Sunnuntain ja maanantain vietin Virossa, mistä raportti on vielä antamatta, mutta mennään jo vähän edelle. Tiistaina palatessani kirjoitin aamulla laivalla YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka kävin iltapäivällä Pasilan Radiotalossa lukemassa. Tänään se tuli ulos:
Neukkunostalgiaa?
Käyn säännöllisesti Tallinnassa – lähinnä katsomassa taidetta, jota kaupungissa riittääkin nykyään runsaasti. Jo pelkästään Kumussa, viisi vuotta sitten avatussa Baltian suurimmassa taidemuseossa, on yleensä tarjolla ainekset kokonaiseen retkipäivään.
Taiteen katsomisen lisäksi kuljeskelen mielelläni joutilaana kaupungilla ja myös sen reuna-alueilla. Kävelyretkillä on hauska tarkastella ihmisiä arkisissa touhuissaan. Toinen kiinnostava tarkastelukohde on rakennettu ympäristö. Arkkitehtuuri tarjoaa monia, toisinaan yllättäviäkin avaimia lähihistorian ymmärtämiselle. Aina kun näen jonkun kiinnostavan tai omituisen rakennuksen, käytän jälkikäteen melkoisesti aikaa ottaakseni selvää siitä, mitä tuli nähtyä. Ja kun tieto on lisääntynyt, pitää yleensä palata katsomaan rakennusta uusin silmin.
Tallinna tarjoaa tällaiselle arkkitehtuuriturismille loputtoman, historiallisesti kerrostuneen aarreaitan aina keskiajalta asti. Oman erikoisuutensa Tallinnalle tuotti viisi vuosikymmentä kestänyt neuvostoaika, joka tuli ja meni mutta joka jätti jälkeensä paljon kummasteltavaa. Se jätti jälkeensä myös paljon sellaista, jota ei erityisemmin haluta muistella mutta jonka muisteleminen on eteenpäinmenolle kuitenkin varsin tarpeellista, kuten esimerkiksi virolainen toimittaja, kirjailija ja elokuvaohjaaja Imbi Paju on osoittanut elokuvassaan ja kirjassaan Torjutut muistot (2005, 2006).
Neuvostoaika jätti myös jälkeensä paljon arkkitehtuuria ja osin varsin epäonnistunutta kaupunkisuunnittelua, joiden kanssa olen viime vuosina viettänyt paljon aikaa. Olen kolunnut läpi Tallinnan kaikki neuvostoaikaiset lähiöt katu kadulta.
Kävelyretkeni ovat muuttuneet huomattavasti, koska tunnistan jo aika paljon erillisiä rakennuksia: tuossa eläkeviraston talossa toimi aikoinaan kommunistisen puolueen aluekomitea, tuon kauppakeskuksen alta purettiin muutama vuosi sitten kommunistisen puolueen poliittisen koulutuksen keskus. Pohdin usein lähihistoriaa ja sen dramaattisia ja usein traagisiakin kiemuroita.
Raine Karpin piirtämä kommunistisen puolueen poliittisen koulutuksen keskus, josta on enää jäljellä vasemman reunan torni. Tilalla on nykyään kauppakeskus Solaris.
Osa selvitystyöstäni on edelleen vaiheessa. Tallinnassa on esimerkiksi kaksi jättimäistä rakennusta, joissa toisessa toimi suunnittelukomitea ja joista toista nimitettiin suunnittelijoiden taloksi. Olen toki tietoinen Neuvostoliiton suunnitelmataloudesta, mutta minulle ei vieläkään ole selvinnyt näiden rakennusten tarkempi historiallinen sisältö. Suunniteltiinko suunnittelukomiteassa niitä suunnitelmia, joiden pohjalta suunnittelijoiden talossa sitten ryhdyttiin varsinaisesti suunnittelemaan? Tämä minun pitää vielä selvittää. Urakka tuntuu siltä kuin olisi uppoamassa kafkalaiseen romaaniin, jossa elämän absurdius näyttäytyy raadollisimmillaan.
Suunnittelukomitean talossa toimii nykyään valtiovaranministeriö.
Toisinaan harrastukseni herättää virolaisissa ystävissäni ja tuttavissani kummastusta. Olenko minä neukkunostalgikko, joka muistelee kaihoten sosialismin ihannevaltiota? Enkö minä ymmärrä kaikkia niitä kauheuksia, joita virolaisille tapahtui neuvostomiehityksen vuosina?
Tähän minun on helppo vastata, sillä en nuorena vasemmistolaisenakaan katsellut Neuvostoliittoa mitenkään ihailevasti. Pari nuoruuden käyntiä itänaapurissa myös vahvisti käsitykseni sosialismin realismista. Useimmiten harrastukseni vastaanotto on virolaisten tuttavieni keskuudessa kuitenkin aika hedelmällistä. Keskustelut kohdistuvat usein neuvostoaikaan, ja olenkin kuullut paljon muisteluksia, joiden sävy vaihtelee raa’asta arkirealismista lempeään huumoriin, jolla moni virolainen osaa jo noita aikoja muistella.
Mutta jos menen johonkin venäläisvoittoisen lähiön kauppaan, jossa minua palvelee satakiloinen viiksekäs daami, muistan kyllä erään ystäväni kertomuksen siitä, miten pikkulapsi pahoitti aina mielensä, kun yritti puhua kaupassa äidinkieltään. ”Puhu ihmisten kieltä”, oli yleensä kauppatädin kiukkuinen venäjänkielinen reaktio.
Ilman arkkitehtuuriharrastustani en olisi varmaankaan niin usein joutunut tällaisiin keskusteluihin, joiden kautta lähihistorian ja naapurimaan ymmärtäminen on huomattavasti syventynyt.
Vastaavasti olen usein ajautunut itsekseni pohtimaan omaa suhdettani historiaan sekä yhteiskunta- ja talousjärjestelmiin, joita taitaa enää olla olemassa vain yksi. Suhtaudunkohan minä joskus lempeällä huumorilla hymyillen näihin aikoihin? Katsonko minä joskus nostalgisesti Tallinkin Superstaria viimeisillä matkoillaan ja muistelen samalla sitä texmex-hampurilaisateriaa, joka oli todennäköisesti huonoin koskaan syömäni ateria sekä maun että ravinnon suhteen ja josta suurimman osan heitin roskikseen? Tämä muuten tapahtui eilen palatessani taas Tallinnasta.
Tämä ei muuten ollut minun burgerini. Mutta tarina on tosi.
Olenkohan minä joskus niin vanha, että voi leppeällä huumorilla muistella yhtälailla kyynisen sosialismin absurdiutta kuin kyynisen kapitalisminkin absurdiutta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti