Taide-elämämme on viime vuosina politisoitunut voimakkaasti ja sitä kautta suorastaan polarisoitunut. Politiikassahan esiintyy tunnetusti paljon opportunismia, ja niinpä minäkin päätin ottaa lusikan kauniiseen käteen ja kokeilla sille antautumista. Koska vasemmistolainen kulttuuriministerimme Paavo Arhinmäki harrastaa tunnetusti intohimoisesti jalkapalloa ja koska minäkin olen vasemmistolainen, päätin hakeutua erään helsinkiläis-tamperelaisen taiteilijaklikin – ainakin oletan heidän olevan vähintäänkin vasemmistolaisuuteen taipuvaisia – toimintaan mukaan. Perjantaina tähän koittikin oiva tilaisuus, kun pääsin katsomaan heidän kanssaan Suomi-Moldova-maaottelua Helsingin olympiastadionille:
Edellisen kerran olen nähnyt jalkapalloa livenä Sudanissa 1980-luvun puolivälissä ystäväni Kallen – hän on muuten soluttautunut eduskunnan palvelukseen – kanssa, joten saattaahan tässä herätä epäilyksiä jopa Al-Qaida-yhteyksistäkin. Sen verran voin kuitenkin kertoa, että kumpikaan näistä nimettömäksi jääneistä taiteilijoista ei ole maolainen, joita kuulemma niitäkin Suomen taide-elämässä nykyään vaikuttaa:
No, hyvä on. Olenhan minä kuitenkin avoin ihminen. Suorastaan läpinäkyvä, niin kuin politiikassakin on tapana nykyään vaatia. Oikealla Matti Peltokangas (s. 1952) ja hänen vieressään Heimo Suntio (s. 1955). Ja oli sielllä vielä Kristian Krokfors (s. 1952) ja Teemu Saukkonenkin (s. 1954) Tampereelta, mutta savolaisena syntyneen tamperelaisen poliittisesta kannastahan ei pirukaan ota selvää. Sain tilaisuuden stuntata Tapani Mikkosta (s. 1952), joka oli Tampereella avaamassa näyttelyään (2.–21.9.) Galleria Saskiassa.
Ei tästä porukasta ollut kunnon soluksi. Ei edes loppuyöstä, kun vein itähelsinkiläisen Peltokankaan, töölöläisen Krokforsin ja tamperelaisen Saukkosen öiselle retkelle Punavuoreen, missä kotikenttäedullani peittosin heidät tylysti sököpöydässä.
Ehkä tämä oli kuitenkin verkostoitumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti