyttely Between the Idea and the Reality (8.4.–1.5.), jonne eksyin etuaikaan ennen illan avajaisia. Vähän surreaalissävyisetkin tilannekuvat olivat oikeastaan aika raikkaita, vaikka tietty yliharkinta tai tarpeeton nokkeluus löikin joistain vähän läpi. Mutta kyllä tätä nuorta miestä kannattaa seurata.
Primary Sense, 2009.
***
Korjaamo Cafén seinillä oli myös valokuvia. Ja opinpa taas uuden sanankin: cossaaminen tai cossaus. Kyse on englanninkielen sanojen costume ja play yhdistymisestä: cosplay. Muutama vuosi sitten Suomessakin on yleistynyt uusi animen ja mangan maailmasta vauhtia saanut tapa pukeutua (ja varmaan jotain enemmänkin, mitä minä en tietenkään ymmärrä) uuteen roolihahmoidentiteettiin. Näitä on kuvannut ranskalainen Lorenzö (s. 1978) näyttelyssään Cosplay Finland (14.1.–6.3. – näyttelyn olisi siis pitänyt olla jo loppu):
Eivät kuvat visuaaliseti nyt mitään ihan erikoisia olleet, mutta kaiken maailman ilmiöiden dokumentointi on sekin jo aina arvokasta. Oli tähänkin maailmaan hauska tutustua. Kun en nyt itse paljoa enää taida cossailla.
***
Asiaan. Tätähän minä lähdin katsomaan:
Tästä herää varmaan ainakin pieni haloo. Mielestäni suotta. Neuvostoliitto oli olemassa, ja sillä oli symboliikkansa. Turha historiaa on kieltää purkamalla kulttuurihistoriallisesti merkittäviä muistoja. Sellainen tämäkin on. Taiteilija on nimeltään herra Ter-Grigorjan (s. ?), eli kotoisin jostain Armenian suunnalta. Mosaiikki on vuodelta 1977.
Minulle tuli myös vähän huvittunut olo, kun katselin sitä. Ihan samanlainen kuin katsoessani ulkopuolella vitriinissä kuin vuosikymmeneniksi sinne unohtunutta Juri Gagarinia:
Ja tähän Töölön outoon aikakoneeseen pääsi sisällekin. Siellä Neuvostoliitto oli kaikessa mukana, sisustuksessa ja kahvilassa. Tarjolla oli pietarilaisen Tamara Repinan (s. 1958) näyttely Kaleidoskooppi (7.–28.4.):
Vähän oli sellaista kansalaisopistotasoa, vaikka koulutettu ammattilainen onkin kyseessä. Aulassa oli myös viisi Suomessa jo pitkään asuneen, pietarilaissyntyisen Andrei Gennadievin (s. 1947) maalausta, vaikka mitään infoa varsinaisesta näyttelystä ei ollutkaan. Tämä Gennadiev, jonka töitä olen nähnyt ennenkin, voisi olla ihan osaavakin (tutkailkaa kotisivuja), jos vähän malttaisi keskittyä:
***
Sitten kamppiin. Näyttelyssä oli arkkitehti Tuija Pösön (s. ?) veistosnäyttely Soirometsä (23.3.–10.4.):
Kyllä se amatöörimäisyys näkyy. Välillä jyvä niin kuin löytyy, välillä ei. Sievyyttä ja pintapuolista taitoa piisasi, syvyyttä ei juurikaan. Ripustus oli melkein kiinnostavampi kuin veistokset.
***
Mutta Lasipalatsin aukiolla oli vitriineissä tosi hauska näyttely. Ensin meinasin mennä halpaan ja ajattelin, että Ornamon 100-vuosijuhliin liittyvä Marianne Valolan (s. 1978) näyttely (21.3.–11.4.) oli vähän niin kuin mitä tahansa muotia, mikä ei oikein minun maailmaani ole:
Mutta sitten havahduin katsomaan tarkemmin Valolan Naisten päivä -malliston kangaskuvioita. Aika hienoja kirkkoveneitä:
Ja humoristinen Valola ihmettelee oheisteksteissä, että sitä hän ei ymmärrä, miksi kirkkovenettä käytetään kiroiluunkin.
***
Kaavoittajat ja liikennesuunnitelijat siellä tarjosivat kahvia ja pullaa ja esittelivät suunnitelmiaan. Näihin Laiturin näyttelyihin pitäisi itse asiassa tutustua säännöllisesti, ettei aina heräisi omaan elinympäristöönsä vaikuttaviin suunnitelmiin liian myöhään. Nyt kuitenkin alkoivat paukut olla niin loppu, että en jaksanut kunnolla enää keskittyä. Polveen otti niin kipeää, että melkein itketti. Mutta sitten minua lohduttivat ratikassa lukemani Ray Charlesin sanat: "Itken usen laulaessani. Itku on tuntemista ja tunteminen ihmisyyttä. Minä itken, kyllä vain."
Ei minusta ehkä ole työn sankariksi. Niinpä lähdin kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti