Eilisellä retkelläni Töölön kirjastoon istuin myös vähän aikaa lehtilukusalissa, koska muistin yhtäkkiä, että minun piti tarkistaa Gloriasta sen toimittajan nimi, joka kirjoitti jutun Janne Gallen-Kallela-Sirénistä ja josta kerroin aiemmassa postauksessani. Hän oli taiteesta kirjoittava vakituinen avustaja Pirkko Vekkeli. Niin kuin olin arvellutkin, hän oli siivonnut sitaattiani GKS:n toiveiden mukaan. Tällainen sitaatti jutussa alun perin oli taannoisesta Ilkan kolumnistani: "Tuskin erehdyn lainkaan, kun oletan, että taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén näkee jo märkiä unia siitä, mitä tuntuisi jäädä eläkkeelle Guggenheimin johtajana." Nyt siinä siteeraamisen sijaan vain todettiin minun epäilevän, että Helsingin taidemuseo on aikomus sulauttaa Guggenheimiin. Tämä epäilyhän on sittemmin varmistunut perustelluksi – GKS:nkin puheissa. Samassa jutussa siteerattiin myös Annamari Vänskän G-kriittisiä ajatuksia. GKS niputti meidät hienosti: "Kyllä minä tiedän, ketkä minua ritsalla ampuvat. Rittää kun sanon ritsalla, enkä tykillä."
Niinpä päätin lähettää Annamarille sähköpostin ja ehdottaa uuden ritsakerhon perustamista.
No, se huvittelusta.
Sitten katsoin vielä tuoreet Ilkat läpi siltä varalta, että olisiko sisällä olevista jutuistani mikään ilmestynyt. Ja olihan siellä viime lauantaina Marimekko-kritiikkini. Tein vähän koomisen mielikuvaharjoituksen. Istuin pöytään lukemaan omaa juttuani ja yritin leikkiä mahdollisimman satunnaista ulkopuolista lukijaa pystyäkseni arvioimaan juttuni tasoa. Vaan miten sellainen muka voisi onnistua? Pidin kuitenkin juttuni loppuosaa aika osuvan kriittisenä. Tunsin siis vähintäänkin lievää ammattiylpeyttä:
Onko Marimekko enää kansallinen projekti?
Onko sodan jälkeiselle yritteliäälle 1950-luvulle aikoinaan tyhjästä syntynyt Marimekko silkkaa onnistumistarinaa? Onko Marimekko osa suomalaisuuden rakentamista?
Designmuseo juhlistaa Marimekon 60-vuotista taivalta laajalla näyttelyllä ja 150-sivuisella kirjalla. Museolla onkin aineistoa juhlistamiseen: sen kokoelmissa on peräti nelisentuhatta Marimekon ja Printexin pukua ja kangasta sekä laaja arkistomateriaali.
Kuvaavaa Marimekon asemalle osana suomalaista kulttuuria on se, että keskustelun kohdetta ei tarvitse taustoittaa. Jokainen aikuinen suomalainen tietää, mikä Marimekko on. Printexistä sen sijaan pitää mainita, että kyseessä oli Marimekon legendaarisen perustajan Armi Ratian miehen Viljo Ratian ja Arvo Nurmen omistama painokangasfirma, joka alkuun valmisti Marimekon malleja mutta joka sittemmin fuusioitiin Marimekkoon.
Yleiskuvaa näyttelyripustuksesta.
Marimekko sai alkunsa vuonna 1951. Aluksi mukana oli Ratian lisäksi salonkimuodin parista tullut Riitta Immonen, joka suunnitteli Marimekon ensimmäisen muotinäytöksen puvut Helsingin Kalastajatorpalle keväällä 1951. Pian tämän jälkeen Immonen jäi pois ja jatkoi salonkimuodin parissa – hän tunsi painokankaiden sijaan olevansa enemmän kotonaan satiinin ja silkin parissa.
Ratia jäi yksin, ja suunnitteli jopa joitain kankaitakin, mutta eiköhän Marimekon voittokulku alkanut varsinaisesti Vuokko Nurmesniemen tultua mukaan suunnittelijaksi vuonna 1953. Nurmesniemi loi Marimekon ilmeen aina vuoteen 1959 saakka, jolloin hän lähti omille teilleen. Nurmesniemi halusi voimakkaampaa sitoutumista modernistiseen ja vähäeleiseen linjaan, kun taas Ratia halusi monipuolistaa Marimekon valikoimia. Tämän jännitteen kanssa firma on joutunut epäilemättä kamppailemaan koko olemassaolonsa ajan. Toisaalta Nurmesniemeä on seurannut ketju yhtä voimakkaita ja määrätietoisia naisia, kuten Annika Rimala, Maija Isola ja Liisa Suvanto.
Ratiakin toimi alussa suunnittelijana. Tässä aika minimalistinen Faruk vuodelta 1952.
Ratia jäi yksin, ja suunnitteli jopa joitain kankaitakin, mutta eiköhän Marimekon voittokulku alkanut varsinaisesti Vuokko Nurmesniemen tultua mukaan suunnittelijaksi vuonna 1953. Nurmesniemi loi Marimekon ilmeen aina vuoteen 1959 saakka, jolloin hän lähti omille teilleen. Nurmesniemi halusi voimakkaampaa sitoutumista modernistiseen ja vähäeleiseen linjaan, kun taas Ratia halusi monipuolistaa Marimekon valikoimia. Tämän jännitteen kanssa firma on joutunut epäilemättä kamppailemaan koko olemassaolonsa ajan. Toisaalta Nurmesniemeä on seurannut ketju yhtä voimakkaita ja määrätietoisia naisia, kuten Annika Rimala, Maija Isola ja Liisa Suvanto.
Vuokko Nurmesniemi, Jokapoika-paidat, 1956, Piccolo-painokangasmalli, 1953. Kuva: Rauno Träskelin.
Ja seurasipa Ratiaakin vielä vahva nainen – kun firma oli ensin käynyt aallonpohjassa ja lähellä loppuaan osana Amer-konsernia. Kirsi Paakkanen johti firmaa vuodet 1991–2008 ja muun muassa palautti sen pörssiyhtiöksi. Menestystarina taisi kuitenkin näin jälkikäteen tarkastellen olla henkilökohtainen imagovoitto sen sijaan, että Marimekko olisi kokenut jonkin esteettisen tai laajemmin ideologisen tuhkasta nousemisen. Mutta ei kai sellaiseen nyky-Suomessa ole mahdollisuuttakaan. Josko tarvettakaan.
Designmuseon Marimekko-näyttely onkin tuomittu olemaan lähinnä silkkaa nostalgiaa. Se on Marimekon kanssa yhteistyössä tehty ja sellaisena sen epäilemättä täytyy olla hyväntahtoinen.
Näin rakkaasta lapsesta olisi ikään kuin mautonta puhua totta: että kankaat perstuvat paljon aiempaa nopeammin ja että saumat eivät enää aina ole niin tarkasti kohdallaan. On ehkä kuitenkin syytä muistaa, että elävä ja toimiva Marimekko ei ole enää osa suomalaisen muotoilun tuhkimotarinaa vaan ihan tavallinen osa nykyteollista maailmaa, jossa asioita jopa suunnitellaan vanhenemaan.
Kainalojuttuna oli lyhyt arvioni näyttelyn yhteydessä ilmestyneesä kirjasta:
***
Kainalojuttuna oli lyhyt arvioni näyttelyn yhteydessä ilmestyneesä kirjasta:
Marimekon ulkokohtainen tarina
Marianne Aav, Harri Kivilinna & Eeva Viljanen (toim.): Marimekkoelämää. Väriä, raitaa ja muotoja. Designmuseo 2011.
Suuren Marimekko-näyttelyn yhteydessä ilmestyi myös 150-sivuinen kirja, jossa firman historia käydään pääpiirteittäin läpi. Mukana on jopa kriittistäkin puhetta – varsinkin talouselämän osalta, mutta Marimekon esteettisen ulottuvuuteen ei kovin analyyttisesti saati kriittisesti puututa.
Kirja on siitä omituinen, että varsinaista kirjoittajaa ei mainita. Esipuheen pohjalta päättelen, että tekstistä vastaa Designmuseon näyttelysuunnittelija Harri Kivilinna.
Marimekostahan on vuosien saatossa ilmestynyt useampikin kirja, muun muassa kiinnostavasti aiheeseensa pureutunut useamman kirjoittajan Marimekkoilmiö (Weilin + Göös 1986). Tämä voi olla syy siihen, että tuore julkaisu lähinnä vain tiivistää jo aiemmin tiedettyä, mutta kyllä lukuelämys oli yhtä pieni kuin pettymys suuri.
Kuluneet vuodet olisivat antaneet hyvää lisäperspektiiviä ja analyyttisiä aseita tuon häkellyttävän ilmiön – sitähän Marimekko kiistattomasti on – avaamiseen, mutta tämä kirja jää lähinnä tylsäksi kronikaksi, jonka lukemisen jälkeen ehkä tietää enemmän mutta ei valitettavasti ymmärrä yhtään sen enempää.
Ymmärryksen lisäämistä olisi toivonut myös Marimekon esteettisiin ulottuvuuksiin. Mukana olleiden taiteilijoiden näkemyksiä taiteestaan avataan varsin vähän – jos ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti