Elämä tuntuu olevan nyt hetkellisesti silkkaa Afrikkaa. Toissapäivänä oli Afrikka-aiheisen ARSin pressitilaisuus. Väkeä oli teatterin täydeltä:
Tilaisuus oli luonnollisesti tylsänpuoleinen, mutta itse näyttely oli monipuolinen ja kiinnostava. Oli myös hauskaa, että se oli saatu ottamaan kontaktia tilaansa ja ympäristöönsä. Tässä esimerkiksi eteläafrikkalainen Mary Sibande (s. 1982) ja hänen veistoksensa The Reign (2010), joka oli hienosti kontaktissa ikkunan takana olevan suomalaisen ratsastajapatsaan kanssa:
Eilen aamulla kirjoitin sitten Afrikka-aiheisen radiokolumnin ja ryntäsin heti sen mikrofoniin luettuani Pasilasta kirjasto 10:een kirjoittamaan Kauppalehteen ARS11-juttua, jotta se ehtisi tämän päivän lehteen. Ja siellähän se aamulla sitten oli. Luettuani juttuni uudestaan kirjoitin heti perään Ilkkaan toisen ARS11-jutun, jonka lähetin lehteen tänään, joten emmeköhän kohta palaa siihenkin. Tässä kuitenkin Kauppalehden jutut – yleisempi pohdinta Afrikasta puhumisen vaikeudesta ja pienenpieni kritiikinpoikanen:
Katselmus, joka ei ole katselmus
Suomen suurin nykytaiteen näyttelyinstituutio, ARS, toteutuu nyt kahdeksannen kerran. Näyttely on ensimmäistä kertaa maantieteellisesti rajattu: aiheena on afrikkalainen nykytaide tai pikemminkin Afrikka nykytaiteessa.
Vuonna 1961 aloitettu Ars on toteutettu niin harvoin ja ilman säännöllistä rytmiä, että sitä on oikeastaan aika vaikea pitää oikeana instituutiona. Nyt tämä ei-instituutio on valinnut teemakseen aiheen, jota ei sen omasta mielestä ole edes mielekäs aihe.
Afrikkalaista nykytaidetta esittelevän ARS11:n lehdistötilaisuudessa Nykytaiteen museo Kiasman johtaja Pirkko Siitari totesi nimittäin vähän ylpeästikin, että tämänvuotisella näyttelyllä ei ole lainkaan alanimekettä eikä siinä niin muodoin esiinny sanaa ’Afrikka’.
Miljardin ihmisen kansoittaman ja 54 itsenäisen maan palapelittämän mantereen nykytaidetta ei kai voikaan lähestyä kattavan katsauksen muodossa. Ratkaisu on ollut se, että keskitytään joihinkin näkökulmiin. Tässä tapauksessa muistiin, esittämiseen ja globalisaatioon.
Saivartelu on kuitenkin vain retoriikkaa, jonka avulla puolustusasema tulee rakennetuksi. Taiteenharrastaja tietää, että muisti, esittäminen ja globalisaatio sisältävät suurin piirtein kaiken, mitä taide aiheinaan voi pitää.
Mistä tämä Afrikasta puhumisen vaikeus kertoo? Epäilemättä huonosta omastatunnosta, todennäköisesti myös tietämättömyydestä ammentavasta pelosta. Osin kyse on mallioppimisesta. Postkoloniaalisessa maailmassa on muodostunut uudenlainen perinne: puhumisen vaikeudesta ponnistava antropologis-filosofinen puheenparsi, jossa pitää aina silloin tällöin myös muistaa esittää nöyrää ja kysyä: ”Kenellä on oikeus puhua Afrikasta?”
Oikeutta tai ei, niin ainakin maailman taidemuseot haluavat tätä nykyä puhua Afrikasta. Kansainvälisen taidemaailman mekanismit ovat jo pitkään toimineet niin, että tietyt maantieteelliset alueet ovat kulloinkin trendin harjalla. Ja eiköhän tämä liity myös talouden rakenteisiin, koska esimerkiksi Kiina ja Intia ovat olleet niin prominentisti esillä tässä kuviossa. Tätä taustaa vasten kannattaa muistaa, että esimerkiksi matkapuhelinten käyttö kasvaa juuri nyt nopeiten Saharan eteläpuolisessa Afrikassa…
Oikeutta tai ei, niin ainakin maailman taidemuseot haluavat tätä nykyä puhua Afrikasta. Kansainvälisen taidemaailman mekanismit ovat jo pitkään toimineet niin, että tietyt maantieteelliset alueet ovat kulloinkin trendin harjalla. Ja eiköhän tämä liity myös talouden rakenteisiin, koska esimerkiksi Kiina ja Intia ovat olleet niin prominentisti esillä tässä kuviossa. Tätä taustaa vasten kannattaa muistaa, että esimerkiksi matkapuhelinten käyttö kasvaa juuri nyt nopeiten Saharan eteläpuolisessa Afrikassa…
Voi olla, että Helsingin taidemuseo tyhjensi osan pajatsosta viime syksyn isolla eteläafrikkalaista taidetta sisältäneellä näyttelyllä, mutta toisaalta Kiasma tulee jyräämään näyttelyinstituution voimalla. Tennispalatsissa kävi 24 687 ihmistä tutustumassa Etelä-Afrikkaan, kun Kiasmassa yritetään epäilemättä lyödä edellisen Arsin kävijäluvut: vuonna 2006 kävijöitä oli 185 333.
Raamit huonot, taide hyvää
Vaikka ARS11:n ympäriltä kuuluisikin löysää ja epämääräistä postkoloniaalista muminaa, on tarjolla oleva taide onneksi kiinnostavaa. Kuraattorit ovat olleet ahkeria ja löytäneet monia hyviä taiteilijoita.
Vahvin alue tuntuu jälleen kerran olevan valokuva – sekä dokumentaarisessa muodossa että ironisen ja provokatorisen poseeraamisen välineenä.
Kamerunilainen Samuel Fosso on kuvannut itseään erilaisissa Afrikan kulttuurihistoriaan voimakkaasti vaikuttaneissa roolihahmoissa. Mukana ovat muun muassa Muhammad Ali, Martin Luther King ja Miles Davis.
Italialaisesta senegalilaiseksi itsenä muuntanut Maïmouna on kuvannut islamilaista mystiikan maailmaa aivan järkyttävän kauniina veistosmaisina figuureina.
Maïmouna, Gelitilla Al wilada, värivalokuva alumiinille, 2007.
Helsingin taidemuseon Etelä-Afrikka-näyttelystä tuttu Pieter Hugo on kuvannut sitä absurdia ghanalaista kaatopaikkamaailmaa, jonne osa maailman digitaalisesta jätteestä päätyy.
Ja puhutaan valokuvan totuusarvosta mitä tahansa, on valokuva hieno väline entuudestaan tuntemattomien ilmiöiden esittelyyn. Minä ainakin olin aivan lumoutunut kongolaisen Baudouin Mouandan rajuista kuvista, joilla hän kertoi kongolaisesta sapeur-keikariperinteestä.
Baudouin Mouanda, sarjasta S.A.P.E., Congo Brazzaville, 2008.
Melkein kaikkein taiteilijoiden töistä löytyy paljon uusia tulokulmia afrikkalaiseen todellisuuteen, mutta kaksi mukana olevaa suomalaista, Laura Horelli ja Elina Saloranta, jäävät omine Afrikka-muistoineen tässä seurassa luvattoman ohuiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti