Onko olemassa sukupuolineutraalia taidetta? Näin varmaan on, mutta kuitenkin tuntuu siltä, että suurimmasta osasta kuvataidetta pystyy tekijää tietämättä aika helposti tunnistamaan sukupuolen. Viimeksi mietin tätä Anne Tompurin (s. 1958) näyttelyssä. Olin näkevinäni Tompurin maalauksissa jotain miehisen heroiista ja olin vähän häkeltynyt.
Näistä asioista puhuessaan nykymies on vähän heikoilla jäillä, mutta en minä haluaisi miettiä elämässäni kovinkaan paljoa sellaisia asioita kuin poliittisesti korrekti ilmaisu. Parempi on kertoa rehellisesti se, miltä tuntuu, mutta myöskin ryhtyä sitten miettimään tuntemuksiaan vähän vakavammin ja myös itsekriittisesti.
Tämä on varmaan yksi syy, miksi luen mieluusti naistaiteilijoiden muistelmia ja elämäkertoja. Suosittelen myös kaikille sitä, että kannattaa uskaltautua tutkimaan luovuutta varsinaisen oman harrastuspiirinsä ulkopuolellakin. Lihava ja huonopolvinen keski-ikäinen mies voi vallan mainiosti lukea vaikka tällaista kirjaa:
Maija Plisetskaja: Minä, Maija Plisetskaja. Atena 2003 (orig. 1994).
Balettitanssija Maija Plisetskaja kertoo muistelmissaan aika vähän työnsä puhtaammin esteettisistä ulottuvuuksista. Hän on myös aika ärsyttävä name dropper. Muistelmat ovat kuitenkin yhdessä suhteessa vallan mainiota luettavaa. Plisetskaja kertoo varsin raadollisesti sitä, minkälaista kulttuuri-ihmisen oli toimia neuvostobyrokratian kanssa ja miten pieniksi ihmiset henkisesti käyvät, kun valta kasvaa.
Tämä kirja ei siis sisällä juurikaan sitä omituisen syvähenkistä venäläisyyttää, jota usein kaipaan, mutta Plisetskaja onkin pietarilaisen sijaan moskovalainen (enkä ole varma siitä, oliko tämä vitsi).
Estetiikkaa kaipaavalle tästä linkistä avautuu Plisetskaja ja Maurice Ravelin Boléro. Kuuluisasta koreografiasta vastaa ranskalainen Maurice Béjart.
Ja oli muuten häkellyttävää lukea siitä, miten ihminen voi säilyttää aktiivisen suhteensa balettiin vielä pitkälti yli kuusikymppisenä.
***
Aivan toisenlaisiin maailmoihin minut johdatteli naispuolisista soullaulajista ehkä se suurin:
Mark Bego: Aretha Franklin. The Queen of Soul. 2nd ed. Da Capo Press 2001.
Mark Begon kirja on ns. auktorisoimaton elämäkerta. Tällä on sekä hyvät että huonot puolensa. Tekijä ei ole ollut riippuvainen kohteen mahdollisista imagonhallintahaluista, mutta samalla moni asia, jota Aretha Franklin itse olisi voinut urastaan valottaa, jää hämärän peittoon.
Kirjasta saa hyvin kaikki perusfaktat, joita soulin kuuntelija kaipaa, mutta suurta kirjallisuutta se ei ole. Väliin kirjassa on vastenmielinen tirkistelyn maku, enkä olisi ollut niin kauhean kiinnostunut siitä huonosta mausta, jota Franklin on vaatevalinnoissaan tehnyt.
On kuitenkin kiinnostavaa lukea siitä, miten vaikeaa on ollut naisena hoitaa menestyksekkäästi laulajan uraa, kun kiviriippana on ollut ensin vahva isä ja sitten liuta epäonnistuneita miessuhteita.
Kaikesta surustaan huolimatta Aretha Franklin on ollut juuri sitä, miksi Michiganin osavaltio hänet virallisesti (!) nimitti: luonnonvara. Mainittakoon muuten, että Plisetskajaa nimitti eräs henkilö vastaavasti luonnonvoimaksi.
Mutta ei enempiä sanoja. Kuunnelkaa tästä linkistä The Beatlesin Eleanor Rigby, niin ymmärrätte paremmin sanaa 'tulkinta'.
Ja lukekaa paljon monenlaisia kirjoja. Kuvataideihmisen kannattaa mielestäni lukea niin paljon kuin mahdollista muustakin kuin visuaalisesta luovuuden kanavoitumisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti