Maanantaina oli Galleria Ortonissa Inka Niemisen (s. 1971) näyttelyn avajaiset. Tiistaiaamuksi kirjoitin gallerian verkkosivuille lyhyen esittelyn Niemisestä ja hänen näyttelystään:
Kun jalustasta tulee veistos
Kuvanveistäjä Inka Nieminen (s. 1971) kuuluu siihen veistäjäpolveen, jolle kuvanveisto ei enää ole poistamista (esimerkiksi puun veistämistä tai kiven hakkaamista) tai lisäämistä (esimerkiksi saven muovailua). Nykykuvanveistäjä voi käyttää materiaalinaan mitä tahansa: Galleria Ortonin pienessä näyttelyssä Nieminen esimerkiksi esitteli töitään toteutettuna metallista, kipsistä ja valumarmorista. Olipa joukossa kaksi valokuvaakin, joiden käsitteellinen sisältö vei ajatukset veistotaiteeseen – mutta myös kauas sen yli.
Vaikka Nieminen onkin jatkuvasti kokeilunhaluinen sekä materiaalien että teemojen suhteen, on hän samalla myös perinteeseen kiinnittynyt taiteilija. Hän on esimerkiksi tullut tunnetuksi mestarillisena puuveistäjänä, joka on vienyt tätä ennen niin miehistä taitolajia omalta osaltaan aivan uusille urille.
Taide ei olisi taidetta, jos se ei väliin rikkoisi perinteitään ja kokeilisi sääntöjen takana olevaa todellisuutta. Eräskin Niemisen abstrakti veistos syntyi sitä kautta, että hän tuskastui siihen, miten veistoksia installoidaan tilaan. Mikä rooli on esimerkiksi jalustalla, joka usein kömpelösti asettuu veistoksen ja lattian väliin ikään kuin ylimääräisenä kappaleena? Ja niin löytyikin yllättäen uusi aihe, jonka myötä itse jalusta – tai sitä koskevat pohdinnat ja väliin turhautuneetkin kokeilut – koki oudon transformaation muuntuessaan seinälle ripustettavaksi veistokseksi.
Taiteilijat kytkeytyvät myös monin erilaisin tavoin taiteen perinteisiin. Kyse ei ole pelkästään käsityöläisyydestä vaan myös ikiaikaisista teemoista. Niinpä Ortonin näyttelyssäkin nähdään viittauksia aina 1480-luvulle, kun Nieminen on ottanut teemakseen Leonardo da Vincin kuuluisan maalauksen Nainen ja kärppä, jota hän on lähtenyt varioimaan oman ajattelumaailmansa kautta.
Nainen ja kärppä ovat sulautuneet oudoksi hahmoksi, joka antaa samalla vihjeen yhdestä Niemisen keskeisestä teemasta: ihmisen ja eläimen kohtaamisesta. Ja tämän kun tietää, niin hänen kukko-aiheisiin teoksiinsa voi lisätä vielä uuden ulottuvuuden, kun paljastaa sen, että taiteilijalla itsellään on oikeasti kukkoja ja kanoja. Hän ei kuitenkaan kuvaa niitä sellaisenaan vaan osana jotain metafyysistä suhdeverkkoa, joka on taiteilijan luoma näyttämö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti