Eilen kävin Päivikki Kallion (s. 1952) työhuoneella haastattelemassa häntä Mäntän kuvataideviikkojen julkaisua varten ja katsastamassa, miten hänen työsuunnnitelmansa jaksavat. Ja hyvinhän ne jaksoivat – hän näytti pienoismallilla sitä, miten videoteos projisoituu uudenlaiselle materiaalile:
Käytin taas tilaisuuttani hyväkseni ja kävin Nilsiänkadulla katsomassa Aukusti Veuron (1886–1954) Hitsaajaa (1948). Veuro oli melko vaatimattoman veistäjänuransa lisäksi maineikas valaja, joka teki töitä myös langolleen Wäinö Aaltoselle (1894–1966) ja joka antoi ko. kansallisveistäjälle tietä voitettuaan ensin ikään kuin "vääränä voittajana" Aleksis Kiven muistomerkkikilpailun vuonna 1930. Surullinen tarina, josta olisi kiinnostavaa lukea vaikka kokonainen tutkittu kirja. Sittemminhän Veuron voittoisa ehdotus toteutettiin Nurmijärvelle. Häkellyttävän samankaltainen se on Aaltosen Helsinkiin toteutetun muistomerkin kanssa.
Veuro ei ole ihan veistäjä minun makuuni, eikä Hitsaajan tyylikään ole erityisesti sydäntäni lähellä, mutta jotain hienoa – ja myös herkkää – tässä Heteka Oy:n pääportin työläisveistoksessa on. Ehkä se on sitten sitä ihan oikeaa – ei siis valheellista – realismia. Tehtaan portilla sellainen vaikuttaa sitä paitsi vallan sopivalta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti